Lue keskustelun säännöt.
Onko väärin ajatella, että parantumattomasti sairaan läheisen loppu tulisi mielummin nopeasti kuin hitaasti?
11.11.2024 |
Äitini sairastaa glioblastoomaa, jonka ennuste on surkea. Minusta tuntuu, että olen perheestäni ainoa joka on surrut hänen tilanteensa jo silloin kun diagnoosin lohduttomuus selvisi. Kaikki muut tuntuvat elävän kummallisessa kuplassa, jossa ohitetaan kaikki faktat ja uskotaan parantumiseen. Vointi on heikennyt koko ajan, eikä ole realistista uskoa, että joku käänne yhtäkkiä tapahtuisi.
En tiedä, miksi tämä vaivaa minua niin paljon. En tiedä, miten keskustelisin isäni kanssa, joka väittää kirkkain silmin lukeneensa tutkimuksia, joiden mukaan suurin osa vastaavassa tilanteessa olevista selviää. Mitään valmisteluita äidin kunnon äkillisen heikkenemisen varalle ei myöskään voida tehdä, koska asia kielletään.
En ole mielestäni kylmä ihminen. TIlanne on sydäntäsärkevä ja antaisin melkein mitä vaan jos se ei olisi totta. Sellaista mahdollisuutta ei vain ole. Pelkään myös sitä, minkälaisia viimeiset ajat tulevat olemaan. En halua, että äiti kärsii. Toivoisin, että se vaihe menisi mahdollisimman nopeasti, jos sen kerran on pakko tulla. Toisin kuin perheeni, joka kehittelee kaikenlaisia suunnitelmia vaihtoehtoisista hoidoista. Ymmärrän, ettei etukäteen kannata surra, mutta todellisuuden kieltäminen tuntuu tosi oudolta.
Olisi kiinnostavaa kuulla, jos joku on ollut vastaavassa tilanteessa.
Kommentit (27)
Olin samassa tilanteessa vanhempieni kanssa. Molempien kohdalla toivoin nopeaa kuolemaa. Toisen kohdalla toiveeni toteutui. Mutta toinen oli tiedottomana kakat vaipoissa monta vuotta. Se oli tosi surkeaa ja surullista katsottavaa. Toisen kohdalla jouduimme tekemään päätöksen ettei häntä saa letkuruokkia.
Tsemppiä sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On väärin osaksi. Ettei vaan pahenna toisen tilaa tai kipuja. Ajatukset voivat vaikuttaa. Ehkä pitäisi toivoa hyvää oloa toiselle ja helpotusta ja rukoilu tms. Ehkä loppu tulee kun on aika ja uusi alku.
En ymmärrä tätä logiikkaa että edes mietitään ihmisen kitumisen pitkittämistä, kun taas eläimen kohdalla vastaus on ilmiselvä kaikilla eikä saa antaa eläimen kitua.
Minusta sillä on suurin merkitys millainen on parantumattomasti sairaan vointi. Jos hän on lääkityksellä ainakin suurinpiirtein kivuton niin ei sillä viimeisellä henkäyksellä ole tietenkään kiirettä. Ja varsinkaan jos sairastunut itse on edelleen elämänhaluinen.
Sitten taas jos jokainen päivä on yhtä kipujen kanssa kärvistelyä eikä elämänhalua enää ole niin silloin tietenkin on armeliaampaa, että lähtö tulee ennemmin kuin myöhemmin.
Ihmeitä on turha odottaa. Se huominen on aina ainakin hiukan huonompi kuin tämä päivä.
Vierailija kirjoitti:
On väärin osaksi. Ettei vaan pahenna toisen tilaa tai kipuja. Ajatukset voivat vaikuttaa. Ehkä pitäisi toivoa hyvää oloa toiselle ja helpotusta ja rukoilu tms. Ehkä loppu tulee kun on aika ja uusi alku.
