Miten kestätte elämää negatiivisen puolison kanssa?

Vanha ketju mutta nostan.

Puolisoni valittaa nykyään kaikesta.

Viikonloput niitä pahimpia. Kukaan ei saisi rentoutua vaan kotona pitäisi siivota ja puunata 24/7. Jos istun hetken sohvalla en kuulemma tee mitään eikä minua kiinnosta.

Jatkuvasti vihainen, paiskoo tavaroita, mököttää ja puhuu rumasti.

Yritän pitää kodin tiptop mutta hän siivoaa paikat uudelleen vihaisena. Todella outoa käytöstä mielestäni.

Minä säälin erään ap:n kuvailun kaltaisen pariskunnan naista. Mies on negatiivinen. Olen myös nähnyt, että mies tuittuilee naiselle. En tiedä, miten nainen jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä jaksa kuunnella eikä ymmärtää. Ei jaksa välittää, kun toinen valittaa, murjottaa ja kitisee kaikesta ja kaikki on aina huonommin kuin miltä näyttäisikään. Ei kiitos enää ikinä. Vei täydellisesti elämäniloni ja energiani, jotka ovatkin palanneet nyt yksin ollessani :)



Samaistun.

Minun ex oli täysin negatiivinen ihminen. Mikään ei ollut koskaan hyvin. Tosin valinnoillaan hän vielä avitti kaikkea negatiivista tapahtuvaksi. Äijä lähti kiertoon. Kuka sellaista jaksaa päivästä toiseen kuunnella.

Täytyy myöntää, että kyllä oikein ymmärrä mikä saa positiivisen ihmisen ylipäätään aloittamaan suhteen negatiivisen ihmisen kanssa saati sitten hankkimaan lapsia hänen kanssaan? 

Alkuhuuman jälkeen lakkasi kosiskelemasta mua ja alkoi olla oma negatiivinen, nahkea, laiska ja saamaton itsensä. Kaikki oli ettei jaksa, ei kiinnosta, ei kannata, ei onnistu.

Tietenkin lähdin enkä ole katunut. Terkut sulle S

Mieheni on maailman tilanteen sekoittama foliohattu. Suljen korvat, kun puhe Trumpista, tunnelisodista ym.mielenkiinnottomasta alkaa. Ei hyvät hyssykät, mies on korkeasti koulutettu ja fiksukin, mutta nyt käy niin kierroksilla. Ei käynyt äänestämässä, kun ehdokkaat ovat kaikki klooneja!!!!

En jaksanutkaan. Lähteminen oli elämäni paras päätös.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka jätitte kitisijät, onko teillä lapsia? Miten koitte eron heihin liittyen? Onko yh:na heidän kanssaan parempi ja olivatko miehenne kuitenkin osallistuvia isiä? Kertokaa jotain esimerkkejä miten miehen negatiivisuus näkyi!

Oli semi-osallistuva isä. Eli ei täysin tekemätön, mutta minulle jäi kuitenkin enemmän tekemistä. Eron jälkeen lapset ovat olleet isällään 4-5pv joka toinen viikko. Pakon edessä ottaa silloin enemmän vastuuta. Yksin lasten kanssa on paljon tekemistä, mutta se ei ole yhtä rankkaa kuin negatiivisen puolison kanssa. Sanonnassa on parempi olla yksin, kuin yksin parisuhteessa on vissi perä. Kaikki negatiivisuuden kuluttama energia on nyt käytettävissä lapsiin, itseen, harrastuksiin. 

 

Esimerkki negatiivisuudesta: Oltiin lomalla isommalla porukalla. Meille sattui tosi hieno makuuhuone majoituksessa. Kaveriperhe kommentoi, että nyt kyllä peitto heiluu, upea huone. No ei heilunut, kun mies mökötti koko loman. 

Toinen esimerkki: Olin innostunut uudesta työmahdollisuudesta. Mies ampui sen alas, kun hän ei ala lapsia yksin hoitamaan, jos työ vaatisi välillä matkustamista.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on maailman tilanteen sekoittama foliohattu. Suljen korvat, kun puhe Trumpista, tunnelisodista ym.mielenkiinnottomasta alkaa. Ei hyvät hyssykät, mies on korkeasti koulutettu ja fiksukin, mutta nyt käy niin kierroksilla. Ei käynyt äänestämässä, kun ehdokkaat ovat kaikki klooneja!!!!

