Onko teillä tunne että tarvitsee saada olla yksin kotona jotta pystyy olla oma itsensä?

Ei, kun olen koko ajan oma itseni. 

Olet myötäilijä

Itse lähden noin parin tunnin kävelylenkille, kun teinit käy hermolle. Kun tulen takas kotiin, ovat jo rauhoittuneet. Kaikki me kaipaamme omaa rauhaa. Niin lapset kuin äiti.

Olen samanlainen. Elämäni tyhmyys oli, kun muutin puolisoni kanssa yhteen asumaan. Jotenkin en sisäistänyt etten voi koskaan enää olla yksin, siis oikeasti yksin muuta kuin lyhyitä aikoja. Eikä se riitä vapauttamaan sisintä. En oikein osaa tehdä mitään jos joku toinen  on paikalla.

Olen samanlainen. Introvertti. Kerran mulla oli poikaystävä, jota siedin oudon hyvin.

Täysin sama asia täällä. Häpeän liikaa, enkä pääse siitä tunteesta eroon.

Olen myös tuommoinen. Sain Asperger-diagnoosin. En toki pelkästään tuon takia.

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Elämäni tyhmyys oli, kun muutin puolisoni kanssa yhteen asumaan. Jotenkin en sisäistänyt etten voi koskaan enää olla yksin, siis oikeasti yksin muuta kuin lyhyitä aikoja. Eikä se riitä vapauttamaan sisintä. En oikein osaa tehdä mitään jos joku toinen  on paikalla.

Täsmälleen sama olo, tuo sisimmän vapauttaminen on hyvin muotoiltu. Mitä teet kun olet vapaa? Teetkö myös jotain luovaa?

Ap

On se sellaista. Vietän nykyään ajastani yli 95% yksin. Jos joskus löytyisi nainen, joka tajuaisi yksinolon tärkeyden ja tarvitsisi sitä itsekin, voisin vielä kerran alkaa suhteeseen. Ei tarvitsisi edes asua yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Olet myötäilijä

Ehkä olen, ehkä en. Emmekö kaikki ole myötäilijöitä, muuten arkielämä olisi yhtä sotaa.

Mielestäni kyse on enemmänkin siitä että se toisen läsnäolo saa minut lukkoon. Ei se toinen ihminen varmaan mitenkään paheksuisi ajanvietettäni, mutten koe että hän olisi tarpeeksi samalla aaltopituudella jotta oloni olisi vapaa. En yritä miellyttää häntä, vaan en pääse oikeaan tunnelmaan. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Elämäni tyhmyys oli, kun muutin puolisoni kanssa yhteen asumaan. Jotenkin en sisäistänyt etten voi koskaan enää olla yksin, siis oikeasti yksin muuta kuin lyhyitä aikoja. Eikä se riitä vapauttamaan sisintä. En oikein osaa tehdä mitään jos joku toinen  on paikalla.

Sä tarvit oman huoneen. Onhan miehilläkin usein joku autotalli tai verstas, mihin katoavat muka 'puuhailemaan'. Oikeasti ne vaan tarvii omaa aikaa, olla yksin.

Mulla on ihan sama juttu. Kun asuin landella miesystävän luona, mä lähdin joka päivä vaeltelemaan. Mies aluksi ihmetteli, mihin katosin. Joskus oli lähtenyt etsimäänkin perään. (Siellä ei ollut välttämättä puhelinkenttää, oli ihan korvessa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Elämäni tyhmyys oli, kun muutin puolisoni kanssa yhteen asumaan. Jotenkin en sisäistänyt etten voi koskaan enää olla yksin, siis oikeasti yksin muuta kuin lyhyitä aikoja. Eikä se riitä vapauttamaan sisintä. En oikein osaa tehdä mitään jos joku toinen  on paikalla.

Sä tarvit oman huoneen. Onhan miehilläkin usein joku autotalli tai verstas, mihin katoavat muka 'puuhailemaan'. Oikeasti ne vaan tarvii omaa aikaa, olla yksin.

Mulla on ihan sama juttu. Kun asuin landella miesystävän luona, mä lähdin joka päivä vaeltelemaan. Mies aluksi ihmetteli, mihin katosin. Joskus oli lähtenyt etsimäänkin perään. (Siellä ei ollut välttämättä puhelinkenttää, oli ihan korvessa.)

Oma huone, jonka oven saa lukkoon niin että tietää varmasti saavansa yksityisyyden. Ah! -Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Elämäni tyhmyys oli, kun muutin puolisoni kanssa yhteen asumaan. Jotenkin en sisäistänyt etten voi koskaan enää olla yksin, siis oikeasti yksin muuta kuin lyhyitä aikoja. Eikä se riitä vapauttamaan sisintä. En oikein osaa tehdä mitään jos joku toinen  on paikalla.

Täsmälleen sama olo, tuo sisimmän vapauttaminen on hyvin muotoiltu. Mitä teet kun olet vapaa? Teetkö myös jotain luovaa?

