Miten tulla tyyväiseksi ikisinkuksi

Kun on ensin huonossa avioliitossa on tosi helppo olla ikisinkku

Sun pitää traumatisoida itsesi naisen kanssa ensin, sitten voit olla tyytyväisenä yksin.

Kiitos kahdelle ensimmäiselle vastaajalle. Molemmat kokeiltu, sekä onneton avioliitto että loputkin sydämen rippeet tuhonnut onneton rakastuminen. Kumpikaan ei valitettavasti ole tehnyt vielä immuuniksi rakkauden kaipuulle.

Jos on kaikki asiat kunnosa niin mikäs siinä on ollessa.

Avaat Raamatun ja tutkit siitä että mikä tässä elämässä on oikeasti oleellista. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kahdelle ensimmäiselle vastaajalle. Molemmat kokeiltu, sekä onneton avioliitto että loputkin sydämen rippeet tuhonnut onneton rakastuminen. Kumpikaan ei valitettavasti ole tehnyt vielä immuuniksi rakkauden kaipuulle.

Sitten taidat olla ns. menetetty tapaus jos edes tuo ei auta.

Parasta aikaa

Olen noin 40 vuotias meis,  enkä eläessäni ole ollut pidemmässä parisuhteessa. Olen kohdannut jodienkin kohdalta hämmntäviäki ja aika satuttaviakin kommentteje kun olen kertonut "kokemattomuudestani" kun aiempien kumppaneiden määrää. Myönnänn, että joskus olen ajatellut valehtelevanikin "kokemattomuuteni" tosieksi, jotta vosin näin mahd. ohittaa itselleni vähän arankin asian. En ole voinut välttyä tämän johdosta vahvoilta itseinhon ja turhautumsien tunteilta. 

Mitenkö tämä kaikki edellä liittyy Ap kysymykseesi? - Siten, että rohkaisen sinua olemaan rehellinen ja avoin omille tunteilesi. - Ei haavetta ja tai unelmaa rakkaudesta ja Sen Yhden ja Erityisen kanssa tarrvitse mitätöidä ja lopettaa. Unelmia ja haaveita on hyvä olla vaikka ne eivät aina toteutisikaan!

Toisekis minusta kannattaa varoa katkeroitumista. Se ei ole helppoa ja mutkatonta mutta siihen kannattaa pyrkiä, koska katkeroitumisella en ainakaan itse usko nopeuttavani ja vauhdittavani kumppanin löytämistä.

Kolmanneksi Jos on muita ihmissuhteita -ei heidän määränsäö vaan laatunsa- niin yritä omalta oslatasi muistaa kantaa niiden hoitamsiesta ja vaalimisesta oma osuutesi.- Itse ainakin olen niin heikko, että en kuvittele tai usko, että pärjäsin kokonaan ilman ainoatakaan ihmissuhdetta,

Neljänneksi. Joskus on hyvä miettiä ja puntaroida sitäkin. että mitä oikeasti kaipaa ja haluaa silloin kun "taas" unelmoi ja haaveksii siitä Yhdestä ja Erityisesti. - Samalla miettiä kuinka mahdollsiesti itse voisi antaa takaisin. Uskon, että parisuhteessa molempien tulee siis sekä saada että antaa siihen Ei aina samanaikaiest ja välittömästi; parisuhde ei ole minulle nollasumma peli.

Viidenneksi Löydä ja etsi ja tee niitä asioita, joista voit nauttia myös yksin, - Vai tarvitsetko aina yleisön ja kannustin joukon, että pystyt toimimaan? - Jos niin, niin oletko varma, että kaipaat kumppania vai olsiko paikkasi teatterin lavalla. Ja raskaaksi saattaa mennä, jos kumppansita tulsi vain terapeuttisi joka tsemppääa ja kannustaa ja ilman hänen tukeaa elosi olisi korkeintaan puolinaista. - Totta kai toivon, että parisuhteessa on kummalla tahansa oiekus ja lupa olla välillä heikko ja tai heikompi kuin toinen, jolloin voi muodostua raskaaksi jos joutuu suhteessa olemaan jatkuvasti se vahva ja tosien olleesa aina heikompi.

