Esikoisvauvan äidin tsemppausketju

ja meidän vauvakin kuulosti tavoiltaan samanlaisetlta kuin ap:n vauva. Monta lyhyttä päikkäriä ja ei viihtynyt itsekseen. Meillä auttoi siihen päikkäriasiaan ikä ja se että aina laitoin ulos nukkumaan. Sitä ennen annoin nukkua sisällä koska ne unoset olivat joka tapauksissa lyhyet. Sitten opin lepäämään päväunien aikana ja tekemään kaikki kotityöt lapsen kanssa niin että vauva sai seurata mitän tein niin ei tullut niin paljon kitinää. Ilman kantoliinaa ja kantoreppua en olisi esikoisen kanssa jaksanut.



Eniten minua vaivasi juttuseuran puute. Kun toinen lapsi syntyi oli kotona esikoinen seuraa pitämässä. Syntyi meille sitten vielä lisää lapsia.

Sitä mieltä oli ainakin meidän kätilö synnärillä, kun synnytystä ynnäiltiin ennen osastolle lähtemistä. Hän meinaan ajatteli että olen varmaan ylpeä suoriutumisestani synnytyksessä, ja itse totesin että päinvastoin, oletin että olisin kestänyt paljon paremmin. Siitä lähtien ne harhakuvat pärjäämisestä ovatkin samaan tapaan rapisseet. Odotin itseltäni paljon, enkä pysty millään elämään odotusteni mukaisesti.



Sinänsä tämä ei tullut minulle yllätyksenä, olen itsekin lueskellut täällä ja kuunnellut ystävien kokemuksia. En vaan uskonut että itse kuuluisin siihen väsyvien joukkoon, sillä olen aina olevinaan selvinnyt kaikesta vahvana. Ei vaan sovi tippaakaan luonteelleni hautautua kotiin, ja se tässä eniten psyykettä nakertaakin. Ei vaan voi vauvan kanssa täältä kaukaa lähteä minnekään tai on unirytmit heti hakusessa ja vauva itkuinen, joka ei ainakaan jaksamistani edistä.



Ollaan jo miehen kanssa alettu tilanteeseen puuttumaan ennen kuin tilani pahenee, ja tietysti hänellä on myös jaksaminen kortilla. Koitetaan sopia molemmille oma päivä viikossa, jolloin voi ja täytyy lähteä kotoa ja tehdä jotain. Aamuheräämiset ollaan jaettu hyvin, ja piakkoin alkaa kesälomatkin jolloin saan levättyä itseni kuntoon. Mies aloittikin jo uuden harrastuksen, ja itse alan käymään taas pilateksessa ja joogassa syksyllä. Sitä odotellessa...



Kiitos tsempeistä kaikille. /ap

Meillä lopulta itkuisuuteen ja huonosti nukkuvuuteen oli syynä allergiat. Harmittaa, että niin myöhään tuli ilmi.

Pari ekaa kuukautta oli paljon ilmavaivoja, ja cuplatonia ja relaa kului. Sitten jäi pois.



Nyt vastikään vaihdettiin tuttipulloa ja tuttipäätä isommiksi, jonka jälkeen ilmavaivat taas alkoivat. On myös saanut vähän maistaa soseita nyt kun 4kk alkaa häämöttää, joka saattaa myös vaikuttaa...



Rassu vikisee tuolla ja ähkii, mutta puuppailua ei kuulu. Ehkä mangosose siellä vääntää mahaa, vaikka pikku tilkkasen vaan sai maistaa. Tykkäsi kyllä kuin hullu puurosta, ihan kaksin käsin nappasi lusikasta kiinni ja hamusi namia masuun :)



/ap

Oma vauvani nukkui sisällä maksimissaan puolen tunnin päiväunet, vaunuissa kaksi-kolme tuntia.

Ensinnäkin: onnittelut vauvasta! Olet kokenut suuren elämänmuutoksen ja se vaatii tottumista. Varsinkin jos odotit että vauva ei muuta mitään. Koita "antautua" äitiydelle, seuraa omaa intuitiotasi ja lepää aina kun voit. Muuttamisen harkitseminen ei välttämättä ole huono ajatus, koska tarvitset jatkossakin hyviä kulkuyhteyksiä. Siis lapsen kasvaessa matkat päiväkotiin / kavereille on syytä olla kätevät.

Tunnistan itseni todella hyvin sun teksteistä:)

Mä olin aika nuori(sun ikää en tiedä)kun sain esikoisen ja oli pitkään odotettu raskaus ja todella toivottu tyttö, odotukset oli korkealla ja ajattelin olevani ihana, jaksava ja huolehtiva äiti ja niin kyllä olinkin, mutta huolehdinkin aivan liikaa, pelkäsin kaikkea mahdollista ja kyllä se vauva aika yllätti aivan täysin, sen ekan vuoden aikana sairastuin masennukseen jota en itse tunnistanut, koska mulla on vähän samanlainen tapa käsitellä asioita ja puhua niistä kun sulla(tai ainakin se sun tekstistä huokuu), eli mieli on matalalla, mutta silti puhun niistä hymyillen ja koenkin asiat niin, jotenkin kaks jakoisesti, toisaalta oli niin ihanaa ja vauva oli ihana, mutta joku kumma möykky oli koko ajan mukana, jossain syvällä sisällä.



