Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko autisti vai traumatisoitunut, vai molempia?
23.11.2024 |
Täällä on ollut erittäin vahvaa kyllästyneisyyttä autistikeskusteluihin, joten pahoittelen aloitusta, mutta asia on ollut mielessäni pitkään. Joitakin kuukausia sitten tuttava, joka on työskennellyt kasvatusalalla ja nähnyt myös neurodiversiteettiä, ja jonka lähipiirissä on autisti sanoi että on joskus miettinyt olenkohan minäkin sellainen. olen siis nainen. olen itse miettinyt tätä jo ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten, koska koen usein olevani erilainen. olen opetellut tarkkailemaan ja "tutkimaan" ihmisiä, mutta en juurikaan osaa esim käydä keskustelua jonka tarkoitus on vain sosiaalisten suhteiden lujittaminen tai oman statuksen viestittäminen.
Työelämässä olen menestynyt mutta alani on sellainen että tarkkuudesta ja loogisuudesta on valtavasti hyötyä. Hierarkioita en ymmärrä ollenkaan, paitsi selkeiden sääntöjen osalta, esim jollakin on vastuu tiettyjen päätösten tekemisestä. Ihmissuhteet ovat olleet vaihtelevia. Ystäviä minulla mielestäni on ollut normaalimäärä ja osa varsin hyviäkin, varsinkin nyt aikuisiällä kun ystävyys voi olla sellaista muutaman kuukauden tai vuoden välein tapaamista eikä jatkuvaa hengaamista. ystävyyksissä ei ole koskaan draamaa jota kuulemma joissakin naisten välisissä kaveruuksissa on, mutta vaikeuksia on ollut romanttisten suhteiden solmimisessa ja ylläpitämisessä. Tunnen syvästi ja hylkäämisestä aiheutuva tuska on pitkäkestoinen ja raju. aivoni eivät vain palaudu normaalitilaan kovin nopeasti.
Viimeisin ihastuminen oli kaikkein kummallisin, tuttava joka on näennöisen seurallinen, mutta kun viimein keskustelimme kahdestaan hän sanoi minulle itse oma-aloitteisesti että se on opittua näyttelemistä ja hänen mielestään me olemme aivan samanlaisia, paitsi että hän on vielä introvertimpi. melkein liiankin introvertti jopa minuun verrattuna, eikä selvästi kaipaa kovin tiivistä yhteyttä, omien sanojensa mukaan ihmisiin ylipäänsä, ja kommunikoi vähäsanaisesti jos ei ole siinä feikkausmoodissa tai vaihtoehtoisesti hieman humalassa, vaikkakin ilmeisesti haluaa jonkunlaisen yhteyden säilyttää. Sopii jotenkin kuvaukseen sellaisesta maskaavasta autistista. Eipä tuokaan taida pidemmän päälle mitään tuottaa, ja pelkään jo koska hän selityksettä vaan vaikenee kokonaan ja katoaa, mutta silti en osaa siitäkään luopua.
Lapsuus oli melko traumatisoiva, vanhempani olivat jotenkin omituisia hekin ja itsekeskeisiä, muttei varsinaista alkoholismia väkivaltaa tms. Olen käynyt aikanaan terapiassa vuosia mutta yksikään terapeutti ei koskaan maininnut autismin mahdollisuudesta, mutta se ei tuolloin ollut vielä niin paljon tapetilla muutenkaan.
olen katsonut youtubesta joitakin aikuisten autistien videoita, mutta ne liikkuvat niin yleisellä tasolla ja puhujat ovat niin normaalin oloisia (kuten kai minäkin ohimennen vilkaistuna tai kun pidän valmisteltua puheenvuoroa) etten ole saanut niistä paljonkaan irti.
olisiko tällaisessa tilanteessa järkevää yrittää hankkia diagnoosia? Mitä hyötyä tai haittaa siitä voisi olla?
(liian pitkä aloitus, mutta kenenkään ei tarvitse lukea jos ei halua)
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Onko tuossa kuvauksessa paljon autismin piirteitä. Itsekin olen. Diagnoosi on silloin hyvä, jos autismi aiheuttaa haasteita elämään, työkykyyn jne. Jos on jonkinlaista tuen tarvetta. Sekin on ihan hyvä syy selvittää asia, jos itse tahtoo selvyyden, onko kirjolla.
