Miksi toiset eivät tunne syyllistyyttä helposti oikein mistään?

Älä tuollaista toivo. Ne ovat jääneet kehityksessään kesken. Oikeasti pikkulapsena eläminen aikuisen kropassa tuottaa monenlaisia harmeja.

Hermoston toiminta erilainen ja siten reaktio kortisolin vasteisiin?

Röyhkeät ja kylmähermoiset pärjää maailmassa. Kaikkien tunne-elämä ei ole samanlainen. Joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään eli menneistä virheistä voi ja pitääkin ottaa opiksi, mutta sen enempää ei auta asioita märehtiä. Elämä tapahtuu nyt, mutta monet jäävät mielensä avulla elämään menneessä. Historia voi elää vain ajatuksissasi.

Vierailija kirjoitti:

Älä tuollaista toivo. Ne ovat jääneet kehityksessään kesken. Oikeasti pikkulapsena eläminen aikuisen kropassa tuottaa monenlaisia harmeja.

Jokin kultainen keskitie se tässäkin olisi paras. Minä tunnen niin vahvasti että se ihan oikeasti sattuu ja vie elämänilon. Vaikka tiedän ettei pitäisi. Se on tehnyt minusta aika eristäytyneen sillä etenkin ihmisten seura tekee minulle huonoa vaikka yrittäisinkin vain nauttia mutta aina lopulta ahdistaa ja pakko vain olla itsekseen sitten. Tunne-elämäni on todella kuluttavaa. 

Ap

Riippuu varmasti paljon kuinka esimerkiksi aiempiin tkemättä jättämiseiin tai mokiin on suhtauduttu. Keho ja hermosto oppivat reagoimaan tietyllä tavalla riippurn siitä mitä esimerkiksi moka aiheuttaa. Eli onko ok tehdä virhetä vai ei ja tunnereakti sen mukainen. Ikään tämä ei liity vaan hermoston ja tunnekokemuksiin. Toiset ovat herkempiä häpeän ja syyllisyyden kokemuksille ja ne on opittu ulkopuolelta tulleen palautteen kautta. Riippuu myös mihin malliin on kasvanut ja mitä on arvostettu ja mitä piirteitä toimintamalleihin ts. etpä saanut tänäänkään aikaisiksi ---> huono ja laiska.

Ajattelen että mitä isot edellä sitä pienet perässä.

Damarusaru Ramen 🍜 kirjoitti:

Hermoston toiminta erilainen ja siten reaktio kortisolin vasteisiin?

Elämä on aina lopulta käytäntöä.

Narsistit ei ole, South parkia lainatakseni, okei edes paskaläjäksi.

Yhä useammin kuulee sanottavan, en ajatellut noin pitkälle. Ihmisistä tullut putkiaivoisia. Ajatus loppuu asian tapahduttua. Seuraamuksia tai teon aiheuttamia lieveilmiöitä ei hahmoteta. Pusketaa seuraavaan oman itsensä toimintaan. Köyhää ajattelua. Rikkautta olisi kaltaisesi laajempi kyky ajatella.

Olen sisältä kuin sinä ap mutta ulkoisesti sitä ei näe jollei minua tunne.

On ollut pakko oppia peittämään se.

Ex mies otti siitä kaiken irti 25 vuoden ajan.

Luulin että en ansainnut mitään muuta kuin muruja koska olen niin elämäni luuseri.

Minulla oli joskus sama, mutta aloin ajattelemaan, että: "Mitä järkeä minun on kärsiä ja nähdä asioihin niin suuri vaiva, jos muut eivät näe vaivaa lainkaan??"

Elämä parempaa, kun ei ota suuria paineita siitä, että on "hyvä ihminen" tai täydellinen tai kiltti. Muitakaan se ei kiinnosta pätkän vertaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen sisältä kuin sinä ap mutta ulkoisesti sitä ei näe jollei minua tunne.

On ollut pakko oppia peittämään se.

Ex mies otti siitä kaiken irti 25 vuoden ajan.

Luulin että en ansainnut mitään muuta kuin muruja koska olen niin elämäni luuseri.

Sama stoori,terapiassa täti totesi että olen vahvasti kirjolla. Ei sitä tutkittu kuitenkaan. 

Tuollainen voi olla todella raskasta ja kuluttavaa. Lähipiiriini kuuluu henkilö, joka syyllistyy tosi helposti kaikesta. Jos en vastaa puhelimeen, koska olen vessassa enkä muista soittaa takaisin, hän miettii onko tehnyt jotain väärää tai olenko hänelle suuttunut. Kun sivusta seuraa tuota niin on ikävää miten normaaleista arkiasioista tulee ihan turhaa murhetta ja draamaa. Mietin että saisitko terapiassa purettua näitä asioita? 

