Lue keskustelun säännöt.
Alan uskoa, että olen harvinaisuus, koska aidosti pidän elämästäni
06.03.2025 |
Mulla on kaikki elämän osa-alueet kunnossa. En toivo mitään enempää millekään osa-alueelle, enkä mitään vähempää.
Olen 40+, teen tavallista suorittavaa työtä, ei ole hienoa titteliä ja palkkanikin on alle 2000 €/kk, mutta taloudellisia ongelmia ei ole. Ja mikä ihaninta ja pääasia, tykkään työstäni todella paljon.
Kotimme on kerrostaloasunnossa muuttotappiokunnassa, mutta rakastan kotiamme, ja viihdyn kotona, vaikka tämä ei ole hieno, eikä uusi ja remppaakin tehty pakolliset viimeksi 15 vuotta sitten.
Harrastan tavallisia asioita, lenkkeilyä ja muuta itsekseen tehtävää liikuntaa, lukemista, käsitöitä, elokuvien katselua suoratoistopalveluista.
Ystäviä on riittävästi, en kaipaa yhtään enempää, ja viihdyn todella hyvin ellen jopa paremminkin itseksenikin kotona. Yksinäisyys on minulle vieras tunne.
Mieheni kanssa menee tosi hyvin, vaikka yhteisiä vuosia takana jo n. 20.
Lapset ovat jo itsenäisiä, ja heihin läheiset välit.
Mulla ei oo mikään huonosti. Kavereita ja tuttavia kuunnellessa tuntuu, että olen harvinaisuus. Muilla tuntuu aina olevan joku asia pielessä, vaikka asiat päällisin puolin näyttävät olevan hyvin. Tuntuvat koko ajan kaipaavan jotain lisää ja jotain uutta, jotain isompaa ja parempaa, materiaalia tai ei-materiaa, asemaa, matkoja, kokemuksia, "valaistumista" tai jotain muuta josta eivät tunnu ehkä olevan itsekään selvillä.
Ja ovat sitten väsyneitä ja uupuneita, kyllästyneitä ja tyytymättömiä elämäänsä.
Syytä tähän en tiedä...?
Kommentit (32)
"Itse olen kuitenkin vähän eri mieltä siitä, että suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja onnellisia. Oma kokemukseni siis on, että suurimmalla osalla on aloituksessa mainitsemiani ongelmia, ovat tyytymättömiä elämäänsä. "
Ihan samaa mieltä. Johan ne masennuslääkkeiden kulutusmäärätkin kertoo, ettei valtavan onnellisia olla. Se vaan on, että ihmisillä on ainakin pinnallisemmissa ihmissuhteissa yrittää pitää yllä julkisivua, joten ei välttämättä esim. työkavereista voi tietää kuinka moni niistä on ehkä onneton. Itsekin olen käynyt terapiassa vaikeisiin tunne-elämän ongelmiin, mutta samaan aikaan esittänyt energistä menestyjää, jolla menee lujaa ja jonka elämä on lähes täydellistä.
Sillä terapeutilla jolla kävin, oli myös mielenkiintoinen ajatus siitä, että ihmisen aivot on oikeastaan rakennettu vähän niin, että ne etsii aina jotain parempaa, mikä vaatii jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyoloihin. Keski-iässä kuulemma vähenee, jos on saavuttanut asioita joita halusikin, tai hyväksyy sen että ei saavuttanut. Mutta ilmeisesti ihmislajin menestyksen osasyy on aivot, jotka olivat tyytymättömiä luolissa elämiseen, alkeellisiin työkaluihin jne, ja haluavat aina vaan jotain parempaa. Se on sekä kehityksen, että ahdistuksen juuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole tyytyväinen. Olin jo lapsesta vaikea temperamentti, toisin kuin aurinkoinen ja myös söpön näköinen sisareni. Äitini ja minun temperamentti ei sopinut ollenkaan yhteen, ja äiti turhautui minuun jatkuvasti. Vertailtiin siskoon, joka oli se täydellinen kultalapsi, toisin kuin minä omituinen pikkupiru, rumakin vielä kuin kaalimaan kakara, äiti sanoi päin näköä. Minä opin jo pienenä puolustautumaan jatkuvaa häpeällä kasvatusta ja moittimista vastaan aggressiolla, mikä tietysti lisäsi antipatiaa minua kohtaan. Minä reagoin vihaiseksti, mutta sisällä tunsin itseni pohjattoman huonoksi ja pahaksi. Koulussa oireilin kapinoinnilla, päihteidenkäytön pahaan oloon aloitin 13-vuotiaana.
Opinnot jäi kesken, mutta töitä olen aina sentään tehnyt. Töiltä liikenevän ajan peittänyt pahaa oloa alkoholin tissuttelulla. Nyt jo keski-iässä, ja vatuttaa kuin pientä eläintä. Olen kyllästynyt vain tekemään työtä jota vihaan ja selviäm
Kuvittele itseäsi 90-vuotiaana. Mitä luulet, kun sen ikäisenä katsoisit itseäsi nyt, toivoisitko että vielä olisit muuttanut elämäsi? Vai olisitko tosiaan tyytyväinen siihen, että luovutit ja joit loppuelämäsi?
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa ja mahdollisuuksia. Et ole liian vanha muutokseen, kuin vasta sitten kun olet kuollut. Vielä olet elossa.