Siis onhan tuossa paljon autismin piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyt, oletko autisti vai traumatisoitunut. Voi olla molempia. Esim. ainakin toinen vanhemmistasi on todennäköisesti myös autistinen, vaikka tietämättään. Tällöin vanhempien käytös voi olla lapselle traumatisoivaa, oli hän autisti tai ei.
Diagnoosista on se iso hyöty, että osaa alkaa suhteuttaa kokemuksiaan elämästä siitä johtuviksi. Esim. minä sain masennusdiagnooseja, ja ihmettelin itseäni, kun en osannut hyötyä terapiasta eikä lääkkeistä ollut kuin haittaa. En siis oikeasti ollut masentunut, vaan toivottoman turhautunut, kun kaikki elämässäni epäonnistui.
Nyt olen oppinut arvostamaan itseäni ja pyrin edistämään hyvinvointiani. En enää elä muiden ehdoilla vaan omillani. Olen lopettanut maskaamisen. Se esittäminen esti minua löytämästä itseäni, en tiennyt kuka olen. Vaikka ulkonaisesti vaikutan nykyään 'oudommalta', voin sisäisesti paljon paremmin.
Mitään yhteiskunnan tukitoimia on autistin turha odottaa, jos on pärjännyt pitkälle aikuisuuteen ilman niitä. Vammaispalveluita on karsittu ja lisää säästökohteita otetaan mistä voidaan.
En jaksanut lukea mutta täyttä faktaa. Tsemppiä AP.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitatko selkokielellä. En ymmärrä mitä yrität sanoa, en tarkoita pahalla. Se on monotoninen teksti. Mitä kysyt tekstin osioissa? Saako sinne kysymysmerkkejä. Muillekin ihmissuhteiden katkeaminen voi olla trauma, kestää aikansa tai vanhempien käytös. Ajan kanssa käsittely tai irrottaminen, vaikka jotain jääkin kuvina tai ajatuksina, ellei kiinnitä huomion muualle omaan. Ihmiset ovat Suomessa aika erilaisia keskenään ja maapallolla. Missä sitten on samantyyppisiä tai sopivaa on toinen juttu. Jos ei ole kovin kommunikoiva tai se toinen ei ole, kumpikin, ehkä tulee epäselvyyksiä ajan myötä - ja onko sama huumori vai onko totisempia. Miten temperamentti vai pyritäänkö hillittyyn.
Vierailija kirjoitti:
Laitatko selkokielellä. En ymmärrä mitä yrität sanoa, en tarkoita pahalla. Se on monotoninen teksti. Mitä kysyt tekstin osioissa? Saako sinne kysymysmerkkejä. Muillekin ihmissuhteiden katkeaminen voi olla trauma, kestää aikansa tai vanhempien käytös. Ajan kanssa käsittely tai irrottaminen, vaikka jotain jääkin kuvina tai ajatuksina, ellei kiinnitä huomion muualle omaan. Ihmiset ovat Suomessa aika erilaisia keskenään ja maapallolla. Missä sitten on samantyyppisiä tai sopivaa on toinen juttu. Jos ei ole kovin kommunikoiva tai se toinen ei ole, kumpikin, ehkä tulee epäselvyyksiä ajan myötä - ja onko sama huumori vai onko totisempia. Miten temperamentti vai pyritäänkö hillittyyn.
Yritin tuossa lähinnä kuvailla ensin mieleen tulevia asioita, joissa on ollut haasteita tai olen huomannut olevani jotenkin erilainen. En nyt ajatellut mitään 100% järkevästi sanoitettua tieteellistä artikkelia kuitenkaan kirjoittaa. Kysymys oli lähinnä se, kuulostaako siltä että diagnoosista tulisi elämääni jotain lisäarvoa (tai haittaa) a) joko siksi että sillä on konkreettisia seuraamuksia tai b) osaisin sen perusteella elää "paremmin". voisin vaikka mennä omalla kustannuksella terapiaankin, mutta pitäisi olla tuo diagnoosi että osataan hoitaa oikeaa asiaa.