Kuudenneksi Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. (Mutta jos ymmärsin oikein niin oletkin mahd. saaanut jo apua terapeutiltasi)

Seitemänneksi Yritä jaksaa pitää isteäsi kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti; varo eristäytymistä ja liikaa sitä, että käpertyisit vain itsesi ympärille.

Tässä nyt joitain mitä miten itse olen yrittänyt jaksaa lujasti tsemppiä. Et ole yksin! - Ja toivottavasti et ole myöskään yksinäien.

Up!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kahdelle ensimmäiselle vastaajalle. Molemmat kokeiltu, sekä onneton avioliitto että loputkin sydämen rippeet tuhonnut onneton rakastuminen. Kumpikaan ei valitettavasti ole tehnyt vielä immuuniksi rakkauden kaipuulle.

Sitten taidat olla ns. menetetty tapaus jos edes tuo ei auta.

Niin, en minä tiedä pystyisinkö edes rakastamaan enää ketään. Mutta se ei estä minua kaipaamasta rakkautta juuri sen verran, ettei sen kaipuu lakkaa vainoamasta minua.

Ei tuo ainakaan omalla kohdalla onnistu mitenkään vaikka sinkkuna tässä on pian se 20 vuotta mennyt. Ensi alkuun oli ihanaa olla sinkku vaikka en tosiaankaan mitään villiä sinkkuelämää viettänytkään kun en ole yhtään sen luonteinen ihminen. Se viimeisin parisuhde vaan oli jo niin vääränlaisen ihmisen kanssa ja sellainen katastrofi, että kuvittelin pitkään etten vain ole perhekeskeisyydestäni huolimatta parisuhdeihminen. Tuota ennen siis oli kaksi nuoruudensuhdetta joista kumpaakaan ei myöskään voi oikein menestykseksi mainostaa. 

Sittemmin alkoi parisuhde taas kiinnostaa, mutta jos niitä sopivia ei tullut vastaan nuorena niin ei niitä tullut sitäkään vähää +30-vuotiaana. Tai tulihan heitä esim työympyröissä, mutta kaikki oli jo tahoillaan varattuja ja perheellisiä eli se siitä.

Edelleen mä kaipaan elämänkumppania vaikka jotenkin se varmaan pitäisi jo pystyä hyväksymään, etten sellaista tule tapaamaan koskaan. Tai ainakin siihen on todella pieni, jopa olematon todennäköisyys. Etenkin kun kyllähän niin nuo aiemmat suhteet kuin tämä yksineläminenkin on jälkensä jättäneet eikä mitenkään hyvässä mielessä.

Olen tyytyväinen sinkku enkä ole ollut koskaan parisuhteessa, mutta en osaa antaa neuvoja miten tällaiseksi tullaan. Minulla ei ole tuota voimakasta kaipuuta parisuhteeseen tai rakkauden haavetta joka aiheuttaisi kipua. Kun ei tuollaisia tarpeita ole, niin sitä vaan on tyytyväinen. 

Kaipuu on pohjimmiltaan paitsi jäämisen pelkoa että se hattarantäyteinen tv-suhde odottaa minuakin vielä jossakin.

Mä luulen että tässä myös luonteella on merkitystä. Jotkut ihmiset vaan kaipaavat kumppanuutta enemmän kuin toiset. Itse olen ikisinkku ja pääsääntöisesti tyytyväinen elämääni. Mutta olen muutenkin introvertti ja sosiaalisesti hieman rajoittunut. Viihdyn pitkiä aikoja yksin ja keksin aina jotain puuhaa itsekseni. Mulla on usein ihan hauskaa yksin, mikä joskus arveluttaa, sillä tiedän yksinolon lopulta muuttavan mut oudoksi. 