 

Tuohan on jo ihan sairasta. Miksi olet vielä noin sekaisin olevan ihmisen kanssa? :o

Kauheaa lukea, että vielä tällä vuosituhannella on miehiä, joiden luulin jääneen lapsuuteeni 70-luvulle. Ihminen on sosiaalinen eläin ja lapsillekin on hirveää väkivaltaa kasvaa tuollaisessa perheessä. En enää ihmettele, missä kasvaa näitä nuoria miehiä, jotka eivät saa naisia seurustelusuhteeseen ja valittavat treffien hinnoista ja siitä, että heidän pitää viihdyttää naisia. Tuo ns. viihdyttäminen on aivan normaalia keskustelua. 

Vaikuttaa ikävän yleiseltä, että toinen puolisoista (hyvin hyvin hyvin usein mies) on tuollainen negatiivinen musta aukko, jota toinen joutuu kannattelemaan, suodattamaan, vastustamaan, ignooraamaan Se on henkisesti todella raskasta. Se on raskasta myös lapsille, ja altistaa monenlaiselle negatiivisuuden mallioppimisesta itsetunto-ongelmiin, misogyniaan, ahdistukseen jne. Eli jos erohaluja möllistä on, niin ei kannata ajatella, että se automaattisesti olisi lapselle huono juttu. Moni lapsuus varmasti olisi onnellisempi ja terveempi ilman, että isä myrkyttää ilmapiiriä, kasvua ja kehitystä.

Paras juttu tietenkin olisi hyvä, positiivista energiaa luova isä. Ne ukot voi toki yrittää laittaa vaikka terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuo sosiaalinen rajoittuneisuus kuulostaa tosi tutulta! Mun negatiivinen puolisoni olisi tekemisissä vain oman lapsuuden perheensä kanssa, mun puolen sukua ja ystäviä vain haukutaan. Kesälomalla ei suostu mihinkään lähtemään; ihan peetä on kuitenkin matkustaminen perheen kanssa. Töiden jälkeen ei muuta juuri tee kuin nukkuu sohvalla ja valittaa jokaisesta pienestä äänestää, jonka perhe saa aikaan. Edes äänekkäästä ei saisi syödä, voi luoja... Ei tunnu kauhean nautittavalta tämä elämä vinkujan kanssa; tuntuu että syö myös mun persoonaa. Itse olen peruspositiivinen... mutta aina ei jaksa vain hymyillä tuon murjottajan kanssa eläessä...

Minä olin ennen tällainen kirjoittajan kuvaama ankeuttaja. Vasta päälle kolmekymppisenä ymmärsin, että koko lapsuuden perheessä on samanlaista käytöstä, siis että kaikesta valitetaan, toisia haukutaan surutta, joku vahvempi persoona johtaa (yleensä isä) ja muut tulevat perässä koska on pakko. Aikuisiällä en kestänyt enää ollenkaan sitä, että joku muu yrittää sanoa minulle mitä pitäisi tehdä. Kaikki ärsytti ja kirjaimellisesti olisin halunnut erakoitua. Vasta aikuisena koetut isommat kriisit elämässä saivat minut havahtumaan siihen miten negatiivisesti suhtaudun kaikkeen.

Kurja sanoa näin, mutta ehkä ero olisi lopulta teidän tilanteessa sellainen, joka saisi miehen hereille ja miettimään käytöstään.

Miksi pitäisi kestää? Miten ylipäätään päätyy yhteen niin erilaisen ihmisen kanssa kuin mitä itse on? Ja jatkaa suhdetta?

Vastaan negatiivisen ihmisen näkökulmasta. Negatiivisuuttani vähentää se, jos tapahtuu jotain kivaa. Välillä jaksan järjestää sitä itse ja yritän järjestää sitä muillekin. Mutta aina en jaksa. On kiva, kun joku muukin joskus jaksaa keksiä jotain hauskaa ja piristävää. Ainakin omalla kohdallani se vähentää negatiivisuutta.

