Alan uskoa, että olen harvinaisuus, koska aidosti pidän elämästäni

Kiinnostaisi kuulla, onko täällä muita jotka kokevat elämänsä kaikinpuolin hyväksi? Osaatko eritellä miksi koet niin?

Ap

Onnellisuus on kiinni siitä että osaa nauttia siitä mitä on, pienistä asioista. Osittain kyse on persoonallisuudenpiirteistä, osittain lapsuuden kokemuksista.

Osa on saanut kasvatuksen, joka kasvattaa kateutta eikä ole älliä luopua vertailusta aikuisenakaan. Sellainen ihminen valittaa ja säälii itseään ja näkee itsensä uhrina. Hänen näkemyksensä itsestä ja maailmasta on epärealistinen, koska hänen pitää suojautua omilta haasteiltaan pärjäämisessä.

Toinen ryhmä on suorituksista kiitosta saaneiden perfektionistien ryhmä. Osittain tämäkin ryhmä on jo syntyessään saanut piirteitä, jotka altistavat tyytymättömyydelle väärällä kasvatuksella. He ovat älykkäitä ja lahjakkaita, mutta mikään ei riitä. He ovat siis ahneita.

Kateus ja ahneus ovat suurimmat syyt siihen, ettei tyydy omaan elämäänsä, jos tuo tunne on krooninen eikä johdu luonnollisista ja tilapäisistä syistä, sairaus, ero jne. 

Jo vauvoista toiset ovat helpompia johtuen temperamenttieroista. Aurinkoinen, muihin kontaktia ottava lapsi saa paljon myönteistä palautetta ja syrjäänvetäytyvämpään ja vaikeammin tyynnyteltävään tai hyvin vilkkaaseen taaperoon osa vanhemmista väsyy, jolloin tulee vähemmän myönteistä palautetta. Vanhempien omat ongelmat ja kasvatustyyli vaikuttavat paljon lapseen, mutta eivät niin paljon kuin geenit, erityisesti äo. Tutkittua tietoa tämä.

Mulla muuten kaikki erinomaisen hyvin, mutta työelämä on ollut ihan jäätävä pettymys. Nyt olen työtön. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla muuten kaikki erinomaisen hyvin, mutta työelämä on ollut ihan jäätävä pettymys. Nyt olen työtön. 

Millä tavoin pettymys? Mitkä olivat odotuksesi, jotka eivät sitten (ilmeisesti) vastanneet todellisuutta?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on kiinni siitä että osaa nauttia siitä mitä on, pienistä asioista. Osittain kyse on persoonallisuudenpiirteistä, osittain lapsuuden kokemuksista.

Osa on saanut kasvatuksen, joka kasvattaa kateutta eikä ole älliä luopua vertailusta aikuisenakaan. Sellainen ihminen valittaa ja säälii itseään ja näkee itsensä uhrina. Hänen näkemyksensä itsestä ja maailmasta on epärealistinen, koska hänen pitää suojautua omilta haasteiltaan pärjäämisessä.

Toinen ryhmä on suorituksista kiitosta saaneiden perfektionistien ryhmä. Osittain tämäkin ryhmä on jo syntyessään saanut piirteitä, jotka altistavat tyytymättömyydelle väärällä kasvatuksella. He ovat älykkäitä ja lahjakkaita, mutta mikään ei riitä. He ovat siis ahneita.

Kateus ja ahneus ovat suurimmat syyt siihen, ettei tyydy omaan elämäänsä, jos tuo tunne on krooninen eikä johdu luonnollisista ja tilapäisistä syistä, sairaus, ero jne. 

Jo v

Tämä lienee totta, mielenkiintoista luettavaa. 

Ap

Minusta elämä on ok. Paljon asioita voisi olla paremmin. Mutta samalla pärjään jo näillä eväillä, ja moni asia tuo minulle iloa. En ole hyperiloinen ja pirteä ihminen, mutta neutraali.

