Lue keskustelun säännöt.
Onko tällainen miten yleistä? Epäilen, että olen jonkilainen narsisti tai persoonallisuushäiriöinen, mutta olen pakottanut itseni muuttumaan
10.02.2025 |
Jossain määrin siis onnistunut.
Eli lapsuudessani oli kiusaamista (minä olin kiusattu) vaikea elämä myös kotona.
Kun kasvoin nuoreksi aikuiseksi minusta tuli käytöshäiriöinen ihminen. Tiedostin sen itse, mutta en piitannut siitä. Huomasin, että minä olen nyt se kiusaaja ja ihminen, joka kohtelee muita huonosti, käytin ihmisiä hyväksi, olin toisinaan jopa väkivaltainen ja nautin siitä, kun pääsin purkamaan negatiivisia tunteita muihin.
Kävin jopa terapiassa, mutta siitä ei ollut mitään apua. Osasin hurmata terapeutin ja hän piti minua sympaattisena ja ihanana ihmisenä.
Jossain kohtaa lopetin sen, kun en saanut siitä apua ja tajusin vain vetäväni roolia siellä.
Kuitenkin myöhemmin tajusin itse, että tämä ei voi jatkua. Olen aina mitä ilmeisimmin ollut melko hyvä analysoimaan itseäni ja muiden käytöksiä. Ymmärrän mitä teen väärin, mutta en välitä. En saanut itseäni kuriin.
Jossain vaiheessa toki kärsin omasta käytöksestäni itsekin, mutta ymmärsin, että haluan muuttua. En puhunut siitä kenellekään, en tehnyt sitä kenenkään toisen vuoksi pelkästään vaan myös itseni ja kaikkien muiden.
En kerjännyt siitä mitään kehuja. Meni vuosia epäonnistuen siinä. Pyrin olemaan rehellinen ja hyvä ihminen, joka hoitaa asiat kunnolla. Tein niin, vaikka ei olisi huvittanut. Monia asioita onnistuin muuttamaan heti, mutta epänonnistuin myös usein ja sorruin huonoihin ratkaisuihin.
Siitä huolimatta jatkoin ja onnistuin lopulta kasvattamaan itsesäni ainakin ihmisen, joka hoitaa asiat aidosti hyvin eikä kohtele muita huonosti.
Huomasin myös, että pikkuhiljaa tarve tuollaiseen entiseen käytökseeni alkoi vähetä.
En siltikään rehellisesti sanottuna voi sanoa, ettenkö olisi se sama ihminen, en väitä olevani muuttunut täysin, mutta olen kyennyt muuttamaan käyttökseni.
Elämä uusien tuttavuuksien kanssa on lähtenyt hyvin ja tällä kertaa ihan aidosti hyvin, mutta on paljon vanhoja tuttuja jotka pitävät minua saman k pänä, kuin ennenkin, vaikka en käyttäydy enää niin.
Mietin, että onko tällainen miten yleistä. Enhän voi kieltää, etteikö positiivinen huomio muuttuneesta käytöksestäni tuntuisi hyvältä, mutta sitä en todella ensisijaisesti kerjännyt.
Kommentit (8)
Minusta lähinnä mietit liikaa. Mennyt on mennyttä. Monella meistä on ollut omat ongelmamme nuoruudessa ja on vienyt aikaa kypsyä niistä ulos. Itselläni oli myös lapsena ja nuorena samantapaista, eli olin kiusattu, mutta heti jos löysin vielä heikomman rääpäleen, myös kiusaaja, olin patologisen huomion- ja ihailunhakuinen jne. Nyt keski-ikäisenä ajattelen, että ne oli ihan loogisia käytöksiä ottaen huomioon temperamenttini ja ympäristöni kotona ja 9 vuotta koulussa kiusattuna. Ja olen vaan iloinen siitä, että olen onnistunut silti ajan kanssa muuttumaan paljon tasapainoisemmaksi ihmiseksi, joka en räjähtele, kalastele ihailua ja huomiota tms.
Sille ei voi mitään, että jotkut ihmiset ei koskaan pysty muuttamaan näkemystään toisesta. Kyllä mullakin on sukulaisia, jotka uskoo vieläkin, että olen jonkun sortin huithapeli, vaikka olen ainakin 20 vuotta jo elänyt varsin siivosti ja kunnollisesti, hiljaista rauhallista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena opetellut asiat voi opetella uudestaan. Jopa asennetta pystyy muuttamaan ja se muuttaa vähän jopa luonnetta. Muuten luonne on mikä on. Kuulostaa siltä, että sinulla on saattanut ainakin osittain vain huonot käytöstavat, ja niitähän voi aina muuttaa. Paska asenne on osa sitä vyyhtiä. Kun muuttaa asennetta siinä samalla, kun etsii korvaavia käytösmalleja eri tilanteisiin, tulos voi olla hyvä.
