Mistä tulee tarve leuhkia elämällään?

Varsinkaan kun se ei ole edes totta mitä puhuu.

On väsyttävää kuunnella keski-ikäisen ihmisen hehkutusta siitä kuinka kaikki on vaan niin ihanaa ja puoliso niin ihana! Sitten menee jonkin aikaa ja avaudutaan siitä kuinka ei olekaan ihan noin ja puoliso pahoinpitelee ja nimittelee. Sitten menee muutama päivä ja taas on kaikki niin ihanaa ja mies täysin muuttunut! Eikö hän muista mitä puhuu vai mitä tämä on?

Itse en uskalla kertoa enää mitään kivaa tai jakaa murheita kun heti sen jälkeen alkaa se kuinka onnellinen HÄN on ja elämä pelkkää suitsutusta. Jos kerron jostain murheesta niin hänellä ei ainakaan oo tuollaisia ongelmia vaan on niin ihanaa! Jos mainitsen jostakin kivasta jutusta mihin ollaan menossa niin se sivuutetaan ja omaa elämää aletaan korostetusti kehua. Jos hän hankkii uuden vaatteen tulee viesti kuinka sek#ikkäältä hän näyttää siinä ja perään supermuokattu kuva hänestä siinä vaatteessa. Jos mainitsen omasta ulkonäöstä/terveydestä jotakin niin hänellä ei sellaista ongelmaa ole ja jopa päin vastoin eli hänellä on upea vartalo ja rautainen kunto!

Eilen mainitsin että tapaan tänään pari vanhaa ystävää ja lähdetään iltaa istumaan (otan alkoa muutaman kerran vuodessa kohtuudella ja tänään tarkoitus ottaa) niin vastaus on että he ei ainakaan miehensä kanssa ota tänä viikonloppuna että paljon kivempaa selvinpäin. Hän käyttää alkoholia melkeinpä viikoittain.

Ei tommosta jaksa kuunnella. Keskustelut on nykyään vain sitä kun kuuntelen vuoronperää sitä kuinka onnellinen hän on tai päinvastoin. Olen ihan hämilläni että miten tähän pitäisi reagoida? Pahentunut vaan vuosien saatossa ja ystävyys ei anna minulle enää yhtään mitään.

Muistelen kun olin lapsi niin meillä oli tuttavaperhe jossa tämä perheenäiti oli tuollainen. Antoi joskus äidilleni jonkin hameen kun se oli kuulemma hänelle niin iso että tippui päältä ja voisi sopia äidilleni ja omaan silmään he olivat täysin saman kokoiset hieman pyöreät rouvat. Hän myös kehui aina lapsiaan ja elämäänsä korostetusti.