Lue keskustelun säännöt.
Esikoisvauvan äidin tsemppausketju
28.05.2011 |
Juu siinä otsikossa tulikin se asia esitettyä :-D
Muutama rohkaiseva sana olisi paikallaan, joten täydelliset kaiken kestävät mutsit voi mennä muualle ilkkumaan.
Vakaasti olin sitä mieltä ennen lapsen syntymää, että ei se mitään muuta. Tässä sitä kuitenkin ollaan kotiin hautautuneena puolitiessä synnytysmasennukseen. Päivät kaksin vauvan kanssa hajottaa, vaikka hän kovin rakas onkin.
Vauva on vaativa mutta helppo: ei ole koliikkia, ei sairastellut, mutta huomiota vaatii päivän jokainen sekunti, ei hetkeäkään suostu olemaan itsekseen/sitterissä/lattialla vaan sylissä, koko ajan. Päiväunet on puolen tunnin tirsoja. Mitään ei saa tehtyä. Voi miten ennen nauroin niille, jotka sanoivat että ei saa edes kahvikupposta juoda. En oikeasti uskonut, että se voi olla totta. Lapsen isä hoitaa aina kun vaan on töiltään kotona, mutta olen silti aivan puhki.
Tiedän, että tämä ei kestä ikuisesti, vaan kohta helpottaa, ehkä. En uskonut että vahvaan mieleen pystyy synnytysmasennus pureutumaan, mutta tässä sitä ollaan. En tosin uskonut että raskauskaan voisi teräsnaista rasittaa, mutta oksentaminen vei voimat. Luulin myös että synnytys on kuin isomman kakan vääntäminen, mutta järkyttävän pitkä ja kivulias synnytys meinasi viedä hengen.
Toiseen lapseen en tule pystymään, vaikka tämä onkin niin ihana, niin rakas. Tunnen oloni epäonnistuneeksi kun en jaksa. Ja mitä enemmän tunnen niin, sitä vähemmän haluan viedä lasta kenellekään hoitoon.
Miten te useamman lapsen äidit jaksatte, pärjäätte. Minulla on vain yksi, ja päässä vaan surisee, humisee ja huimaa.
Kommentit (28)
Aika monelle lapsielämän rankkuus tulee yllätyksenä, mutta a) se helpottaa ja b) siihen tottuu. Miksi muuten ihmiset tekisivät enemmän kuin yhden lapsen. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noiden nukkumisten kanssa meillä oli sama juttu. Max puolen tunnin unia nukkui päivisin ja kun oli hereillä niin vaati oikeastaan jatkuvaa kanniskelua. Mutta meillä alkoi pikkuhiljaa helpottaa siinä noin 5 kk kohdalla sitä mukaa kun lapsi alkoi oppia liikkumaan. Päiväunetkin alkoivat pidentyä ja löytyi oma rytmi. Tosin meni pitkään, että kävelin varmaan kymmeniä kilometrejä päivässä, kun lapsi nukkui päikkäreitä ainoastaan liikkuvissa vaunuissa, mutta nukkuipa kuitenkin.
Vuoden ikäisenä tapahtui sitten läpimurto, lapsi alkoi nukkua kokonaisia yöunia. Lopetin imetyksen, ruoka alkoi maistua ja muutenkin kaikki vain alkoi yhtäkkiä helpottua.
Mikään ei kestä ikuisesti, lapsen kanssa ainoa pysyvä on muutos.
Missä asut? Esim. Espoossa on avoimia päiväkoteja, joita suosittelen lämpimästi. Siellä saat vertaistukea, halutessasi ohjeita ja neuvoja, sekä varmasti jonkun, joka pitää lastasi sen hetken, että saat kahvikupin juotua rauhassa.
Muita vastaavia palveluja on mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilat ja seurakuntien perhekerhot.
ja sopeutumista, mutta vielä sinä totut, kun muistat kaikesta huolimatta, että jokainen äiti tekee välillä virheitä, mutta silti on maailman paras äiti omalle lapselleen(jos nyt ääritapaukset jätetään väliin)
Onko sinulla ystäviä, joilla on lapsia?
Raskasta se onkin kahden lapsen kanssa, joten jos koet paljon stressiä jo yhden kanssa, kannattaa tehdä seuraava pidemmällä ikäerolla (jos nyt pystyy tällaista "suunnittelemaan")
Jaksaa sen, kun ajattelee, että joskus se aika on ohitse ja taas saa enemmän aikaa itselleen. Se on niin lyhyt aika elämässä, minkä lapset ovat pieniä. Yritä ajatella lapsesi tulevaisuutta.