Kun mun vauva oli just täyttänyt vuoden ja tuntui, että elämä oli helpottumassa, oli totutut rutiinit ja elämä toistui jollakin jo ennalta tiedetyllä kuviolla, sain sitten yhtenä iltana niin hirveän paniikkikohtauksen, että luulin kuolevani, uskoin saaneeni sydänkohtauksen ja menin seuraavana päivänä lääkäriin joka kertoi sitten paniikkikohtauksesta ja sanoi että olin siis kokenut sellaisen, masennuksesta ei ollut mitään puhetta. lähdin kotiin, mutta en uskonut lääkärin diagnoosiin, vaan olin ihan varma, että sydän pettää, tai keuhkot tai jotain kauheaa on tapahtumassa, mä kuolen ja mitä mun lapselle sitten tapahtuu!



No niissä tunnelmissa meni sitten useempi vuosi, enkä todella ajatellut enää tehdä lapsia, yksi sai todellakin riittää, kun elämä oli senkin jälkeen heittäny sellasen härän pyllyn, toisesta varmaan oikeesti lähtis henki.

Mutta yhtenä päivänä oli jotenki entuudestaan tuttu olo, rintoihin sattu ja palelsi hirveesti ja posiitivinen testihän siitä seuras, maailmanloppu.



En kuitenkaan pystyny menemään aborttiin, vaan päätin antaa vauvan tulla.

Kerroin sitten heti neuvolassa, että mun maailma mullistui ekasta lapsesta täysin ja että olo on ollut fyysisestikin tosi huono viimeisinä vuosina, onneksi mulle sattui todella ihana neuvolatäti joka ohjas mut sieltä eteenpäin ja terapiaan ja oli ihanasti tukena koko raskaus ajan.



Terapiassa sitten selvisi mm. se, että olin sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen joka vuosien saatossa oli muuttanut muotoaan yleiseksi ahdistuneisuushäiriöksi, sen kaiken ymmärtäminen helpotti jo todella paljon, plus että käytiin läpi omaa lapsuutta ja mennyttä elämää.



Kaikista ennakko peloista huolimatta toisen lapsen vauva aika oli aivan ihanaa aikaa, mulla jäi siitä aivan ihanat ja onnelliset muistot.



Nyt se mun esikoinen on jo 11vuotta, mulla on 3 lasta ja 4:s tulossa.

Sitä aina joskus mietin, että miksi en sillon nuorenpana osannut tunnistaa tunteitani ja sitä mikä on normaalia alakuloa ja missä menee raja siihen, että masentuu oikeasti. Johtuu varmaan juuri siitä kun asia on uusi ja sellainen mihin ei oikeasti pysty etukäteen varautumaan ja tietämään miten oma kroppa ja psyyke kaikkeen reagoi. Ja se mikä ehkä johti myös harhaan oli oma käsitys masentuneista ihmisistä, aina luulin, että masentunut ihminen on poikkeuksetta, myös surullinen jotenkin elämäänsä kyllästynyt ja sellainen en koskaan ollut, koin hirveästi rakkautta ja iloa mun vauvasta, oltiin aina yhdessä ja tehtiin asiota ja leikittiin paljon, eli en ollut mikään masentuneen prototyyppi.



Eli kaikki tunteet mitä koet on täysin normaaleja, ne jollain asteella kuuluu siihen elämänmuutokseen, siihen myös vaikuttaa paljon jo eletty elämä ja koetut asiat, yleensä silloin myös tahtomattaan tulee käsitelleeksi omaa lapsuutta ja siellä saattaa olla asioita joita käsittelet samalla kun opettelet tapoja olla itse äiti ja ottaa vastuu jonkun toisen elämästä ja hyvinvoinnista.



Jos tuntuu, että alakulo ottaa liikaa valtaa, kannattaa hakea apua, ennemmin aiemmin kun myöhemmin.



Kaikkea hyvää sulle ja sun vauvalle :)

mulla ei ole ikinä ollut vain yhtä lasta, tuli kaks kerrallaan ekasta raskaudesta. ensimmäiset 3 kk olivat sellaisia, että tuntui että on 1 vauva, joka ei nuku koskaan ja syö koko ajan.

se on vaan kestettävä, sinäkin kestät. anna vauvan huutaa hetki yksikseen, ei se siihen kuole, etkä kuole sinäkään.