Miten kestätte elämää negatiivisen puolison kanssa?

Ei sitä jaksa kuunnella eikä ymmärtää. Ei jaksa välittää, kun toinen valittaa, murjottaa ja kitisee kaikesta ja kaikki on aina huonommin kuin miltä näyttäisikään. Ei kiitos enää ikinä. Vei täydellisesti elämäniloni ja energiani, jotka ovatkin palanneet nyt yksin ollessani :)



Lähde kun vielä olet pinnalla.

Hän on kuitenkin perushyvä puoliso ja ennen kaikkea lapsille rakas isä. Yh:na pienten lasten kanssa tuskin olisi helppoa myöskään ja lapset kaipaisivat valtavasti rakasta isäänsä. Ajatus tapaamisista, yksinäisistä jouluista kun lapset isällään.. ehkä helpompi vain pysyä tässä.

Ei sitä jaksa kuunnella eikä ymmärtää. Ei jaksa välittää, kun toinen valittaa, murjottaa ja kitisee kaikesta ja kaikki on aina huonommin kuin miltä näyttäisikään. Ei kiitos enää ikinä. Vei täydellisesti elämäniloni ja energiani, jotka ovatkin palanneet nyt yksin ollessani :)

Lähde kun vielä olet pinnalla.

Sama! Itse en 6 vuoden jälkeen enää jaksanut sitä valittamista...passitin ukon pihalle. Ja ai että elämä tuntuu nyt ihanalta ilman sitä jatkuvaa kitinän kuuntelua!! =) NYT ELÄMÄ HYMYILEE JA KUNNOLLA! eikä ole kiirettä uuteen suhteeseen todellakaan..

Mieheni ei ole edes varmaankaan pahimmasta päästä negatiivisuudessaan, mutta kyllä on vaikea kestää sitä pientäkään määrää negatiivisuutta. Se on kyllä todella rasittavaa ja energiaa vievää. Suhteemme on muuttunut täysin "ystävyydeksi", tunteeni häntä kohtaan ovat lähes kadonneet. Ajattelen sen johtuvan juuri siitä, etten enää jaksa yrittää ja olla positiivinen suhteemme suhteen, kun toisella on aina hetken päästä naama nurinpäin.



Eräs sananlasku kuvaa hyvin näitä negatiivisia ihmissuhteita: Kun rakastat kiittämätöntä, rakastat et-mitään!

Te jotka jätitte kitisijät, onko teillä lapsia? Miten koitte eron heihin liittyen? Onko yh:na heidän kanssaan parempi ja olivatko miehenne kuitenkin osallistuvia isiä? Kertokaa jotain esimerkkejä miten miehen negatiivisuus näkyi!

Mm suunnittelen ja toteutan paljon omia menoja yksin tai lasten kanssa. Miehen kanssa en lähde kahdestaan enää minnekään.

Omien ystävien luona käyn aina yksin, samoin oman suvun tapahtumissa. En enää jaksa sitä, että joudun miettimään, päästääkö mies sammakon suustaan vai ei.



Kotiimme en viitsi edes kutsua kuin muutaman tietyn perheen, joiden kanssa tiedän, että homma toimii. Uskomatonta, sillä olin aiemmin todellinen "ystävämagneetti". Suojellakseni minulle tärkeitä ihmisiä mieheni mahdollisilta loukkauksilta, en viitsi ottaa riskiä kutsumalla heitä silloin kun mieheni on kotona...



Surullista... kyllä!

Itse otin aikoinani perusnegatiivisen miehen jonka kanssa lapsia nyt. Ei halua minnekään mennä eikä tykkää jos tulee vieraita, huom. minun sukulaisia/ystäviä. Kaikki oli todella vaikeaa ja välillä vääntämistä. Miestä kiinnosti vain nukkuminen ja tv ja tietokone. Jos halusin tehdä jotain perheenä tai mennä hänen kanssaan jonnekin niin tyrmäsi heti ajatuksen. Siis perusnegatiivisuus elämässä kaikkea kohtaan. Noh, nyt olemme olleet 12v yhdessä ja vaaka kääntynyt. Rakennusaika oli pahin ja silloin tuli negatiivisuutta miehen puolelta jatkuvasti. Vaikka itse annoin paljon ja tuntui että hän vain on siivellä elänyt. Nyt olen ollut rakennusajasta lähtien masentunut välillä hyviä päiviä mutta valitan kaikesta ja mikään ei oikein ole hyvin ja minnekään ei jaksa mennä. Mies taas saanut hyvän aseman töissä ja ei enään ole niin negatiivinen. Vaan yrittää välillä minuakain piristää. Olen välillä todella katkera tästä. Olen paljon uhrannut itseäni ja läheiseni voimavaroja tähän suhteeseen. MItä käy jos eroan niin mies porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin ja itse jatkan köyhänä ja katkerana ja negatiivisena. =(