Onnellisuus on pitkälti pääkopasta kiinni. Toki ei se niin yksinkertaista ole, että vain päättää olla onnellinen. Joskus on saavuttanut kaiken sen mitä elämältä toivoo ja siihen on tyytyväinen, ja sitten tapahtuu jotain mihin ei voi itse vaikuttaa ja se järkyttää sen koko tasapainon ja pitää alkaa rakentaa sitä uudelleen.

Mutta silloin kun puhutaan asioista joihin voi vaikuttaa, ongelma lienee juuri se, että aina halutaan vain lisää ja etsimällä etsitään niitä asioita, mihin ei olla tyytyväisiä eikä keskitytä niihin asioihin, jotka oikeastaan on jo varsin hyvin.

Itse en ole vielä saavuttanut elämässä kaikkea sitä mitä haluan, ja välillä on ihan työstämällä saanut työstää sitä omaa ajattelua, että tässä ja nyt on myös paljon hyvin ja voin olla onnellinen, vaikka minulla ei vielä olekaan "kaikkea". Varsinkin kun niiden unelmien eteen tulee vastoinkäymisiä, niin olisi erittäin helppoa jäädä vellomaan siihen tyytymättömyyden ja turhautumisen tunteeseen. Pitää vaan päättää, ettei niin tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla muuten kaikki erinomaisen hyvin, mutta työelämä on ollut ihan jäätävä pettymys. Nyt olen työtön. 

Millä tavoin pettymys? Mitkä olivat odotuksesi, jotka eivät sitten (ilmeisesti) vastanneet todellisuutta?

Ap

Että olisin saanut työn, joka jotenkin vastaa koulutusta, jossa voi jossain määrin kehittyä ja joka ei vituta ihan joka päivä. Ja josta maksetaan aikuisten palkkaa. Ei mielestäni mitään erityisen mahdottomia haaveita. 

Jumin sitten näpyttämään 1300 euron nettopalkalla vuosikausiksi työhön jolla ei ollut mitään tekemistä opiskelujeni kanssa. Hain uusia töitä, lisäkouluttauduin työn ohessa, mutta en päässyt mihinkään suuntaan. Vaihdoin alaa itselleni sopivampaan työhön, mutta nyt on tämä taantuma/lama enkä työllisty mihinkään. 

Onneksi muut asiat on hyvin ja mielekästä puuhaa riittää työttömänäkin enkä oo ees persaukinen sijoitusteni ansiosta. 

Täällä sama! Teen unelmatyötäni, olen tunnustettu asiantuntija marginaalisella alalla ja luennoin tästä suurimmasta kiinnostuksenkohteestani ulkomaita myöten. Saan tehdä juuri sitä mitä lapsesta asti olen haaveillut. 

Talous on kunnossa, asun unelma-alueellani unelma-asunnossani, on varaa reissata kun haluan ja muutenkin elää mieluista elämää. Miestä tai lapsia en ole koskaan halunnut, enkä kaipaa muutenkaan juuri seuraa vaan viihdyn parhaiten itsekseni, joten muutama ystävä on enemmän kuin tarpeeksi. 

En muuttaisi yhtään mitään. 

Mä olin tuollainen pitkään, varmaan jotain ikävuodet 25-40. Nyt on iskenyt joku keski-iän kriisi, ja en ole enää ollenkaan tyytyväinen. Enkä oikein tiedä, pitäisikö vielä repäistä ja lähteä tavoittelemaan muutoksia elämään, vai odotella vaan että keski-iän kriisi menee ohi, ehkä mennä terapiaan tai jotain. Mutta musta tuntuu nyt nelikymppisenä, että se elämä jossa olin erittäin tyytyväinen ennen, oli pelkkää ajan tuhlausta, jonka ajan olisi voinut käyttää paremminkin asioiden aktiiviseen tavoitteluun, ja nyt joudun tässä iässä miettimään mitä vielä haluan tässä elämässä ja alkamaan tavoitella asioita, jotka yleensä hoidetaan nuorempana.

Eli mulle se tyytyväisyys yksinkertaiseen pieneen elämään oli jonkinlainen lamaannuttaja, joka esti saamasta elämässä oikein mitään, ja nyt sitten vasta nelikymppisenä olen huomannut, että ei hitto, mulla ei ole mitään (miestä, lapsia, omistusasuntoa, mihinkään ammattiin koulutusta ja tutkintoa jne) ja en minä halua enää tällaista.

