Narsismin uhreja?

En ole mielenterveystyön ammattilainen, mutta itse lähimmäisen narsismista kärsineenä voin sanoa, että ainakin itsellä oli joskus tuommoista turvattomuutta todella paljon. Sitä mukaan, kun olen tervehtynyt, myös turvattomuus on hellittänyt. (Minulla se oli pahimmillaan sellaista, että en luottanut enää kehenkään ja luulin, että kellä tahansa saattaa vaan naksahtaa tai kukaan ei ole sitä, miltä näyttää)

kärsin siitä kovasti elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Tuolloin opiskelin, mutta pelot, masennus sekä täysin litistetty minäkuva pysäyttivät lopulta ja jouduin sairaalaan. Pääsin terapiaan, jonka aikana psykiatri sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei narsistivanhemmalla ole oikeutta kohdella minua, noh, niinkuin hän oli vuosikaudet kohdellut. Aloin vahvistua ja voimistua. Palasin opiskelemaan. Olin edelleen erittäin pelokas ja arka. On vienyt yli kymmenen vuotta toipua ns. tavalliselle tasolle ja luottaa ihmisiin. Nykyään elän täysipainoista ja onnellista elämää. Narsistivanhempaani en ole ollut tekemisissä kahdeksaan vuoteen, vaikka hän yrittää edelleen pilata elämäni. Olen noussut asian yläpuolelle ja hänen tempauksensa ovat muuttuneet jo niin hulluiksi, että muutkin jo tajuavat hänen olevan sairas. Voimia sinulle, tie toipumiseen on pitkä ja kivinen, mutta olet sen arvoinen!