Vapaaehtoisesti lapsettomat!

Erehdyin menemään kerran vapaaehtoisesti lapsettomien keskustelupalstalle. Siellä ne keuhkosi muun muassa mainoksista. Ihan oikeasti, miten niitä voi ärsyttää niin paljon lapsiperheille suunnatut mainokset; ei muakaan ärsytä lapsettomille suunnatut mainokset...

mutta no, lapsethan ovat äänekkäitä, meluavia, sotkevia jne. Ei se ole lasten syytä, eikä lapsia voi sen takia arkielämän tilanteista sulkea pois, mutta kyllä kaikilla on oikeus olla pitämättä noista ominaisuuksista. Monille ihmisille lasten positiiviset puolet voittavat nuo negatiiviset, mutta sitten on myös niitä, jotka tarvitsevat paljon muita enemmän hiljaisuutta, rauhallisuutta ym. ja eivät sen takia pidä lapsista ympärillään.



Kuitenkin kyse on kaksisuuntaisuudesta: jos ei pidä lapsista, niin sitten ei tietenkään kannata hakeutua paikkoihin, joissa lapsiin todennäköisesti törmää, ja toisaalta lasten kanssa kulkevatkin luultavasti pitäytyvät niissä ympäristöissä, joihin lapset luontevasti kuuluvat. (Siis ennemmin vaikka leikkipuistossa kuin baarissa, näin ääriesimerkkinä.)



Ja jos kuitenkin tällainen henkilö on lasten kanssa samassa tilassa, niin sitten aikuisten kuuluu käyttäytyä aikuisten tavalla ja pitää mielipiteensä asiasta sisällään, katsoa poispäin tai poistua paikalta, jos se on mahdollista. Ei siinä sen kummempaa.

minä: Nuorempana en halunnut itse lapsia, ja ymmärrän siinä mielessä hyvin sitä että kaikki eivät lapsista haaveile.



hän: Aijaha! Ai sä oot sitä mieltä että mä vielä muutan mieleni? HÄH?



minä: öö, en. Tarkoitin vaan että en itse ole aina fanittanut lapsia, enkä vieläkään pidä kuin omistani. Parempihan se on lapsillekin että niitä hankkisivat sellaiset jotka haluavat omia lapsia.



hän: Kuule, mä olisin hyvä äiti, itse asiassa paljon parempi äiti kuin kuka tahansa lisääntymään kykenevä valkoinen roskasakkilainen tai omaa epävarmuuttaa lisääntymällä pönkittävä lehmä.



minä: No en mä tarkoittanut ettetkö sä vois halutessasi olla hyvä äiti...



hän: ...MÄ EN HALUA OLLA MIKÄÄN VTUN ÄITI! Miks sä et tajua että kaikkien naisten ei ole pakko hankkia mitään kakaroita ollakseen naisia, mun parisuhde hei pysyy kasassa ihan siksi että mun mies rakastaa mua, ja vain mua. Ei me tarvita mitään lapsia tekemään meistä onnellisia. Eikä lapset tee ketään edes onnelliseksi, se on illuusio.



minä: No jaa a. Mä olen kyllä onnellisempi nyt kun mulla on lapsia, koska mä olisin onneton ilman niitä, sillä mä halusin kovasti lapsia. Tottahan toki joskus tulee niitä hetkiä kun miettii että ois kivaa tehdä miehen kans jotain ihan kahdestaan ja olla vailla vastuuta ja velvollisuuksia, mut se on vain elämää, ja menee ohi. Jos mä olen 99% ajasta onnellinen ja tyytyväinen, se riittää mulle. Osa mun identiteettiä on olla nykyään äiti, enkä mä osais olla ilman perhettä. Se tuntuu siltä kuin kaikella ois vihdoin syvempi merkitys, jatkumo. Mä nään mun lapsessa mulle rakkaiden ihmisten piirteitä ja tunnen kuinka olen osa jotain isompaa ketjua.



hän: Toi on JUST tota propagandaa jolla sä yrität painostaa mua hankkimaan lapsia ja uskomaan että se tekis mut onnelliseksi. Mä olen ihan täydellinen ilman sitä että puserran jonkun keilapallon pimpistäni pihalle. Siihen kykenee eläimetkin.



Minä: Jos kaikki on noin täydellistä, miks sä olet noin vihainen?



hän: ....



(en saanut vastausta)

Minä: Jos kaikki on noin täydellistä, miks sä olet noin vihainen?

En ymmärrä jos puolustetaan omaa valintaa raivokkaasti vaikka kukaan ei vaadi valitsemaan toisin.

että vapaaehtoisesti lapsettomat eivät lähtökohtaisesti pidä lapsista ja siksi valitsevat lapsettomuuden. Näin ollen siis se lapsiviha on olemassa alusta asti eikä tule mukaan vain sitten, kun tämä julistaa olevansa vapaaehtoisesti lapseton.



Minäkin hämmästelen sitä, että näiden valintansa tehneiden lapsettomien mielestä lasten ei kuulu näkyä eikä kuulua missään eikä milloinkaan, vaikka kyse on suhteessa suuremmasta ihmisryhmästä kuin mitä he itse ovat. Miltä heistä itsestään tuntuisi, kun heidän ei kuuluisi näkyä eikä kuulua missään ja heitä arvosteltaisiin jatkuvalla syötöllä tunnekylmiksi ja itsekkäiksi vain, koska kuuluvat ryhmään, jonka stereotypiaan kuuluu nämä ominaisuudet. Eivät kaikki lapset ole sottaisia ja meluisia, joten sen lapsettoman on turha nyrpistellä nenäänsä joka lapsen edessä. Toisaalta taas miksi ihmeessä oletetaan, että sen lapsen on oltava edes puhdas ja hiljainen? Monet aikuisetkaan eivät tätä ole, miksi siis lasten olisi oltava?



Vertaan tätä nyt koiran omistamiseen. Kaikki eivät pidä koirista eivätkä halua niitä edes hankkia. En minäkään. En silti inhoa jokaista karvatassua, joka eteeni putkahtaa, en kärsi, vaikka koira haukkuu tai kuolaa ja saatan jopa tuttavallisempia koiria silitellä. Koiraperheessä kylässä ollessani kuuntelen juttuja koirasta ihan mielelläni ja yritän kysyä isäntäväelle tärkeästä asiasta ainakin jotain. Saatan leikkiä koiran kanssa heittelemällä palloa ja rapsuttelen mielelläni koiraa korvan takaa. Yritän toki välttää koiria, jotka ovat innokkaita jyystäjiä (teroittavat hampaitaan käteeni) tai jotka muuten käyttäytyvät uhkaavasti, mutta en saa silmittömiä raivareita, en pyöritä silmiäni tai valista koiranomistajia, miten heidän kuuluisi toimia. Ei minun tarvitse olla mikään besserwisser toisten koirien suhteen. En saa yökötyskohtausta koiran huonon käytöksen suhteen eikä minun tarvitse pissismäisesti narista siitä ystävilleni joka tilanteessa. En kutsu koiria rakeiksi tai piskeiksi ja tajuan, että jollekulle nuo koirat ovat maailman tärkeimpiä olentoja.



Miksi niin monen lapsettoman on vaikea suhtautua lapsiin samalla tavalla?

voi perustua myos sellaiseen, etta on saanut omilta vanhemmiltaan niin rikkinaisen kuvan perheesta ja vanhemmuudesta, ettei halua toistaa samaa skenaariota. Miettikaapa sita.