Täällä myös 40+, joka tavallaan on tyytyväinen, tavallaan ei. Olen siis normaalissa arjessani ihan tyytyväinen, koska mulla on kaikki perustarpeet täytettynä, taloudellisesti jopa menee oikeinkin hyvin, ihmissuhteita ei juuri ole mutta olen tottunut elämään ilman. Hyvä, kiinnostava työkin on, josta maksetaan hyvää palkkaa. Mutta se tyytymättömyys on alkanut hiipiä viime vuosina, kuiskutella, että tätäkö tämä nyt on loppuun asti, että hissuttelen tätä pientä hygge-elämääni vaan itsekseni. Tullut joku suuremman tarkoituksen ja merkityksen kaipuu. Ehkä se johtuu tuosta ihmissuhteiden puutteesta, kun en koe olevani kellekään tarpeellinen, iloksi tai hyödyksi. Useimmat on tarpeellisia ainakin omille lapsilleen, mutta minä en koskaan löytänyt puolisoa tai saanut lapsia.
"Kuvittele itseäsi 90-vuotiaana. Mitä luulet, kun sen ikäisenä katsoisit itseäsi nyt, toivoisitko että vielä olisit muuttanut elämäsi? Vai olisitko tosiaan tyytyväinen siihen, että luovutit ja joit loppuelämäsi?
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa ja mahdollisuuksia. Et ole liian vanha muutokseen, kuin vasta sitten kun olet kuollut. Vielä olet elossa. "
Ehkä sitä pitäisi tosiaan vielä yrittää. Käydä vaikka jollain terapeutilla juttelemassa tai jotain, kun ei mulla ole edes kavereita tai ystäviä joille jutella. Koska kieltämättä tuo ajatus siitä, että tämä tällainen elämä jatkuisi vielä kymmeniä vuosia nykyisellään, on melkoisen masentava.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole tyytyväinen. Olin jo lapsesta vaikea temperamentti, toisin kuin aurinkoinen ja myös söpön näköinen sisareni. Äitini ja minun temperamentti ei sopinut ollenkaan yhteen, ja äiti turhautui minuun jatkuvasti. Vertailtiin siskoon, joka oli se täydellinen kultalapsi, toisin kuin minä omituinen pikkupiru, rumakin vielä kuin kaalimaan kakara, äiti sanoi päin näköä. Minä opin jo pienenä puolustautumaan jatkuvaa häpeällä kasvatusta ja moittimista vastaan aggressiolla, mikä tietysti lisäsi antipatiaa minua kohtaan. Minä reagoin vihaiseksti, mutta sisällä tunsin itseni pohjattoman huonoksi ja pahaksi. Koulussa oireilin kapinoinnilla, päihteidenkäytön pahaan oloon aloitin 13-vuotiaana.
Opinnot jäi kesken, mutta töitä olen aina sentään tehnyt. Töiltä liikenevän ajan peittänyt pahaa oloa alkoholin tissuttelulla. Nyt jo keski-iässä, ja vatuttaa kuin pientä eläintä. Olen kyllästynyt vain tekemään työtä jota vihaan ja selviäm
Minun korvaani kuulostaa, että olet rakentanut hyvin kielteisen kuvan itsestäsi, joka on jo pienenä lapsena sinuun rakentunut. Ja aikuisenakin näet itsesi samalla tavalla, vaikka se ei ole välttämätöntä. Pientä etäisyyttä olet kuitenkin saanut ymmärtämällä, että kyse oli muista asioista kuin siitä, että sinussa oikeasti olisi jotain vikaa.
Tekstistä henkii toivottomuus ja itseinho. Mutta sinussa on myös valtava määrä energiaa kiukun ja aggression kautta. Kohdistat sitä itseesi, juominenhan on aggressiivista itsetuhoa. Laimennat sillä pettymyksiä, epätoivoa ja koetat kestää. Jos saisit agrgression, jolla olet itseäsi suojannut kohdistettua mieluisampiin ja rakentavimpiin asioihin, tilanne voisi muuttua isostikin, koska jo tekstisi henkii napakkuutta, rajojen pitämistä, kiukkua ja energiaa.
Sinulta puuttuu toivo ja päämäärä. Niiden myötä puuttuu paljon, myös se, ettet näe mitään hyviä asioita elämässäsi. Et ole ehkä koskaan saanut apua siihen, että katsoisit eteenpäin eikä taaksepäin, siihen pienen tyttöön, joka ei tullut kohdatuksi, nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Psykoterapia on tuossa hyvä, että voi oppia katsomaaan itseään rakastavasti pienenä tyttönä ja kaikissa muissakin elämänvaiheissa, virheineen päivineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä juttu! Arvostan minäkin elämää!
Monelle tekis hyvää pysähtyä miettimään, mitä kaikkea hyvää heillä jo on. Ja muistaa, ettei mikään, siis mikään, ole itsestäänselvyys, jollaisina useat asiat otamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parasta ikinä. 😂
Elämäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten todella pitäisi opetella kaksi asiaa.
Olemaan kiitollinen, ja
Olemaan tässä hetkessä.
Ihmiset murehtivat yleensä asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, tai jotka uhkakuvissaan siintävät tulevaisuudessa.
Havahdu olemaan nyt ja tässä. Voit huomata, että asiat ovatkin hyvin.
Kiva kun olet onnellinen ja tyydyt melko vähään. Itse en taas olisi onnellinen sinun elämässäsi.
Täälläkin yksi tavallinen tallaaja, joka on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Perusasiat riittää, parasta on kotielämä ja terveet lapset, ihanat koirat. Ei ole hienoa titteliä, ei koreaa ulkokuorta eikä hienoja vaatteita. Tavallinen auto jolla pääsee eteenpäin.