Ap

En varsinaisesti ole luova tyyppi, mutta ehkä voi sanoa luovuudeksi sitä että tykkään kokeilla uusia ruoka- tai leivontareseptejä ja  puutarhassa  viljelen erilaisia kasveja, kokeilen erikoisuuksiakin. .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet myötäilijä

Ehkä olen, ehkä en. Emmekö kaikki ole myötäilijöitä, muuten arkielämä olisi yhtä sotaa.

Mielestäni kyse on enemmänkin siitä että se toisen läsnäolo saa minut lukkoon. Ei se toinen ihminen varmaan mitenkään paheksuisi ajanvietettäni, mutten koe että hän olisi tarpeeksi samalla aaltopituudella jotta oloni olisi vapaa. En yritä miellyttää häntä, vaan en pääse oikeaan tunnelmaan. 

Ap

Mä olen pähkäillyt syyksi sen, että en pysty mielessäni ignooraamaan toista ihmistä, joka kuitenkin on paikalla. Eli en osaa olla huomaamatta, noteeraamatta toista. Hassua on, että välillä jopa lemmikkikoira on olemassaolollaan "estänyt" minua olemasta täysin vapaasti. Se kun vahtii kaikkia tekemisiäni. Joskus se ottaa päähän! Kumppani ei kai kumminkaan kyttää koko ajan, milloin meen jääkaapille. 😂

Olen "oma itseni" niin töissä, perheeni kanssa kuin yksin, vaikka käyttäydyn eri tilanteissa eri tavalla. Joitain asioita teen vain yksin ollessani, en kuitenkaan ajattele, että ne asiat olisivat "ydinminääni", sen enempää kuin jokin muukaan. En ainakaan halua ajatella, että oma itseni olisi vain kalsareissa löhöävä, nenäänsä kaivava por*noa katsova laiskuri, vaikka kiva välillä olla tuollainenkin ja se on yksi puoli minusta.

Tunnistan tunteen. Itsellä se on kyllä enemmänkin sitä, että pelkään olevani toiselle jotenkin haitaksi / häiriöksi jos alan tekemään mitään sellaista mikä ei ole normaali / pakollinen kotiaskar. Tai tuollaista pakollistakin "väärään" aikaan.

Lapsuudenkodin perujahan tämä on eli siellä ei saanut kukaan tehdä oikeastaan yhtään mitään eikä edes jutella vaan piti olla huomaamaton ja hiljaa kuin kirkossa (vaikka siis uskovaisia ei ollut kukaan). Sitten kun jotain piti tehdä niin etenkin isä piti julmettua meteliä ja elämöi kuinka hankalaa, perseestä ja turhaa kaikki on. Äiti vaan lähinnä huokaili ja pyöritteli silmiään ja tupisi yksinään kuinka hankalaa, perseestä ja turhaa kaikki on.

Ja ei todellakaan ollut mukavaa asua ekan eikä tokankaan miehen kanssa vaan sitä oli kuin munankuorilla ja tietenkin näistä vielä kumpikin alkoi käyttää sitä hyväkseen, että olin koko ajan valmiina olemaan normaaliakin näkymättömämpi ja samalla miellyttämään toista kaikin mahdollisin tavoin. (juu, myös "sillai" olemalla)

Sitten elinkin yksin vuosia ja nyksän kanssa asutaan kahta kotia vaikka hänen läsnäolonsa ei mun luona häiritse ikinä. Sen sijaan hänen luonaan en oikein osaa olla kuin kotonani mitenkään vaan yritän olla näkymätön vaikka ei ole mitään syytä.

Kyllä. Olenkin erakoitunut, kun toisten seurassa välittömästi jännityn ja tulen varovaiseksi sen suhteen, etten vain ole jotain, mistä toiset ei tykkää. En vain jaksanut sitä enää. Mitä normaaliin tulee niin mulla on kyllä traumataustaa ja käytän tätä aikaa itsekseni siihen, että hyväksyisin itse itseni jonain päivänä niin syvästi, että pystyisin muidenkin seurassa tuntemaan oloni mukavaksi.

Onpa kiinnostavia vastauksia, suuri kiitos näistä kaikista! Ap

Juuri näin on. Ei tarvitse olla kenellekään " esillä".

Vierailija kirjoitti:

Olen "oma itseni" niin töissä, perheeni kanssa kuin yksin, vaikka käyttäydyn eri tilanteissa eri tavalla. Joitain asioita teen vain yksin ollessani, en kuitenkaan ajattele, että ne asiat olisivat "ydinminääni", sen enempää kuin jokin muukaan. En ainakaan halua ajatella, että oma itseni olisi vain kalsareissa löhöävä, nenäänsä kaivava por*noa katsova laiskuri, vaikka kiva välillä olla tuollainenkin ja se on yksi puoli minusta.

Ei kyse ole sitä, mitä tekee tai miten oleilee, vaan miten oman olonsa kokee. Jos pystyt täysin rentoutumaan ja vapautumaan sisäisesti muista paikallaolijoista huolimatta, olet onnenpekka.