Olen kyllä itsekin etenkin nuorena kipuillut parisuhteiden takia ja kokenut huonommuutta kun ne eivät ole toimineet. Yhteiskunnassa on vahvasti oletus, että kaikki ainakin yrittävät pariutua ja jos et tee niin, niin sinussa on jotain vialla. Näin keski-iän lähestyessä olen ehkä onnistunut karistamaan paineet yhteiskunnan odotuksista ja pikkuhiljaa hyväksynyt sen, että mä vaan en sovi parisuhteisiin. Mukavankin tyypin kanssa alan lopulta kokemaan ahdistusta ja ärsyyntymistä ja koen menettäväni enemmän kuin suhteesta saan. Mulla on varmasti jotain tunne-elämän häiriöitä, esim. jäsentymätön kiintymyssuhdemalli ja jonkin asteinen sitoutumiskammo. Terapiaan ei oikein ole varaa eikä motivaatioita. 

Kyllä silti itsekin välillä kaipaan rakkautta, mutta olen tajunnut että silloin kun kaipaan rakkautta, niin kaipaan tavallaan jotain henkilöä, jota ei ole olemassakaan. Kukaan uusi tuttavuus ei voi olla "se oikea", sillä se kenet haluaisin on täydellinen mielikuva. Oikeat ihmiset eivät voi olla täydellisiä, joten suhteen mukana tulee aina jaksamista ja kestämistä ja kompromisseja. Uudella, oikealla tyypillä on aina jotain huonoja tapoja ja ikäviä puolia, jotka ensiksi ihmetyttää, sitten ärsyttää ja lopulta ällöttää. Lopulta aina tajuaa, että kompromisseissa ja kestämisissä ei ole mun kannalta mitään järkeä, sillä yksin on helppoa ja kivaa. Rakkauden kaipuu on siis tavallaan kuin kaipaisi takaisin kotiin Keskimaahan. 

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että tässä myös luonteella on merkitystä. Jotkut ihmiset vaan kaipaavat kumppanuutta enemmän kuin toiset. Itse olen ikisinkku ja pääsääntöisesti tyytyväinen elämääni. Mutta olen muutenkin introvertti ja sosiaalisesti hieman rajoittunut. Viihdyn pitkiä aikoja yksin ja keksin aina jotain puuhaa itsekseni. Mulla on usein ihan hauskaa yksin, mikä joskus arveluttaa, sillä tiedän yksinolon lopulta muuttavan mut oudoksi. 

Olen kyllä itsekin etenkin nuorena kipuillut parisuhteiden takia ja kokenut huonommuutta kun ne eivät ole toimineet. Yhteiskunnassa on vahvasti oletus, että kaikki ainakin yrittävät pariutua ja jos et tee niin, niin sinussa on jotain vialla. Näin keski-iän lähestyessä olen ehkä onnistunut karistamaan paineet yhteiskunnan odotuksista ja pikkuhiljaa hyväksynyt sen, että mä vaan en sovi parisuhteisiin. Mukavankin tyypin kanssa alan lopulta kokemaan ahdistusta ja ärsyyntymistä ja koen menettäväni enemmän kuin suht

Minä taas en koe, että minulla haaveet kohdistuisivat johonkin täydelliseen unelmapartneriin. Oma asenteeni on ollut jotain hattaran ja järkisuhtautumisen välimuotoa sikäli, että alussa pitää olla suuria tunteita, mutta jos niitä löytyy olen valmis tekemään suuriakin kompromisseja, teen suhteen eteen paljon töitä ja siedän myös suhteen arkipäiväistymisen. En siis ole mikään ikuinen alkuhuuman perässä laukkaaja. Mutta alkuhuuma pitää olla, siitä en näe järkeä joustaa. Pelkällä järkikumppanuudella ei ole minulle mitään annettavaa. Ja ne suurien tunteiden suhteet taas ovat rikkoneet minut niin pahasti, ettei minulla ole oikein enää uskoa paremmasta. Viimeisin sydänsuru tuntui siltä, että jos ei tämä ollutkaan mitään suurta, niin ei ole mikään. Minulle riitti. Joko minä rakastun vääriin ihmisiin, tai minulla ei ole keinoja herättää vastarakkautta niissä oikeissa ihmisissä, tai mikä hyvänsä syy se onkin niin tämä ei vaan toimi ja minulle riitti. Nyt haluaisin vaan saada mieleni hyväksymään tämän. Joku osa mielestä kun edelleen sitkeästi roikkuu turhissa toiveissa.