Jos koet olosi masentuneeksi, eikä perusjutut kuten kunnollinen lepo(lepää vauvan kanssa yhdessä, nuku päiväunia)liikkuminen (vaunulenkit)
ja hyvä, terveellinen ruoka auta.
Miksi ihmeessä teit lapsen jos et jaksa sen kanssa?? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsi sitoo ja siitä on vaivaa, olet epäkypsä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koita saada päiviisi aikuisten seuraa. Käy jossian perhekahviloissa, jos sellaisia on. Tai tapaa jotain ystäviä. Ja koita miettiä, että se ihan totta helpottaa! Eka vuosi on raskain, ja se menee hujauksessa ohi. Siltä ei tunnu aina kun sitä vuotta tarpoo eteenpäin, mutta päivä päivältä se kulkee.
Ja tosiaan ensimmäinen lapsi on raskas hoitaa, koska se on niin suuri muutos. Se muuttuu tavalliseksi elämäksi, eikä sitten enää muista mitä ihmettä teki ennen lapsia kun sitä aikaa oli.
Eihän sun nimi ala a-kirjaimella?
Miksi ihmeessä teit lapsen jos et jaksa sen kanssa?? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsi sitoo ja siitä on vaivaa, olet epäkypsä!
Jopa sellaiselle, joka on jo aiemmin ollut koti-ihminen, sitovuus tulee yllätyksenä.
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä teit lapsen jos et jaksa sen kanssa?? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsi sitoo ja siitä on vaivaa, olet epäkypsä!
että sinä olet aika KYPSÄ :D :D
Hanki ystäviä ja lähde pois kotona, jos oma päänuppisi ei kestä sitä, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavoin.
t.ei-ap
Taitaa joku muu olla epäkypsä - vai kenties ylikypsä? :D
Miksi ihmeessä teit lapsen jos et jaksa sen kanssa?? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsi sitoo ja siitä on vaivaa, olet epäkypsä!
että sinä olet aika KYPSÄ :D :D
Hanki ystäviä ja lähde pois kotona, jos oma päänuppisi ei kestä sitä, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavoin.t.ei-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälähän on tapana tulla sanomaan juuri noin kun joku yhden lapsen äiti (jolla on vielä mieskin apuna) valittaa väsymystään. Halusin vaan olla kerrankin eka sanomassa ton, kun yleensä minä oon saanu kuulla tuota!
Ja olen totisesti jo ylikypsä, eltaantunut, käymistilassa, osittain homehtunut ja lommoilla.
Tuo aloitus oli, kun omaa tekstiäni....Kans esikoisen muutama kuukautta sitten sain ja päivisin ei yhtään omaa aikaa, kun toinen ei nuku....Mäkin kuvittelin edes pikkuisen helpommaks tätä, ja olen kyllä myös normaalisti oikea tehopakkaus, mutta äitiys on kyllä vienyt voimat. Viihdekeskuksena toimimista on täysin elämä tällä hetkellä. No, toivottavasti vaavi pian kasvaa ja elämä alkaa helpottaa!! Paljon tsemppiä sinulle ja kaikille muille samassa jamassa oleville!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan totta! Oman nyt 3-vuotiaani kanssa toimin näin. Paljon oli sylissä tietysti jo imetyksen takia, paljon halailimme ja suukottelimme (kuten toki nykyisinkin), MUTTA annoin vauvan olla myös rauhassa lattialla, kun esim. itse luin lehteä, laitoin ruokaa, olin netissä tms. Lapsi on hyvin oppinut olemaan itsekseenkin. Nykyisin voi parhaimmillaan tunnin verran lueskella, tehdä legoilla tms., kun olen viereisessä huoneessa tai keittiössä. Paljon hän edelleen toki on sylissä ja lähelläkin, mutta meinaan vaan että omaa oloa helpottaa, kun lapsi osaa olla välillä itsekseenkin!
Täälähän on tapana tulla sanomaan juuri noin kun joku yhden lapsen äiti (jolla on vielä mieskin apuna) valittaa väsymystään. Halusin vaan olla kerrankin eka sanomassa ton, kun yleensä minä oon saanu kuulla tuota!
Ja olen totisesti jo ylikypsä, eltaantunut, käymistilassa, osittain homehtunut ja lommoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä teit lapsen jos et jaksa sen kanssa?? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsi sitoo ja siitä on vaivaa, olet epäkypsä!
Tuolta minustakin tuntui. Helpompaa oli sen suhteen, että lapsi viihtyi minuutin-pari itsekseen, mutta vaikeampaa taas sen suhteen että mulla on perussairaus jonka takia välillä on jaksaminen vähissä, ja jonka hoito vie päivittäin paljon aikaa. Lisäksi kun tulee pahenemisvaihe, olen niin kipeä että en pääse kodin ulkopuolelle, mikä on tosi kypsyttävää.
