Lue keskustelun säännöt.
Teinköhän tyhmästi. Olen
03.04.2025 |
Kävin lukion, hain sairaanhoitajaksi, pääsin, keskeytin opinnot. Minulla ei ole koskaan ollut sitä kutsumusta mitään alaa kohtaan, mutta uskoin, että pitäisin työstä. Mutta ei. Parien iltaitkujen jälkeen päätin opinnot siihen.
Sen jälkeen olen ollut työttömänä, hetken töissä, ja taas työttömänä. Päädyin lopulta etsivän nuorisotyöntekijän puheille (ohjaavat 29-vuotiaaksi asti?), kun mistään ei tuntunut tulevan mitään. Pikkukaupunki alkoi tuntumaan ahdistavalta.
Nyt olen tänä keväänä valmistumassa merkonomiksi. Mutta jotenkin yhä niin toivoton olo. Jos olisin "normaali" tai kuten muut, olisin jo valmistunut korkeakoulusta. Ehkä olisinkin löytänyt jonkin kiinnostavan olon. En olisi tuhlannut ensikertalaisuutta saamatta siitä mitään takaisin. Kävisin töissä ja palkkani olisi keskivertoa korkeampi, vaikka tekisin vähemmän töitä, kuin mitä tulen joutumaan tekemään.
Onkohan minussa oikeasti jokin vikana.
Kommentit (2)
Aivojen kehitykseen menee aikaa, ja samoin itsensä löytämiseen. Nyt yli nelikymppisenä rakastan mun työtä ja kollegoita, olen sitä mieltä että kaikki tekemisen ovat johtaneet tähän hyvään. Enkä todellakaan saa suurta palkkaa, mutta se ei ole koskaan ollut se tärkein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki normaalit ole yliopistokoulutettuina suuripalkkaisissa mukavissa töissä.
Normaalisti opiskellaan kiinnostuksen mukaan, ollaan alan töissä tai aivan muissa töissä ja joskus työttömänä, joskus ylennetään, joskus vaihdetaan työpaikkaa, myöhemmin taas opiskellaan, välillä säästellään rahaa ja sitten joskus 35- tai 40-vuotiaana tasaantuu ehkä, osittain tai enemmän.