Jos koet että rakkauden kaipuusi on kuin kipeä raaja sinussa, niin ei taida olla toivoa onnellisesta sinkkuudesta. Ei sun auta muu ku laittaa ittes minttiin ja lähteä baareja ja tindereitä koluamaan.

Olen eronnut kuusi vuotta sitten ja jotain suhteenalkuja on ollutkin, nyt ei ketään. En nyt tiedä onko ap mies vai nainen, mutta itselleni naisena on kai jotenkin alhainen sukuvietti, en nimittäin omista edes dildoa. Enkä kaipaa todellakaan ketään puolituntematonta baarilöytöä räpläämään minua. 

Mulle täytyisi olla just se oikea, että lämpenisin parisuhteelle. En usko että löytyy ja toisaalta koen jotenkin pääseväni helpommmalla, kun ei ole miestä. 

Vierailija kirjoitti:

Kaipuu on pohjimmiltaan paitsi jäämisen pelkoa että se hattarantäyteinen tv-suhde odottaa minuakin vielä jossakin.

Tavallaan ehkä. Mutta minä olin kymmenen vuotta naimisissa, en minä nyt osaa ajatella itseäni sellaisena joka vaan haaveilee hattaraelämästä eikä kestä arkea. Ja ne ystävät, joiden mielestä toivon rakkaudelta liikaa eivät itsekään elää tunteettomassa järkisuhteessa. Monet saattavat herkistyä kuvailemaan kumppaniaan ja suhdettaan hyvinkin romanttisesti, mutta niiden samojen asioiden toivominen onkin sitten minun kohdallani epärealistista haihattelua. Ehkä ajatus on se, että niitä voi olla olemassa mutta ei minulle. Mikä alkaa ollakin se lopputulos johon olen itsekin tulossa. Minun pitäisi joko tyytyä johonkin kädenlämpöiseen tai olla yksin. Kunhan vielä pystyisin hyväksymään sen ja oppia elämään asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos koet että rakkauden kaipuusi on kuin kipeä raaja sinussa, niin ei taida olla toivoa onnellisesta sinkkuudesta. Ei sun auta muu ku laittaa ittes minttiin ja lähteä baareja ja tindereitä koluamaan.

Olen eronnut kuusi vuotta sitten ja jotain suhteenalkuja on ollutkin, nyt ei ketään. En nyt tiedä onko ap mies vai nainen, mutta itselleni naisena on kai jotenkin alhainen sukuvietti, en nimittäin omista edes dildoa. Enkä kaipaa todellakaan ketään puolituntematonta baarilöytöä räpläämään minua. 

Mulle täytyisi olla just se oikea, että lämpenisin parisuhteelle. En usko että löytyy ja toisaalta koen jotenkin pääseväni helpommmalla, kun ei ole miestä. 

Minulla taas on aika korkea libido. Ensisijaisesti yhden yön jutut ei kiinnosta, mutta pidempiaikaisia kevyitä juttuja voisin jossain olosuhteissa harkita ja yksi on itseasiassa nytkin. Harkitsen kyllä senkin lopettamista, kun sellainen melkein-suhde tuntuu jotenkin tyhjältä.

En usko, että rakkautta on minulle enää olemassa tai tarjolla. Jonkinlainen parisuhde varmaan joo, mutta vaatisi kompromisseja asioista joista en ole valmis joustamaan. Lähinnä siitä, että suhteessa pitäisi olla riittävän vahva molemminpuolinen vetovoima. Sellaiseen en omalla kohdallani enää usko.