Nro. 2. vastaa vielä oman kokemuksensa. Olen temperamentiltani helposti tyynnyteltävä ja aurinkoinen vauva ja lapsi, mutta jäin henkisesti yksin jo hyvin varhain. Kehitin vahvan oman sisäisen maailmani, viihdyin yksin ja eläinten kanssa, opin lukemaan varhain ja minusta tuli lukutoukka. Olin hyvä ihmisten kanssa, minuun kehittyi perfektionistin piirteet. Vaikeat asiat opin pitämään sisälläni ja ylläpitämään maskia. Järjestelin itseäni esimerkiksi ortoreksialla, liikunnalla ja siivoamisella. Toisaalta myös kirjoittaminen toimi samalla logiikalla.

Tapasin mieheni ja kävin pitkässä psykoterapiassa, jossa näitä asioita purettiin. Isoin merkitys on kuitenkin ollut mieheni, johon turvaudun kuin kallioon. Toinen suuri käännekohta oli äidiksi tuleminen. Lapset olivat terveitä ja pärjäsivät hyvin, tuottivat iloa ja rakensivat minua - siinä mielessä he ruokkivat narsistisia vaillejäämisisäni. Oli onni, että uskalsin tehdä lapsia ja että he olivat ns. täydellisiä. Elämä olisi voinut ottaa toisen suunnan siksi, että lapsen kanssa olisi vaikeaa, koska minun kaltaisen kasvatuksen saaneeseen ihmiseen jää haurautta. Olosuhteet ovat siis paikanneet kaiken. Olen jo valtaosan elämästäni ollut kuin olin vauvana: tyytyväinen ja hyvin ravittu henkisesti. Pidän kaikesta elämässäni. Vain nuoruus ja varhainen aikuisuus jäi ajaksi, jolloin olin tyytymätön itseeni.

Siis siinä ettei viihdy elämässään ja ole kiitollinen mitä on, on kyse pohjimmiltaan siitä, ettei ole itseensä tyytyväinen.  pl. oikeat kriisit.

Vierailija kirjoitti:

Minusta elämä on ok. Paljon asioita voisi olla paremmin. Mutta samalla pärjään jo näillä eväillä, ja moni asia tuo minulle iloa. En ole hyperiloinen ja pirteä ihminen, mutta neutraali.

En minäkään, tyytyväisyydestäni huolimatta, ole mikään hyperiloinen ja pirteä :D

Olen hyvin rauhallinen, vähän hiljainenkin ihminen. Ei se tyytyväisyys ja iloisuus minusta aina näy ulospäin kovinkaan suurieleisesti.

Toki en myöskään kulje kulmat kurtussa ihmisille äkäilemässä, enkä valita asioista.

Ap

Minä olen onnellinen! Olen terve, raha riittää elämiseen, aikuisilla lapsilla kaikki hyvin ja kohta tule kesä!

Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä ja onnellisia. Tämä palsta, jolla pidetään päivittäin pessimistien kokoontumisajoja, antaa ihan väärän kuvan oikeasta elämästä.

Itse olen tuiki tavallinen ihminen, joka olen elänyt tuiki tavallisen elämän, hyvin tyytyväisenä kaikkeen. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta ne kuuluvat elämään.

Nyt olen 70-vuotias ja jos kuolen tänään, kuolen onnellisena.

Vierailija kirjoitti:

Nro. 2. vastaa vielä oman kokemuksensa. Olen temperamentiltani helposti tyynnyteltävä ja aurinkoinen vauva ja lapsi, mutta jäin henkisesti yksin jo hyvin varhain. Kehitin vahvan oman sisäisen maailmani, viihdyin yksin ja eläinten kanssa, opin lukemaan varhain ja minusta tuli lukutoukka. Olin hyvä ihmisten kanssa, minuun kehittyi perfektionistin piirteet. Vaikeat asiat opin pitämään sisälläni ja ylläpitämään maskia. Järjestelin itseäni esimerkiksi ortoreksialla, liikunnalla ja siivoamisella. Toisaalta myös kirjoittaminen toimi samalla logiikalla.