Työelämä kuten sanottu ei ole ollut niinkään se vaikeuksien lähde eli varsinaista kuntoutusta voisi olla vaikea saada: mutta se johtuu lähinnä siitä että olen pystynyt kompensoimaan tuottavuudella sosiaalista kyvyttömyyttä ja sillä saa minun alallani paljon anteeksi. Olen myös oppinut vuosien aikana välttelemään vaaranpaikkoja, ja menen normaalia sosiaalisuutta tai tiettyjä kaavoja vaativiin tilaisuuksiin hyvin valmistautuneena.
IHmissuhteissa on ollut vaikeuksia kuten sanottu. Parisuhdeyritelmät nuorena olivat jälkikäteen ajatellen selkeää seksuaalista, emotionaalista tai taloudellista hyväksikäyttöä miesten taholta, ja kiukuttelua etten ole tarpeeksi sitä tai tätä. En vaan osannut erottaa sitä, mitä näin jälkikäteen häpeän. Ja nyt sitten tuo hyväntahtoinen mutta selvästi itse autistinen mieshenkilö, joka näkyy toivovan jonkunlaista rinnakkaista olemassaoloa. (kerran aiemmin on ollut vastaava tapaus työpaikalla, mutta en ollut ihastunut häneen, ja hän lopulta suuttui siitä ja kosti hyvin ikävällä tavalla ammatillisesti.) Menee jo liian monimutkaiseksi, ja toisaalta mietin, että olenko sittenkään itse autisti, kun oikeasti haluaisin myös oikeaa yhdessäoloa ja keskustelua, ja jotenkin tilanne jäytää minua. Samankaltaiset tietysti vetävät toisiaan puoleensa jollakin tapaa, ja selvästi olen liian omituinen normi-ihmiselle.
Suurin haitta taitaa kuitenkin olla se, että usein kurjistelen itsekseni mikä minussa on vikana.
En diagnoosilta odottaisi niinkään konkreettista tukea, pärjään kyllä, mutta mietin tulisiko siitä oloni jotenkin paremmaksi kun ymmärtäisin miksi, ja lakkaisin häpeämästä kummallisuuksiani. Mutta onko haitallista jos papereissa on tuollainen merkintä? Toisaalta voi olla että diagnoosia ei tulisi (aika todennäköisesti kuitenkin lausuma että piirteitä on, mutta sehän ei kaiketi ole diagnoosi ja niitä on varmasti monella).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et tarvitse lääkkeitä, terapiaa tai jotain etuuksia (kursseja, tukea), älä hae diagnoosia. Se ei voi hyödyttää sinua, mutta se voi haitata sinua. Se ei ole järkevää, vaikkakin muodikasta tällä hetkellä.
Suurin haitta taitaa kuitenkin olla se, että usein kurjistelen itsekseni mikä minussa on vikana.
En diagnoosilta odottaisi niinkään konkreettista tukea, pärjään kyllä, mutta mietin tulisiko siitä oloni jotenkin paremmaksi kun ymmärtäisin miksi, ja lakkaisin häpeämästä kummallisuuksiani.
- kehitä itseluottamusta muulla tavoin. Diagnoosi helpottaa oloa, luonnollisestikin, koska se poistaa epätietoisuuden. Se on kuitenkin vain ohimenevä helpotuksen tunne. Joudut työstämään ongelmasi joka tapauksessa, oli diagnoosia tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muotidiagnoosibingo pyörii. Haluaisinko olla autisti vai kenties adhd? Hmm...
Vierailija kirjoitti:
Muotidiagnoosibingo pyörii. Haluaisinko olla autisti vai kenties adhd? Hmm...