Mulla auttoi seuraavat asiat:
- kyläily, vieraat, torilla käyminen, kauppakeskuksessa käyminen yms. ihmisten ilmoilla oleminen
- lapsen vieminen mummulaan edes kauppareissun ajaksi
- kotona nauhalle monta kivaa sarjaa, mitä saattoi katsella vauva sylissä
- kantoreppu, keinutuoli
- jonkunlaisen rytmin selvittäminen; suurin helpotus oli, kun huomasin että vauvalla alkaa olla jonkunlainen rytmi. Ei kelloon sidottu, mutta tapahtumiin sidottu (tyyliin lounaan jälkeen tulee aina uni). Vauva söi tällöin jo kiinteitä, eli olisiko ikää ollut viitisen kuukautta.
- ilta viikossa itselle. Elokuviin, kahvilaan, kylään, tai vaan kotona eri huoneeseen. Muutama tunti keskeytymätöntä aikaa ihan vaan itselle.
- vauva alkoi nukkua paremmin, kun nukutin päiväunillekin kainaloon. Vauva nukahdettua hiivin itse makkarista pois. Jostain syystä vauva ei itse nukahtaen päässyt tarpeeksi syvään uneen, vaan heräsi aina puolen tunnin päästä, ei nukahtanut enää uudelleen mutta oli vielä väsynyt ja vain kitisi
Rytmin tulemisen jälkeen seuraava välietappi oli istumaan oppiminen, taas helpotti. Vauvan sai syöttötuoliin istumaan ja sai omat kädet vapaaksi. Pystyi vaikka laittamaan ruokaa, kunhan samalla seurusteli koko ajan vauvan kanssa, selosti vaikka mitä milloinkin oli tekemässä.
Pystytkö pötköttelemään vauva kainalossa sohvalla tai lattialla? Sekin on jonkunlaista lepoa.
Kiitos kaunis tsempeistä ja neuvoista.
Asun valitettavasti todella kaukana sivistyksestä, ei ole perhekerhoja ja kavereille tolkuton matka.
Haa, tulihan se klassinen avaus sieltä, toivottavasti huumorilla.. epäilenkin että jos olisi lasta harkitessaan jo tiennyt että ei tule jaksamaan, ei lasta tulisi hankittua. Tietysti ajattelin että jaksan. Lasta yritettiin ja toivottiin kauan.
Kävinkin tässä yhtenä päivänä kylässä ystävällä jolla on myös pieni lapsi. Omani ei halua olla paikallaan ollenkaan, joten sain kävellä kokoajan kämppää ympäri muksua kanniskellessa. Jos istuuduin hetkeksikin vauva sylissä, alkoi huuto. Koko ajan tarttis olla katselemassa kaikkea jännää. Ja koska matka on pitkä, meni unirytminpoikasetkin siitä ihan ketuilleen. Tuloksena kyläreissusta yksi hemmetin uupunut, kuin maratonin juossut äiti ja yliväsynyt itkuinen vauva :)
Olisikin kivaa, jos joku tulisi joskus tänne. On vaan niin eristyksissä tämä koti. Taitaa olla muutto edessä, en muuten jaksa.
Tuntuu aika pahalta että en osaa iloita lapsen kanssa olemisesta, kun päivät on vaan iltaa kohti räpiköimistä, ja seuraavana päivänä sama uudestaan.
Ihan totta! Oman nyt 3-vuotiaani kanssa toimin näin. Paljon oli sylissä tietysti jo imetyksen takia, paljon halailimme ja suukottelimme (kuten toki nykyisinkin), MUTTA annoin vauvan olla myös rauhassa lattialla, kun esim. itse luin lehteä, laitoin ruokaa, olin netissä tms. Lapsi on hyvin oppinut olemaan itsekseenkin. Nykyisin voi parhaimmillaan tunnin verran lueskella, tehdä legoilla tms., kun olen viereisessä huoneessa tai keittiössä. Paljon hän edelleen toki on sylissä ja lähelläkin, mutta meinaan vaan että omaa oloa helpottaa, kun lapsi osaa olla välillä itsekseenkin!