Tämmöinen paita päälle, niin sehän on melkein kuin valmis anteeksipyyntö:

https://hauskatpaidat.fi/products/aina-saa-karsia-ja-haveta

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen voi olla todella raskasta ja kuluttavaa. Lähipiiriini kuuluu henkilö, joka syyllistyy tosi helposti kaikesta. Jos en vastaa puhelimeen, koska olen vessassa enkä muista soittaa takaisin, hän miettii onko tehnyt jotain väärää tai olenko hänelle suuttunut. Kun sivusta seuraa tuota niin on ikävää miten normaaleista arkiasioista tulee ihan turhaa murhetta ja draamaa. Mietin että saisitko terapiassa purettua näitä asioita? 

No ei minulla ihan tuollaista ole. Ennemminkin syyllistyn siitä että joku soittaa ja en itse jaksa vastata ja sitten täytyy kuitenkin jossain kohtaa yrittää ottaa yhteyttä. Tämä koko oma elämäni on niin hirveää paskaa ja vihaan itseäni. Enkä haluaisi olla kehenkään yhteydessä ja tunnen syyllisyyttä etten ole kuin "muut" ja jaksavainen normaali ihminen. 

Ap

Tuli mieleen Satonen. Hups, työmarkkinat meni päin persettä. No eipä hätiä mitiä, käyn kehitysmaista 100000 uutta työllistä ja pakenen seuraavaan suojatyöpaikkaan Kelan pääjohtajaksi. 

Varhaislapsuuden perintöä. Onko sua rakastettu ehdoitta (mutta ei säännöittä!), vai onko keskitytty virheisiin ja kontrollointiin. Äärimmäisen hankalaa irrottautua näistä tunteista, jotka on selkäytimeen asti iskostettu. Mäkin haluisin vain olla rauhassa, ihmisten seura kuormittaa suuresti, vaikka olisikin ns. ihan kivaa. 

Meinasin aluksi kirjoittaa, että en syyllisty kovin helposti, koska en yleensä tee hätiköityjä päätöksiä. Olen ratkaisukeskeinen ihminen, mietin ensin erilaiset vaihtoehdot ja sitten valitsen niistä parhaan. Tai ainakin vähiten huonon, asiasta riippuen. Kun otan riskejä, otan tietoisia riskejä, ja jos jokin meneekin pieleen, se oli kuitenkin ennakoitavissa. 

Kommenttisi nro 14 kuitenkin muutti vähän asiaa. Syyllistyt siis asioista, joista ei ole tarvetta syyllistyä. Ei ole mikään pakko olla kuin "muut". On mahdollista, että joudut esittämään jotain roolia pitääksesi osan ihmisistä elämässäsi, mutta kannattaako se? Ovatko ne ihmiset sinulle oikeasti niin tärkeitä, että mieluummin yrität olla kuten "muut" ja syyllistyt siitä, jos et jaksakaan olla? Voisitko olla itsellesi armollisempi? Mun elämästäni on kadonnut ihmisiä, kun lakkasin olemasta 24/7 tavoitettavissa. Iltaisin laitan viimeistään klo 19 kännykkäni äänettömälle ja varsinkin viikonloppuisin usein unohdan laittaa siihen äänet uudelleen päälle. Kännykkäni saattaa koko viikonlopun olla jossain päin asuntoa ja kun vapaiden loputtua pitää etsiä se (koska mulla ei ole muutakaan herätyskelloa), en muista, mihin olen sen perjantaina edes laittanut. Ihmisten, jotka eivät tätä ymmärrä eikä hyväksy, ei tarvitsekaan kuulua mun elämääni.

Et ole yksin, ap jos se lohduttaa.

Olen myös aika samankaltainen ja ketjusta huomaa, että on muitakin.

Että ottaa tosiaan päähän ihmiset, jotka ovat välinpitämättömiä...

Tuollaiset ihmiset ovat aika usein jopa jotenkin tyhmiä.

Eivät kykene syvälliseen ajatteluun.

Minä kuulun myös näihin, joilla on hirveä syyllisyys aivan kaikesta. Se on tehnyt minusta tavallaan myös kontrollifriikin, ja myös läheisteni suhteen alan helposti liian kontrolloivaksi, koska koetan ennalta välttää tilanteita joista voisin tuntea minkäänlaista syyllisyyttä.