Arvattava vastaus. ADHDsta en puhunut mitään. Jos et lukemastasi ymmärtänyt mihin diagnoosia mahdollisesti "tarvitsen" (tai en) niin asialle ei voi mitään. Koska olen funktionaalinen yhteiskunnan jäsen, olen ehkä niitä harmaan alueen tyyppejä, joiden diagnosointi saattaa riippua kriteerien tiukkuudesta. Koska haluaisin kuitenkin asiasta puhua jonkun tahon kanssa, mahdollisesti yksi ratkaisu olisi mennä terapeutille (pystyn maksamaan sen itse) joka tuntee näitä asioita ilman varsinaista arviota, ja työstää niitä (ehkä) vain autismipiirteinä tai vain piirteinä. Mutta en tiedä onko sellainen edes mahdollista, jos aina loppupeleissä arvitaan joku diagnoosi. Asian hoitamisena masennuksena tai ahdistuksena kuten aiemmin en koe pääseväni eteenpäin, koska kyseessä ei ole mikään väliaikainen tila. Olen myös ajatellut liittymistä sellaisiin vertaistukiryhmiin joihin pääsee ilman virallista diagnoosia josko niissä olisi samanlaisia ihmisiä, mutta siinähän se riski vasta piileekin että alan kopioimaan muita ja identifioitumaan "autistiksi" enemmän kuin oikeasti olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan sinulla olla piirteitä, mutta jos olet menestynyt työelämässä, sosiaalisissa ei ole vaikeuksia, on ystäviä ja pärjäät ylipäänsä, tutkimuksiin ei julkisella kai edes pääse enkä oikein tiedä mitä virallisella diagnoosilla tekisit, jos et tukitoimia tarvitse. Tietoa voi etsiä ja itsetuntemusta lusötä ilmankin. Diagnoosista voi olla haittaa vakuutusten, ajokortin yms. hakemisessa. Yksityiseltä tietysti saa diagnoosin ilman lähetettä.
Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä nuo traumaattiset oireet olisivat. Nykyään kai puhutaan C-tyypin traumasta, joka tulee pidemmän ajan kuluessa esim. vaikeassa perheilmapiirissä. Mutta on kai yksilöllistä, kuinka pahoja ongelmia vaaditaan, että trauma syntyy.
En oikein ymmärrä, miksi tarvitsisit diagnoosia. Diagnoosihan on oirekuvaus, ei se selitä mitään. Se, että jokaisen pitää tulla toimeen omien erityispiirteidensä kanssa, on eri asia. Niitä voi työstää myös ilman diagnoosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja pitää vielä sanoa, että vaikutat harvinaisen järkevältä ja itsereflektiokykyiseltä, pihdit asiaa avoimesti ja kriittisesti. Usein ihmiset ovat jo valmiiksi päättäneet, että heillä on tietty diagnoosi, ja etsivät kaikesta sille vahvistusta, ottavat YouTubesta nepsyvaikuttajien opit sellaisinaan ja toistelevat niitä mantroja. Minusta sinulla siis on autismipiirteitä, mutta toisaalta sekään ei ole tila, joka joko olisi tai ei ole, vaan oirekuvaus. Tällä hetkellä kai kriteereihin vaaditaan sosiaalisia vaikeuksia ja tuen tarvetta eri tilanteissa, mutta sitä ei ihan tulkita niin tiukasti.
Minusta sinussa ei ole mitään vikaa, vaikutat tasapainoiselta ja järkevältä ihmiseltä, joka pärjää hyvin. En tarkoita vähätellä parisuhdeongelmiin liittyvää kärsimystä, mutta kuvauksesi perusteella ne ovat vähintään puoliksi toisen osapuolen aiheuttamaa ja sitä paitsi aika normaalia. Itse olen yli 30 ja harvemmalla kaverilla on ollut pitkäaikaista parisuhdetta. Niillä joilla on, se on usein ollut huono. Itsellä ei ole ollut ikinä edes tapailusuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Voihan sinulla olla piirteitä, mutta jos olet menestynyt työelämässä, sosiaalisissa ei ole vaikeuksia, on ystäviä ja pärjäät ylipäänsä, tutkimuksiin ei julkisella kai edes pääse enkä oikein tiedä mitä virallisella diagnoosilla tekisit, jos et tukitoimia tarvitse. Tietoa voi etsiä ja itsetuntemusta lusötä ilmankin. Diagnoosista voi olla haittaa vakuutusten, ajokortin yms. hakemisessa. Yksityiseltä tietysti saa diagnoosin ilman lähetettä.
Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä nuo traumaattiset oireet olisivat. Nykyään kai puhutaan C-tyypin traumasta, joka tulee pidemmän ajan kuluessa esim. vaikeassa perheilmapiirissä. Mutta on kai yksilöllistä, kuinka pahoja ongelmia vaaditaan, että trauma syntyy.
En kovasti laajentanut tuota traumakuvausta. Aiemmassa terapiassani keskityttiin niihin, siis vanhempani erityisesti äitini kovin helposti syyttivät lapsia (minua) tunnemyrskyistään, ja sitä seuraavasta sekoilustaan, ja sain jatkuvasti kuulla että esim minun tunnereaktioni eivät ole "oikeanlaisia", lähinnä siinä mielessä että en jatkuvasti myötäillyt ja säälitellyt heitä. ja olin joskus vihainen ja pettynytkin siitä, että jouduin ikään kuin vanhemman rooliin. Minun tarpeistani ei juurikaan kukaan välittänyt, vaikka perustarpeet kyllä huolehdittiin, en siis ollut niitä lapsia jotka menivät rikkinäisissä kengissä tai nälkäisenä kouluun. Kouluja sain käydä, mutta koulumenestyksestäkin lähinnä kateellisena kiukuteltiin, koska vanhemmillani olosuhteiden pakosta ei ollut vastaavaan mahdollisuutta, tai se olisi vaatinut paljon omaa sitkeyttä (tyypillisiä pre-boomereita, joille koulunkäynti ei ollut itsestäänselvyys, mutta aikuisiällä olisi kyllä ollut mahdollista työn ohella jatkaa sitä, saivat kuitenkin lapset vasta kolmekymppisenä). Kehitin jonkunlaisen kivikasvomoodin siitä selvitäkseni, ja siksi olenkin miettinyt onko "kylmyyteni" ja jatkuva itsehäpeä vain jatkumoa siitä. Äidissäni on aika paljon samoja piirteitä kuin minussa, vähäinen mielenkiinto tyypilliseen naisten sosiaalisuuteen, joskin osaa "feikata" jossain tilanteissa. IHmissuhteet käytännön sanelemaa päätymistä suhteisiin verrattain kehnojen miesten kanssa (samankaltaisen avioliiton päätyttyä), ja sitä seuraava kiukku, jonka pääkohteena olin minä. Olen joskus lukenut complex ptsdstä joka ainakin jossain määrin sopii.
Vierailija kirjoitti:
Minusta sinussa ei ole mitään vikaa, vaikutat tasapainoiselta ja järkevältä ihmiseltä, joka pärjää hyvin. En tarkoita vähätellä parisuhdeongelmiin liittyvää kärsimystä, mutta kuvauksesi perusteella ne ovat vähintään puoliksi toisen osapuolen aiheuttamaa ja sitä paitsi aika normaalia. Itse olen yli 30 ja harvemmalla kaverilla on ollut pitkäaikaista parisuhdetta. Niillä joilla on, se on usein ollut huono. Itsellä ei ole ollut ikinä edes tapailusuhdetta.
Niin tuo on kyllä hyvä pointti, että monet ihmissuhteet ovat huonoja. Olen vähän vanhempi (ap täällä siis), mutta ei nuo pidemmät parisuhteetkaan kaveripiirissä mitenkään auvoisilta näytä. Minusta sellainen tietty epätasapaino on tyypillistä, toinen on sellainen palvottava ja toinen mukailee. Ei aina mene sukupuolirajojen mukaan, eikä ne aina mitään tuhoisan myrkyllisiä suhteita ole vaan normaalia arkea, mutta jotenkin tuo kaava näkyy. Aika moni unelmasuhde on kariutunut sitten myöhemmin. Olisi vaan mukavaa jos joku olisi kiinnostunut minunkin mielipiteistäni ja hyvinvoinnistani, mutta näkyy olevan niin että monet ihmiset eivät kovin syvällisiä suhteita edes hae, edes pitkäaikaisia. Mainittakoon, että noissa suhdeyritelmissäni oli parhaani mukaan esim antanut positiivista palautetta (olen aika verbaalinen) mutta ei sekään ilmeisesti ole tarpeeksi. Tai ongelma on ollut se, etteivät he ole olleet varmasti lähtökohtaisestikaan kykeneviä vastavuoroisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sinulla olla piirteitä, mutta jos olet menestynyt työelämässä, sosiaalisissa ei ole vaikeuksia, on ystäviä ja pärjäät ylipäänsä, tutkimuksiin ei julkisella kai edes pääse enkä oikein tiedä mitä virallisella diagnoosilla tekisit, jos et tukitoimia tarvitse. Tietoa voi etsiä ja itsetuntemusta lusötä ilmankin. Diagnoosista voi olla haittaa vakuutusten, ajokortin yms. hakemisessa. Yksityiseltä tietysti saa diagnoosin ilman lähetettä.
Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä nuo traumaattiset oireet olisivat. Nykyään kai puhutaan C-tyypin traumasta, joka tulee pidemmän ajan kuluessa esim. vaikeassa perheilmapiirissä. Mutta on kai yksilöllistä, kuinka pahoja ongelmia vaaditaan, että trauma syntyy.
En kovasti laajentanut tuota traumakuvausta. Aiemmassa terapiassani keskityttiin niihin, siis vanhempani erityisesti äitini kovin helposti syyttivät la
" Äidissäni on aika paljon samoja piirteitä kuin minussa, vähäinen mielenkiinto tyypilliseen naisten sosiaalisuuteen, joskin osaa "feikata" jossain tilanteissa"
Tuo nyt on tekemällä tehty ongelma. Ei kaikkia naisia kiinnosta naisten stereotypiset asiat. Stereotypiathan ovat kulttuurin luomia. Ei se tarkoita, että ihmisessä itsessään olisi jotakin vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sinulla olla piirteitä, mutta jos olet menestynyt työelämässä, sosiaalisissa ei ole vaikeuksia, on ystäviä ja pärjäät ylipäänsä, tutkimuksiin ei julkisella kai edes pääse enkä oikein tiedä mitä virallisella diagnoosilla tekisit, jos et tukitoimia tarvitse. Tietoa voi etsiä ja itsetuntemusta lusötä ilmankin. Diagnoosista voi olla haittaa vakuutusten, ajokortin yms. hakemisessa. Yksityiseltä tietysti saa diagnoosin ilman lähetettä.
Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä nuo traumaattiset oireet olisivat. Nykyään kai puhutaan C-tyypin traumasta, joka tulee pidemmän ajan kuluessa esim. vaikeassa perheilmapiirissä. Mutta on kai yksilöllistä, kuinka pahoja ongelmia vaaditaan, että trauma syntyy.
En kovasti laajentanut tuota traumakuvausta. Aiemmassa terapiassani keskityttiin niihin, siis vanhemp
En ole kokenut puuttuvaa stereotyyppistä "naisellista" sosiaalisuutta itsessään ongelmaksi, sen paremmin omalla kuin äitinikään kohdalla. Koin kuitenkin lapsena kovin hämmentäväksi nähdä äitini feikkaavan. Se herätti epäilyksen siitä mitä hän oikeasti on, varsinkin kun kotipersoonallisuus oli hyvin erilainen, ärtyisä ja itsekeskeinen ja pääosin vähäinen mielenkiinto perheenjäsenten hyvinvointia kohtaan, joitakin poikkeustapauksia lukuunottamatta. Hän ei tuntunut koskaan saavan sitä mitä olisi halunnut, ja mitä se edes oli jäi epäselväksi. Kaikki vaan oli ylipäänsä "väärin" mutta perheen ulkopuolisille näyteltiin muuta, lukuunottamatta sitten totaalisia raivareita joissakin tilanteissa, mikä lisäsi sosiaalista eristyneisyyttä.
Alue: Aihe vapaa
Onko tuossa kuvauksessa paljon autismin piirteitä. Itsekin olen. Diagnoosi on silloin hyvä, jos autismi aiheuttaa haasteita elämään, työkykyyn jne. Jos on jonkinlaista tuen tarvetta. Sekin on ihan hyvä syy selvittää asia, jos itse tahtoo selvyyden, onko kirjolla.