Miksi jotkut ihmiset eivät ymmärrä tavaroiden tunnearvoa?

Lainasin yhdelle tuttavalle erästä astiaa, jota hän kuulemma ehdottomasti tarvitsi. (Joo, tiedetään, ei kannata koskaan lainata mitään kenellekään.) Pyysin palauttamaan astian, koska se oli mummoni vanha ja sen takia siinä oli minulle tunnearvoa. Sama vanha juttu, eli astiaa ei tullut koskaan takaisin - tuttava väitti hukanneensa sen, mutta voi olla että meni ihan rikkikin eikä vain kehtaa myöntää. Hän tuhahti ostavansa minulle samanlaisen tilalle, ja vähän pyöritteli silmiään, kun sanoin haluavani juuri sen astian enkä toista tilalle. Astia itsessään ei ole mitenkään erikoinen, harvinainen tai arvokas. Niitä saa 2 eurolla kirpputoriltakin. Tuossa astiassa oli erityistä vain se, että siitä tuli mummo mieleen.

Rupesin miettimään, että tällä palstallakin usein paheksutaan ihmisiä, jotka kiintyvät tiettyihin esineisiin. Ikäänkuin esineillä ei saisi olla tunnearvoa ollenkaan. Miksi on näin? Tuntuu myös olevan olettamus, että jos tavaroilla on mahdollista olla tunnearvoa, se johtaa vääjäämättä siihen, että hamstraa ihan julmetusti tavaraa, koska ei malta luopua mistään.

Minun mielestäni on vain plussaa, että tavarasta on hyötyä JA sillä on samalla jokin muu merkitys elämässä.