Väsähdin täysin ja murenin: mut narsku oppi sanomaan hamppat tekohymyirvessä : anteeeeekshi. Ihme! Osku oli se.
Et ole narsisti, jos pystyt näkemään oman käytöksesi noinkin rehellisesti ja pyrit muutokseen. Varmaan traumat ym. ovat saaneet sinut käyttäytymään tuolla tavalla, suojellaksesi itseäsi. Ja vaikka käytös olisi narsistista, ei se vielä tee ihmisestä persoonallisuushäiriöistä. Terapiaa toki kannattaa hyödyntää, jotta pääset purkamaan kaikkea turvallisessa tilassa ja parantumaan haavoista. Tsemppiä!
Havaitsen itsessäni tyypillisiä oppikirjasta otettuja narsistisia piirteitä, mutten juurikaan ole pystynyt niitä muuttamaan. Voin niistä puhua että onpa surkeita juttuja juu, mutta ne iskee kuitenkin aina tilanteen tullen päälle automaattisesti. Kuten kritiikin kestämättömyys, kyvyttömyys olla iloinen toisten onnesta, toisista pahan puhuminen. Viimeisimmässä nyt jotenkin olen ehkä pystynyt hillitsemään mutta mieli tekisi aina kovin avautua ihmisistä muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persoonallisuudessa korostuvia piirteitä on kaikilla omansa. Häiriötä kuitenkin harvoilla.
Tämä aika ruokkii narsismia. Minusta on mielenkiintoista nähdä, yleistyykö sitä myötä aikaa myöten myös narsistinen persoonallisuushäiriö.
Älkää diagnosoiko itseänne tai toisianne.
Minäkin olen ollut lapsena ja nuorena kiusattu. Sen lisäksi äitini on lapsesta asti moittinut ja vähätellyt minua ja saanut raivokohtauksia. Hän raivoaa minulle vieläkin aina kun tapaamme n. 2 kertaa vuodessa. On raivonnut myös 2 vuotiaalle lapselleni. Nyt olen jotenkin vihdoin tajunnut ja sisäistänyt että ei ihmekään, että minulla on ollut ja on edelleen sosiaalisten tilanteiden pelkoa.. mutta samalla jotenkin ajattelen helposti negatiivista ihmisistä ja saatan käyttäytyä tylysti. Tajuan mistä mallista olen oppinut.. Olen nyt 30 v.
Olen sen alle kouluikäisestä jollain tavalla tajunnut että äiti ei ole puolellani enkä voi hänelle puhua ongelmistani. Hän ajattelee itseään ensisijaisesti ja minä olen hänelle väline edelleen ja sitä olin hänelle lapsena. Hän haluaa aina kertoa minulle mikä minussa ja omassa elämässäni on vikana hänen mielestä. Ja hänen mielipide on ehdoton totuus. Ja on hänessä paljon varmasti hyvääkin. Minulla on edelleen huono omatunto edes kirjoittaa negatiivista asiaa omasta vanhemmastani mutta on tämä myös vapauttavaa, eti tälläisistä asioista oikein voi puhua kuin ehkä juuti ja juuri puolisolle. Minulla ei sattuneesta syystä ole läheisiä ystäviä. Ehkä äidilleni on jäänyt joku lapsuuden trauma. Hänelläkään ei ole ystäviä. Varmaan siksi vaatii lapsiaan "ystävikseen", mutta suhteemme on perusteiltaan jäätävän huono, on ollut niin kauan kuin muistan, vaikka kuinka esitettäisiin että mukava tavata taas. Lapsena sitä aina ripustautuu äitiin vaikka se kuinka tylysti kohtelisi.. kauan menee vapautua niistä kahleista.
Niin ei ihme jos minulla on sosiaalisia ongelmia.. Mutta niitä tässä pikkuhiljaa harjoitellaan kun ymmärrys lisääntyy. Haluan että oma lapseni kasvaa itsenäiseksi ja luottaa omiin kysyihisä. En halua hänestä itseni jatketta jota voin vähätellä ja syyllistää. Hän ei ole minulle mitään velkaa vaikka hänet olen synnyttänyt ja tarjoan hänelle kodin. Voin vain toivoa että lapseni pitää minusta vielä aikuisenakin, mutta en voi siihen häntä pakottaa.
Äidilläni on kummallinen käsitys ihmissuhteista. Hän aina syyllistämällä vaatii meitä kylään kun hänellä on oikeus lapsenlapseensa.. Onneksi asutaan kaukana.
En tiedä, onko yleistä, mutta kunnioitettavaa on.