Tarina elämänmuutoksesta

Olipa kerran mies, jota kaikki kutsuivat Kelarotaksi. Hän oli saanut lempinimensä siitä, että hän oli pitkään elänyt Kelan tukien varassa. Elämä oli ollut mukiinmenevää ei yltäkylläistä, mutta riittävää. Kelarotta oli tottunut siihen, että päivät kuluivat sarjoja katsellen ja joskus satunnaisesti kavereiden kanssa kahvitellen.

Mutta sitten tuli leikkaukset. Tukia leikattiin, ja yhtäkkiä Kelarotta huomasi, että rahaa ei enää ollut tarpeeksi edes perusasioihin. Ruokaostokset alkoivat kutistua ja laskupino kasvaa. Tämä sai hänet ajattelemaan: "Voinko minä oikeasti jatkaa näin?"

Eräänä aamuna, kun hän istui puolityhjällä jääkaapilla murentaen viimeisiä näkkärinpalasia, hän teki päätöksen. "Nyt riittää. Menen töihin." Kelarotta ei ollut tehnyt töitä vuosiin, ja ajatus tuntui pelottavalta. Mutta hän tiesi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa.

Hän selasi työpaikkailmoituksia ja löysi tehtävän läheiseltä rakennustyömaalta, jossa tarvittiin avustavaa työntekijää. Vaikka hänellä ei ollut kokemusta, hän otti puhelimen käteensä ja soitti. "Hei, olisin kiinnostunut työstä. Voisinko tulla käymään?" hän kysyi jännittyneenä.

Kelarotta sai paikan, ja ensimmäinen työpäivä koitti. Se oli rankka hiki virtasi, lihakset tuntuivat heikoilta, ja hän oli päivän päätteeksi uupunut. Mutta samaan aikaan hänessä heräsi uudenlainen tunne: ylpeys. Hän oli ansainnut päivänsä palkkansa itse.

Viikkojen kuluessa työ alkoi tuntua helpommalta. Hän oppi uusia taitoja, tutustui työkavereihin ja huomasi, että joka perjantai tilille kilahtanut palkka toi turvallisuuden tunteen, jota hän ei ollut aiemmin tuntenut. Hän pystyi maksamaan laskunsa ajallaan, ostamaan parempaa ruokaa ja jopa säästämään.

Työn myötä hänen elämässään tapahtui muitakin muutoksia. Päivät eivät enää tuntuneet tyhjiltä, ja hän alkoi nähdä itsensä uudessa valossa. Ennen hän oli ajatellut olevansa yhteiskunnan reunamilla, mutta nyt hän tunsi olevansa osa jotakin suurempaa. Hänen työllään oli merkitystä.

Kaveriporukassa lempinimi "Kelarotta" alkoi muuttua pilkasta vitsiksi, jota hän itsekin nauroi. "Ei taida enää Kelarottaa paljon näkyä Kelassa!" joku heitti, ja hän vastasi ylpeänä: "Ei niin, nyt minä pyöritän omaa elämääni."

Vuoden kuluttua Kelarotta istui omassa siistissä asunnossaan. Hän oli saanut jopa vakituisen työpaikan ja suunnitteli ensimmäistä lomamatkaansa etelään. Hän mietti elämäänsä ja hymyili. Vaikka päätös töihin lähtemisestä oli ollut vaikea, se oli muuttanut kaiken paremmaksi.

Hän ei enää elänyt vain päivästä toiseen, vaan hänellä oli tavoitteita, ylpeyttä ja itsenäisyyttä. Hallituksen leikkaukset olivat aluksi tuntuneet epäoikeudenmukaisilta, mutta lopulta ne olivat sysänneet hänet liikkeelle ja nyt hän oli kiitollinen, että oli tarttunut mahdollisuuteen muuttaa elämänsä.

Näin Kelarotasta tuli aivan tavallinen työntekijä, joka ei enää haikaillut vanhoja aikoja, vaan odotti innolla tulevaisuutta.