Tapasin mieheni ja kävin pitkässä psykoterapiassa, jossa näitä asioita purettiin. Isoin merkitys on kuitenkin ollut mieheni, johon turvaudun kuin kallioon. Toinen suuri käännekohta oli äidiksi tuleminen. Lapset olivat terveitä ja pärjäsivät hyvin, tuottivat iloa ja rakensivat minua - siinä mielessä he ruokkivat narsistisia vaillejäämisisäni. Oli onni, että uskalsin tehdä lapsia ja että he oliv

Tosi hyvää pohdintaa ja analysointia, huomaa että olet miettinyt asioita. Osin samaistunkin kertomaasi ja kokemuksiisi.

Enkä minäkään siis AINA ole kokenut tyytyväisyyttä elämään, olisi varmaan pitänyt aloitukseenkin jo mainita. Elämäni oli psljolti hapuilua, epävarmuutta, turvattomuutta ja pelon täyttämää joiltain osin koko nuoruusajan ja varhaisaikuisuuden. Mutta ne ovat olleet kasvun vuosia, jotka ovat ilmeisestikin tuottaneet tulosta, joka nyt keski-ikään päästyä näkyy (ja tuntuu). 

Ap

Kyllä suomalaiset ymmärtävät, miten etuoikeutettuja maailman tasolla ovat. On ruokaa, asunto ja useilla työtäkin ym. Sitä ei vain kuulu ilmoittaa vaan valitetaan mediasa mitn kauheaa on. Ja yleistetään kaikki kauheudet, mitä nykyaikana tapahtuu joillekin ihmiselle.

Ei sellaistsa maata ole, jota jokainen rakastaa.

Tuosta oli oikein tutukimuskin. Ylellä siitä puhuttiin ja yksi eukko alkoi heti räpättämään, että eivät kyllä ole, hän on lukenut iltalehdistä , miten kauheaa Suomessa on.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä ja onnellisia. Tämä palsta, jolla pidetään päivittäin pessimistien kokoontumisajoja, antaa ihan väärän kuvan oikeasta elämästä.

Itse olen tuiki tavallinen ihminen, joka olen elänyt tuiki tavallisen elämän, hyvin tyytyväisenä kaikkeen. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta ne kuuluvat elämään.

Nyt olen 70-vuotias ja jos kuolen tänään, kuolen onnellisena.

Ihana kuulla, olen iloinen puolestasi. 

Itse olen kuitenkin vähän eri mieltä siitä, että suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja onnellisia. Oma kokemukseni siis on, että suurimmalla osalla on aloituksessa mainitsemiani ongelmia, ovat tyytymättömiä elämäänsä. 

Tosin, se voi johtua siitäkin, että ihmiset jostain syystä avautuvat minulle todella helposti henkilökohtaisistakin asioistaan.

Olen useasti kuullut, että mulle on helppo puhua ja olen hyvä kuuntelija, joka ei tuomitse. Ehkä siksi kuulen myös enemmän tätä ihmisten nurjaa puolta elämästä, ja siksi kokemukseni on, että ihmisillä ei mene kovin hyvin.

Pelkästään tällä viikolla olen jo saanut kolmelta ihmiseltä viestiä, joissa kertoivat murheistaan ja kaipasivat kuuntelijaa ja lohdutusta. Ja yhtä tapasin livenä, ja vaikkei hän suoraan valittanut, oli rivien välistä helposti luettavissa tyytymättömyys elämänsä tilanteeseen. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä ja onnellisia. Tämä palsta, jolla pidetään päivittäin pessimistien kokoontumisajoja, antaa ihan väärän kuvan oikeasta elämästä.

Itse olen tuiki tavallinen ihminen, joka olen elänyt tuiki tavallisen elämän, hyvin tyytyväisenä kaikkeen. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta ne kuuluvat elämään.

Nyt olen 70-vuotias ja jos kuolen tänään, kuolen onnellisena.

 

Ihana kuulla, olen iloinen puolestasi. 