Oli varmaan huono ilmaus minulta, mutta sanoisinko niin, että on "tyly" tai vähän ylimielinen, korottaa ääntään, että varmasti ymmärretään hänen mielipiteensä olevan "se oikea" tai jos ei kiinnosta keskustelun aiheniin silloin istuu tuppisuuna....

Itse mietin hetkeä jolloin lähden. Vali..vali..vali..kitinää..kitinää..vinkumista..vinkumista..vinkumista. En jaksa. On aika vaihtaa naista.

Huonosti jaksoin 22 vuotisen avioliiton negatiivisen ja vähättelevän vaimon kanssa. Hän lannisti minut miltei täysin. Mistään asioista ei voinut iloita, tai mitään suunnitelmia ei voinut tehdä koska ne lytistettiin täysin. Olen alkanut voimaan paremmin noin vuosi avioeron jälkeen. 

[quote author="Vierailija" time="05.06.2011 klo 17:14"]

Ihminenhän on luonteeltaan joko perusnegatiivinen tai - positiivinen (lasi joko puoli täynnä tai tyhjä..).

[/quote]

Minä olen realisti ja niin on puolisonikin.

Tuo sosiaalinen rajoittuneisuus kuulostaa tosi tutulta! Mun negatiivinen puolisoni olisi tekemisissä vain oman lapsuuden perheensä kanssa, mun puolen sukua ja ystäviä vain haukutaan. Kesälomalla ei suostu mihinkään lähtemään; ihan peetä on kuitenkin matkustaminen perheen kanssa. Töiden jälkeen ei muuta juuri tee kuin nukkuu sohvalla ja valittaa jokaisesta pienestä äänestää, jonka perhe saa aikaan. Edes äänekkäästä ei saisi syödä, voi luoja... Ei tunnu kauhean nautittavalta tämä elämä vinkujan kanssa; tuntuu että syö myös mun persoonaa. Itse olen peruspositiivinen... mutta aina ei jaksa vain hymyillä tuon murjottajan kanssa eläessä...

Nyt tulee toimiva vinkki: laittakaa se mörökölli liikkumaan. Meillä on puolison mielialaan ja asioihin asennoitumiseen auttanut, kun hänet on saatu harrastamaan liikuntaa useita kertoja viikossa. Muutos vanhasta passiivis-aggressiivisesta sohvalla jurottajasta on melkoinen!

[quote author="Vierailija" time="05.06.2011 klo 17:16"]Ei sitä jaksa kuunnella eikä ymmärtää. Ei jaksa välittää, kun toinen valittaa, murjottaa ja kitisee kaikesta ja kaikki on aina huonommin kuin miltä näyttäisikään. Ei kiitos enää ikinä. Vei täydellisesti elämäniloni ja energiani, jotka ovatkin palanneet nyt yksin ollessani :)


Lähde kun vielä olet pinnalla.
[/quote]

!!
Tuo on piirre, joka vaikuttaa kaikkeen elämässä, jokapäiväiseen arkeen, lapsiin ja heidän asenteisiin, elämäniloon, elämän hauskuuteen ja mielekkyyteen jne.

Vanha ketju.
.
Hankalaa on negatiivisen kanssa

Mä en edes osaa sanoa, kumpi meistä on negatiivisempi. Mies väitti joskus olevansa ikuinen optimisti, mutta perin kummallisesti se hänessä näkyy: aina eka vastaus kaikkee on EI ja mikään ei kiinnosta, ole hyvin tai kokeilemisen arvoista. 