Totta kai toivon äidille hyvää oloa, vaikkakaan en näe miten ajatukseni siihen voisivat vaikuttaa. Ennemmin yritän auttaa käytännön asioissa. Rukoileminen tuntuisi teennäiseltä ja hyödyttömältä, koska en ole uskossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen saattanut useita läheisiä ihmisiä hautaan ja viimeksi isäni. Itsekin käsittelin esimerkiksi isän edessä olevan kuoleman jo ennakkoon ja varsinkin silloin viimeisinä viikkoina. Sitten kun se kuolema koitti, niin olo oli lähinnä seesteinen, että nyt se pahin odotus ja stressi on ohi ja myös isän maan päällinen kärsimys ohi.
Ihmisistä tulee usein kuolemakysymyksissä kuin naiiveja pikkulapsia. Kuten aloittajakin toteaa, niin ruvetaan omassa päässä keksimään uutta omaa todellisuutta, että kyllä hän siitä selviää, vaikka oikeasti mitään toivoa ei ole. Sitten se poismeno tuleekin suurena järkytyksenä ja pohjattomana suruna. Joo..o, olipa yllätys, että tosiaan kuoli, eipä olis ikinä uskonu.
Mieheni koki tuskaisen kuoleman tukehtumalla, ja lopulta ei viime viikkoina kyennyt liikkumaan. Kyllä viimeisinä päivinä toivon kärsimyksen loppuvan. Ja kannattaen tässä vaiheessa eutanasiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskana tuli mieleeni oma äitini. Hän sairasti parantumatonta syöpää, kauan Hän kykeni ottamaan suun kautta kipulääkkeet, lopuksi käytiin hänelle antamassa morfiinipiikkiä. Äiti tiedosti oman tilansa ja eräs kerta kun kaikin oltiin äidin ympärillä ja hän jaksoi hetken sängenlaidalla istua. Vieläkin raastaa äidin sanat: " teidän pitää ymmärtää että haluan vain täältä pian pois, muuta en toivo , mutta kun tulee niin kova ikävä teitä lapsia". Hoidin äitini kotona ja täysin hyväksyn ja ymmärrän sen omaisten toiveen että saisi nukkua pois. Äitini kohdalla lähtö olisi saanut tapahtua paljon ennemmin.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä logiikkaa että edes mietitään ihmisen kitumisen pitkittämistä, kun taas eläimen kohdalla vastaus on ilmiselvä kaikilla eikä saa antaa eläimen kitua.
Ja eläimen kohdalla syyksi riittää usein tyyliin nilkuttava jalka, josta todetaan, ettei se tulisi koskaan enää liikkumaan yhtä sujuvasti kuin ennen. Ihminen pitäisi laittaa samantien saattohoitoon, kun tulee diagnoosi esim parantumattomasta syövästä, jonka mediaani jäljellä oleva elinikä on alle viisi vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On väärin osaksi. Ettei vaan pahenna toisen tilaa tai kipuja. Ajatukset voivat vaikuttaa. Ehkä pitäisi toivoa hyvää oloa toiselle ja helpotusta ja rukoilu tms. Ehkä loppu tulee kun on aika ja uusi alku.
Ajatukset eivät vaikuta yhtään mihinkään, hoopo.
Ap saa toivoa päänsä sisällä sitä mikä hänestä parhaalta tuntuu. Olen odottanut samalla tavoin äitini syöpäkuolemaa ja suutuin, kun mulle annettiin turhaa toivoa eikä näytetty lääkärinlausuntoa heti vaan vasta puolen vuoden päästä. Mulle kierreltiin ja kaarreltiin ja seliteltiin.
Mikään ei tee minulle niin kipeää kuin turha toivo. Toivokoon potilas itse ihan mitä tahtoo ja kaikki muutkin, mutta mulle auttaa vain realismi ja faktat. Mulla eikä ap:lläkään varmasti ole mitään aikomusta hieroa sitä sairaan naamaan, mutta jotkut meistä käsittelevät asiat mieluummin tiedon kuin haaveilun kautta.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä logiikkaa että edes mietitään ihmisen kitumisen pitkittämistä, kun taas eläimen kohdalla vastaus on ilmiselvä kaikilla eikä saa antaa eläimen kitua.
Ei ymmärtänyt äitinikään, joka oli 85 ja kitui puoli vuotta levinneen sappiteiden syövän kanssa ja itki terveyskeskuksen homeisessa huoneessa, miksei hän saa sitä armoa, joka suodaan kärsiville eläimillekin.