Itse olen kuitenkin vähän eri mieltä siitä, että suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja onnellisia. Oma kokemukseni siis on, että suurimmalla osalla on aloituksessa mainitsemiani ongelmia, ovat tyytymättömiä elämäänsä. 

Tosin, se voi johtua siitäkin, että ihmiset jostain syystä avautuvat minulle todella helposti henkilökohtaisistakin asioistaan.

Olen useasti ku

Eikö tuo käy raskaaksi? Onko sinulla myös ystäviä, joiden kanssa voit keskittyä kivaan yhdessäoloon ja elämästä nauttimiseen?

Minusta tilapäisesti ystävyys voi koostua murheiden kertomisesta, mutta jos ystävyyden sisältö on tuota, puuttuu siitä vastavuoroisuus, joka on ystävyyden tunnusmerkki. Kyse ei ole ystävyydestä, vaan jostain muusta. Ainakin omasta elämästäni olen huomannut, että tuollaisiin ystävyyksiin ajan mittaan alkaa kehittyä erikoisia ja haitallisia kuvioita, joten olen alkanut vältellä ihmisiä, joiden käsitys ystävyydestä on se, että omasta elämästä valitetaan.

Mä en ole tyytyväinen. Olin jo lapsesta vaikea temperamentti, toisin kuin aurinkoinen ja myös söpön näköinen sisareni. Äitini ja minun temperamentti ei sopinut ollenkaan yhteen, ja äiti turhautui minuun jatkuvasti. Vertailtiin siskoon, joka oli se täydellinen kultalapsi, toisin kuin minä omituinen pikkupiru, rumakin vielä kuin kaalimaan kakara, äiti sanoi päin näköä. Minä opin jo pienenä puolustautumaan jatkuvaa häpeällä kasvatusta ja moittimista vastaan aggressiolla, mikä tietysti lisäsi antipatiaa minua kohtaan. Minä reagoin vihaiseksti, mutta sisällä tunsin itseni pohjattoman huonoksi ja pahaksi. Koulussa oireilin kapinoinnilla, päihteidenkäytön pahaan oloon aloitin 13-vuotiaana. 

Opinnot jäi kesken, mutta töitä olen aina sentään tehnyt. Töiltä liikenevän ajan peittänyt pahaa oloa alkoholin tissuttelulla. Nyt jo keski-iässä, ja vatuttaa kuin pientä eläintä. Olen kyllästynyt vain tekemään työtä jota vihaan ja selviämään alkoholin avulla tyhjästä, yksinäisestä, tympeästä elämästäni. Mutta ei sitä enää tässä iässä uudelleenkaan aloiteta, joten ei kai tässä auta kuin juoda itsensä vaan hautaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä ja onnellisia. Tämä palsta, jolla pidetään päivittäin pessimistien kokoontumisajoja, antaa ihan väärän kuvan oikeasta elämästä.

Itse olen tuiki tavallinen ihminen, joka olen elänyt tuiki tavallisen elämän, hyvin tyytyväisenä kaikkeen. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta ne kuuluvat elämään.

Nyt olen 70-vuotias ja jos kuolen tänään, kuolen onnellisena.

 

Ihana kuulla, olen iloinen puolestasi. 

Itse olen kuitenkin vähän eri mieltä siitä, että suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja onnellisia. Oma kokemukseni siis on, että suurimmalla osalla on aloituksessa mainitsemiani ongelmia, ovat tyytymättömiä elämäänsä. 

Tosin, se voi johtua siitäkin, että ihmiset jostain syystä avautuvat minulle todella helposti henkilö

No juu, kyllä välillä käy raskaaksi, milloinkas murheiden kuuntelu mukavaa olisi. Mutta osaan kyllä nykyään vetää terveitä rajoja. Hylätä en heitä kuitenkaan halua, kyllä minulla on "varaa" olla kuuntelevana korvana tarvitseville, varsinkin kun omat asiani ovat hyvin.

Ja on onneksi ystäviä joiden kanssa tehdään ja puhutaan mukavia asioita. Näidenkin kanssa, jotka nyt purkivat murheitaan. 

Ap