Mä itse olen pitänyt itseäni aina pessimistinä: kun ei odota mitään niin ei pety. Elämä tarjoaa vain iloisia yllätyksiä, jos aina odottaa pahinta. Silti jaksan pitää tätä perhettä kasassa ja pinnalla; mennä, tulla ja tehdä. 

Raskasta oli joskus, koska olen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä ja jokainen poikkipuolinen sana on suuri henkilökohtainen loukkaus. Nyt vanhemmiten olen kuitenkin alkanut viis veisata toisen sanomisista tai tekemisistä: jokainen on vastuussa omista tunteistaan, eikä ole mun ongelma, jos toisella on kaikki aina pahasti.

Mä elän omaa elämääni, ja jos toi puolisko haluaa olla mukana siinä, niin tervetuloa vaan. Mutta jos se mieluummin makaa sohvalla murjottamassa, niin sekin sopii, mä teen silti mitä lystään. :) Onnistuu nyt, kun lapset ovat jo aikuisia. Pikkulapsiaikana olisi ollut haastavampaa, myönnän.

Tosiaan, onpa vanha aloitus!

Oma mieheni on perinyt negatiivisuutensa vanhemmiltaan. Vasta viime vuosina miehellä on alkanut näkyä sama epäluuloisuus muita kohtaan ja valitus lisääntynyt. Tuntuu, että hänen näkemyksensä ylipäänsä maailmanmenosta kapenee iän myötä. En viitsi kutsua meille ketään, koska jälkikäteen mies ivaa "kun sekin on sellainen".  Todella rasittavaa, kun itse kutsuisin mielelläni meille vieraita. Perheenä teeme asioita vain, jos mies haluaa. Hän ei kerta kaikkiaan voi muiden mieliksi tehdä yhtään mitään. Aina hänen pitää hyötyä jotenkin, esimerkiksi jos hän imuroi lattiat, hän pitää huolen, että loppuillan hän saa pelata rauhassa.

Olen myös ottanut etäisyyttä. Meillä on pienet lapset, joten vähintään katson miten tilanne kehittyy kun he kasvavat ja elämä ei ole enää niin stressaavaa. Nykyisin todella välttelen hänen seuraansa, usein tehdään asioita erikseen, lapset toisella ja toinen tekee jotain omia juttuja. Ollaan myös koko porukalla ja on välillä ihan kivaakin. Pointti on siinä, että en halua että lapset joutuu kuuntelemaan meidän riitoja (tai hänen nalkuttamista minulle ja arvostelua ties mistä tekemisistäni).

Vahvasti luulen kuitenkin että meidän suhde jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Meillä on myös paljon yhteistä, ja minulla on omat huonot puoleni myös. Miehessä on myös paljon hyvää, on luotettava, hyvä isä, yrittää todella meidän parisuhteen eteen, kiltti, tekee paljon kotitoitä, on hyvin työelämässä menestynyt, meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

Pitää vain oppia jotenkin suodattamaan se negatiivisuus, ja tiedostaa ne tilanteet missä se eniten ärsyttää. Ajatella tyyliin että pidetään lasten kanssa hauska päivä ja ei anneta sen pilata asiaa että mies murjottaa jostain syystä. Sitten välillä kun tilanne on ohi niin annan rauhallisesti mutta tiukasti palautetta hänelle ja usein hän myös vähän yrittää enemmän sen jälkeen.

Ei meistä kukaan ole täydellinen, ja ajattelen että pitää yrittää vain hyväksyä toisen olemus. Nyt kun kerran naimisissa ollaan ja perhe on perustettu, en kovin helposti lähtisi tuota kuviota muuttamaan. Vakaa parisuhde on minusta arvo sinänsä, kannattaa silti hankkia myös muuta elämään, josta ammentaa hyvää oloa. Esimerkiksi ystäviä, lapsien harrastukset, omat jutut jne.

Negatiivinen ihminen on realisti. Näin se vaan menee. Negatiivista ihmistä ei huijata yhtä helposti esim kaupan teossa tai työpaikalla kuin positiivista koska negatiivinen on aina epäilevä ja haluaa selvittää asiat muualta.