Siinä me yhdessä itkettiin ja sanoin, että aivan varmasti auttaisin häntä lähtemään jos se vallassani olisi, vaan kun ei ole. Olen allekirjoittanut eutanasia-aloitteen kahdesti.
Ironista, mutta nyt se voisi jopa mennä läpi, kun meillä on tämä ihmisiä pelkkinä kuluerinä ajatteleva natsihallitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta sillä on suurin merkitys millainen on parantumattomasti sairaan vointi. Jos hän on lääkityksellä ainakin suurinpiirtein kivuton niin ei sillä viimeisellä henkäyksellä ole tietenkään kiirettä. Ja varsinkaan jos sairastunut itse on edelleen elämänhaluinen.
Sitten taas jos jokainen päivä on yhtä kipujen kanssa kärvistelyä eikä elämänhalua enää ole niin silloin tietenkin on armeliaampaa, että lähtö tulee ennemmin kuin myöhemmin.
Ihmeitä on turha odottaa. Se huominen on aina ainakin hiukan huonompi kuin tämä päivä.
No tuo nyt on sellainen ettei taida olla kovin hääppöinen olo. Onneksi muutama tuttu pääsi nopeasti pois tästä maailmasta kun syövät levisi aivoihin
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä logiikkaa että edes mietitään ihmisen kitumisen pitkittämistä, kun taas eläimen kohdalla vastaus on ilmiselvä kaikilla eikä saa antaa eläimen kitua.
Kuka tässä on miettinyt ihmisen kitumisen pitkittämistä? Kyllä se eläinkin valitsisi elämän, ei kuoleman. Eläin vain ei saa itse päättää sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ihminen ei omin voimin jaksa enää edes liikkua, niin kyllä silloin on sama olla kuollut.
Ihmisen elämä on kai olevinaan jotenkin pyhä ja siksi sitä pitää venyttää niin pitkälle kuin pystyy. Hassua sinällään kun ihminenhän on se olento jonka elämä jatkuu muutenkin kuoleman jälkeen kuulemma.
Vierailija kirjoitti:
On väärin osaksi. Ettei vaan pahenna toisen tilaa tai kipuja. Ajatukset voivat vaikuttaa. Ehkä pitäisi toivoa hyvää oloa toiselle ja helpotusta ja rukoilu tms. Ehkä loppu tulee kun on aika ja uusi alku.
Minä vetelisin ympäri korvia viimeisillä voimillani jos olisin kitumassa kohti kuolemaa ja joku toivoisi että eläisin siis kituisin vielä pitkään, tai alkaisi sössöttämään jostain rukoilusta
Kyllä mä ihan ääneen toivon, että isä pääsisi jo pois, tosin mulla on ollut vuosikymmenet aikaa sopeutua. MS, enää vasen käsi liikkuu vähän. Täysin käänneltävänä jo toista vuotta. Ei se ole mitään elämää, onneksinhän ei ole joka päivä enää skarppi.
Ei sun ajatuksilla ole mitään väliä, miksi tuhlaat voimiasi moiseen pohdintaan? Ajatukset ei ole oikein eikä väärin, ne vain on.
Otan osaa äitisi vuoksi. Mulla on ollut dementikkoläheisiä. Kuoleman ajatteleminen ja toivominen tuli siinä tutuksi. Rakas ihminen kuolee vähitellen vaikka on elossa, ja kärsii, miten paljon, sitä ei ulkopuolelta voi tietää.
Meillä kävi vähän noin, mutta suurimpana "syypäänä" oli isoäitini, joka ei ikinä itse hyväksynyt lähestyvää kuolemaansa. Koetin kerran kysyä häneltä eräitä käytännönasioita, mutta äitini ja tätini vaiensivat minut äkkiä.
Mutta mitäpä siitä, pidettiin näytelmää yllä muutaman vuoden.
Ei tietenkään. Isälläni on etenevä Alzheimer ja nykyään hän on rollaattorilla köpöttävä porkkana, ironisesti sanottuna. Hänen pikainen kuolemansa olisi meille perheelle helpotus.
M58