Tulee taustasta. Jotkut on hirveän laiskoja ja avuttomia ihmisiä, jäädään tuleen makaamaan ja surkutellaan koko ajan. On siis oppineet, että näin eletään, että ei tehdä asioille itse mitään, vaan sen sijaan koko ajan tilitetään muille ihmisille ja yritetään sillä tavalla sietää tilannetta. On siis laiskuutta ja avuttomuutta tuo, että vain valitetaan. Ei viitsitä eikä osata tehdä asioille mitään. 

10 vuotta jaksoin. Vuos vuodelta huonommin. Lopulta menin siihen pisteeseen, et tarvitsin ahdistukseen lääkkeitä mennessäni kotiin ja tein parin tunnin kävelylenkkejä, että pääsin pois negatiivisesta ympäristöstä. Suhde oli pakko lopulta lopettaa, kun aloin voimaan niin huonosti. 3v sinkkuna ja nyt vuoden verran ollu samanlailla positiivinen kumppani kun ite oon. Kotiin on kiva tulla ja kun on huonoja päiviä on ihana että on kumppani joka tuo valoa päiviin. 

Vierailija kirjoitti:

Hän on kuitenkin perushyvä puoliso ja ennen kaikkea lapsille rakas isä. Yh:na pienten lasten kanssa tuskin olisi helppoa myöskään ja lapset kaipaisivat valtavasti rakasta isäänsä. Ajatus tapaamisista, yksinäisistä jouluista kun lapset isällään.. ehkä helpompi vain pysyä tässä.

Millä tavoin perusnegatiivisuudessa ja 24/7 valituksessa on mitään hyvää? Lapsia pitäisi kasvattamaan luottamaan itseensä ja muihin. Valittaja opettaa lähinnä, että mitään ei kannata edes yrittää, kun ei se kuitenkaan onnistu.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Tulee taustasta. Jotkut on hirveän laiskoja ja avuttomia ihmisiä, jäädään tuleen makaamaan ja surkutellaan koko ajan. On siis oppineet, että näin eletään, että ei tehdä asioille itse mitään, vaan sen sijaan koko ajan tilitetään muille ihmisille ja yritetään sillä tavalla sietää tilannetta. On siis laiskuutta ja avuttomuutta tuo, että vain valitetaan. Ei viitsitä eikä osata tehdä asioille mitään. 

Niin tai lapsuudessa ollut paapova vanhempi joka tekee kaiken lapsen puolesta. Tai sitten vanhempi joka päättää kaikesta ja kertoo lapselle että kaikki mitä tämä tekee on väärin ja huonosti tehty -lopulta lapsi lakkaa edes yrittämästä. Tämä johtaa siihen että osa vain ajelehtii elämässä eikä osaa ottaa kiinni mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa ikävän yleiseltä, että toinen puolisoista (hyvin hyvin hyvin usein mies) on tuollainen negatiivinen musta aukko, jota toinen joutuu kannattelemaan, suodattamaan, vastustamaan, ignooraamaan Se on henkisesti todella raskasta. Se on raskasta myös lapsille, ja altistaa monenlaiselle negatiivisuuden mallioppimisesta itsetunto-ongelmiin, misogyniaan, ahdistukseen jne. Eli jos erohaluja möllistä on, niin ei kannata ajatella, että se automaattisesti olisi lapselle huono juttu. Moni lapsuus varmasti olisi onnellisempi ja terveempi ilman, että isä myrkyttää ilmapiiriä, kasvua ja kehitystä.

Paras juttu tietenkin olisi hyvä, positiivista energiaa luova isä. Ne ukot voi toki yrittää laittaa vaikka terapiaan.

 

Tämäpä juuri! Itse erosin negatiivisesta mörököllistä, koska hän vei kaiken energiani. Suurin sysäys eroon oli kuitenkin se, että tajusin, että tämä ei ole se parisuhdemalli jonka haluan antaa lapsille. Että jos tyttäreni olisi tällaisessa suhteessa, neuvoisin lähtemään.

Aika pian eroni jälkeen tapasin miehen, jonka kanssa olen nyt ollut jo kymmenen vuotta. On ollut ihan uskomatonta, kun vielä vuosien jälkeenkin tuo toinen on se rakastettuni ja paras ystäväni, ihan suosikki-ihmiseni, jonka seurassa on aina hyvä olla. Onneksi saan vielä tällaisenkin parisuhteen kokea, eikä koko elämä mennyt mörököllin kanssa. Ja onneksi lapset näkivät, että tällaista leppoista olemistakin voi olla.