Miten päästä eron jälkeen yli siitä, että poika on ns. isänsä poika?

Ei tuon asian pitäisi olla mikään kilpailu. Olitte sitten yhdessä tai eronneet. 

Hienoa että on hyvä miehen malli! 

Se voi olla vain vaihe. Eikä se tarkoita jos viihtyy isän kanssa enemmän, että olisit vähemmän tärkeä ja rakastaa sinua vähemmän.

Pelkäät vain ja ainoastaan lapsilisien menettämistä ja elatusavun maksamista, kun poika haluaa 12 vuotiaana elää isänsä kanssa.

Voi mielenkiinnon kohteet olla samoja tai poika on vaan nyt nauttinut isänsä huomiosta. Saattoi olla sitä vailla, jos teillä oli Ruotsissa tai jotenkin hiljaista kotona ennen eroa. Älä mene siitä syyllistämään poikaa tai vaatimaan enemmän häneltä, mutta kerro hänelle aina kun teillä on ollut kiva päivä yhdessä, että miten tykkäät viettää aikaa hänen kanssaan. Ihan kiinnität huomiota siihen mukavaan aikaan.

Ruotsissa , siis riitaisaa.

Ihan normaalia ja hyvä asia. Sinun roolisi on edelleen tärkeä, vaikka isän merkitys kasvaakin pojan kasvaessa. 

Vie lapset jonnekkin itäkaakkoon siellä vieraannutus onnistuu :)

Ymmärrän ajatuksesi, ja sen että asia voi tehdä kipeää. 

Esikoiseni oli ekat 2 vuotta aivan minussa kiinni, sitten leikki-ikäisestä asti ollut täysin ns. isänsä poika. 

Muistan, kuinka kauhealta tuntui nähdä pojan piirtävän pääjalkaisia hänestä ja isästään, minua ei ikinä piirtänyt kuviin.

Kun erosimme, poika jäi isälleen eikä edes halunnut sitten yli 12-vuotiaana edes juuri käydä luonani, vaikka asuimme ihan lähekkäin ja olisi saanut tulla aina kun olisi halunnut. Joskus kun poika oli noin 8 v. olin hakemassa poikaa viikonlopuksi luokseni, mutta kotipihassa käännyin takaisin ja vein pojan itsekin itkien takaisin isälleen, koska poika itki lähes hysteerisesti isänsä perään ja huusi ettei halunnut tulla minun luokseni. Voit vaan arvailla, kuinka hirveältä tuo minusta tuntui ja miten huonoksi äidiksi itseni tunsin. 

Nyt poika on jo aikuinen. Meillä on ihan hyvät välit, mutta edelleen isä on se ykkönen. 

Olen aiemmin paljon miettinyt, mitä oikein olen tehnyt väärin, ja joskus tätä pojalta itseltäänkin kysyin, mutten koskaan ole saanut mitään selitystä. 

Olen nyttemmin jo tottunut tähän. Poika on minulle rakas, vaikken minä hänelle ilmeisesti niinkään. 

Häpeä asennettasi.

Vierailija kirjoitti:

Häpeä asennettasi.

Mistäs nyt tuulee? Vielä 5 vuotta sitten sai yli 100 peukkua onnistuneesta vieraannutuksesta?

Mitä merkitystä sillä on. Minun parikymppinen lapseni on enemmän isänsä lapsi. On tullut isänsä suvun ulkonäköön ja harrastukset/ kiinnostuksen kohteet ovat sieltä päin. Vaikka meillä ei ole mitään yhteistä, ei  mitään, ei se haittaa lainkaan. En pidä vanhemmuutta kilpailuna.

Oikeastaan voisin olla vaikkapa adoptio lapsen vanhempi. Lapsen ei tarvitse olla sukua.

Joskus ärsyttää omat vahemmat jotka etsivät lapsenlapsesta suvun piirteitä. Jokainen lapsi on oma yksilönsä.