Koitankin olla nostamatta jokaisesta inahduksesta, oikeastaan nostan vasta sitten jos menee itkun puolelle, ja joskus jään kyttäämään sitä itkuakin että onko ns. 'oikeaa itkua' joka kohta vaimenisi kun huomio kuitenkin kiinnittyy toisaalle. Hyvin, hyvin harvoin se itku siitä vaimenee, enkä halua itkettää lasta sitten pitkään. En oikein ole keksinyt miten voisin totuttaa - koitan pitää reaktioaikaani hieman viipyvänä, että saisin vähitellen pidennettyä vauvan yksinoloaikaa. Nyt se on täysin olematon.
Rintarepussa sitten pidän, kun en jaksa kantaa. Sohvalla tai lattialla pötköttäminen ei onnistu, kun vauva ei halua olla juurikaan paikallaan, sohvalla ainakaan. Yrittää kammeta ylös, ja raakkuu niin kauan kunnes taas laukataan ympäriinsä.
Tänään tuntuisi olevan uni herkässä. Yleensä elän näitä illan hetkiä varten, kun saan lopulta olla parituntia rauhassa ennen nukkumaan menoa. Taitaa olla ilmavaivoja.
Itsellä on helppo vauva (esikoinen) ja kyllä silti pää hajoaa välillä. Ja siksi juuri, kun olen "jumissa" kotona. Saan isovanhemmilta apuakin, joten välillä pääsen pois kotoa. Silloin tuntuu, että olen ihminen jälleen. En oikein uskalla näin ikinä ääneen sanoa..
Laitoin vauveliani usein vatsalleen, se kuulemma auttaa ilmavaivoihin.. vauvani on tosiaan ollut helppo tapaus, itkee vain väsyneenä ja vähän valittaa nälkäisenä, joten helppoa on. En osaa auttaa sinua, koska oma vauvani nukkui vaunuissa parvekkeella tai vaunulenkeillä tunnin vähintään, joskus jopa 3. Yölläkin on nukkunut aina tunteja peräkkäin.
Ei kyllä viihtynyt itsekseen yhtään, mutta oli ihan mielellään lattialla makoilemassa, jos olin vieressä heiluttelemassa leluilla tai muuten leikkimässä. mutta en siis voinut mitään "omia" juttujani juuri tehdä. ehkä se helpottaa joskus..
Vauva on 3 kk ja usein ei kyllä ole ehtinyt edes käydä vessassa rauhassa, syömisestä puhumattakaan. Unet olivat katkonaisia, enintään kuusi tuntia sain nukkua vuorokaudessa. Vauvalla oli vatsakipuja ja niitä sitten itkettiin iltaisin ja öisin. Muutama viikko sitten onneksi pahimmat itkut jäivät pois ja pienokainen on ollut vähän tyytyväisempi.
Itselle tämä ei sentään tullut yllätyksenä, sillä olin luuhannut täällä keskustelupalstoilla aika paljon. Olen jopa ollut iloisesti yllättynyt siitä, että lapsi nukkuu useamman tunnin pätkiä kerrallaan eikä olekaan huonounisimmasta päästä. :) Imetyskin on ilokseni onnistunut, kunhan vain muistan juoda tarpeeksi.
Tämä äitiys ei ole jotenkin vielä iskenyt kunnolla tajuntaani. Ekat viikot jopa tuntui, ettei elämäni ole muuttunut ollenkaan. :D Mutta jossain vaiheessa se iski: olen kiinni tässä toukassa 24/7 vuosia. Taidan itse selvitä sillä, etten mieti tulevia yhtään vaan elän päivä ja hetki kerrallaan. Jokin aika sitten mietin liikaa eteenpäin ja ahdistushan siitä tuli.
Tsemppiä, ap! Kyllä tämä vielä helpottaa, kunhan aikaa kuluu. Kuten mieheni sanoo: kohta se muuttaa pois ja sitten sitä näkee ehkä pari kertaa vuodessa. :D
mutta eka on raskain. Toisen kanssa oli jo äiti, se oli helpompaa.
Tutuilta kuulostivat tunteesi. Mulla lapset jo yli kymmenen kumpikin. Kun lapsi vähän kasvaa (3 kk-->), lähde liikkellee, käy vaikka kirjastossa, kaupoilla, kavereilla, mammakahviloissa vertaistukea saamassa. Siihen asti yritä ajatella, että tämä on nyt sun tehtäväsi. Ajattelit, että elämä ei muutu, mutta olit väärässä. Se muuttui, mutta on nyt näin. Tällaista. Mutta vain hetken, kohta vauva kasvaa, saa päivärytmin, sä totut olemaan äiti.
Se on monille (en tiedä, ei kai kaikille) irveän ristiriitaista se alku. Ei sille oikein voi mitään, kasvat äidiksi pikkuhiljaa. Vuoden kuluttua se tuntuu jo ihan omalta jutulta, paraalta ja tärkeältä.