Onko kasvatus mennyt pieleen, jos sisarukset eivät tule toimeen?

Nostan vanhaa ketjua. Mutta mies ei tule siskonsa kanssa toimeen. Minä olen se joka kutsuu siskoa meille kylään tai "tuupin" miestäni soittamaan siskolleen, kysymään kuulumisia jne. 

Tai tein tuota jokusen vuoden mutta nyt annan olla. Ei niitä kiinnosta olla toistensa kanssa. Eivät ole missään riidoissa, elämäntilanteet samanlaiset, pieni ikäero ja ainoat sisarukset. En vain käsitä! Ovat kuin hyvänpäivän tuttuja.

Onko jollakulla muulla samanlaista sisarussuhdetta? Häiritseekö se? Mistä se välinpitämättömyys on alkanut? Leikittekö pienenä yhdessä?

Miksi väkisin patistat miehesi olemaan yhteydessä? Jos he eivät pidä toistensa seurasta, on turhaa esittää muuta. Lapset ja aikuiset sisarukset ovat yksilöitä, ihan kuten muutkin maailman ihmiset. Ei kaikkien tarvi pitää kaikista yhtä paljon.

En enään patistakkaan. 

En ole ikinä ennen tavannut ihmistä jota ei vain kiinnosta ilman kummempaa syytä oma sisarus. Toki eri asia jos toinen on sanonut/käyttäytynyt/tehnyt jotain miksi ei kiinnosta.

Siksi siis aluksi patistin ja ajattelin että jos sisko ei pidä minusta tai mies ei vain malta nähdä häntä tai jotain. Mutta ei. Niitä ei vain kiinnosta toisensa. Siksi kyselinkin että onko muilla vastaavaa.

-7-

Mulla on samanlaiset välit sekä siskooni että veljeeni. Tavataan pari, kolme kertaa vuodessa, soitellaan synttäripäivinä mutta ei juuri muuten. Sisarusten lapsia tapaan huomattavasti useammin.

Meillä on kaikilla kolmella aika isot ikäerot (sisko 13v vanhempi, veli 8v vanhempi). Ehkä se välien viileys johtuu siitä. Varsinkaan siskostani mulla ei ole minkäänlaisia lapsuuden muistoja, paitsi se kun siskoni kerran riiteli vanhempieni kanssa, kun sillä oli joku pikkukriminaali poikaystävänä.

Me kaikki kolme ollaan tosi erilaisia ja ihan eri elämäntilanteissa. Ei vain ole kauheasti puhuttavaa yhdessä, mutta silloin kun tavataan, niin ei meidän välillä ole mitään kränääkään.

En tule toimeen veljeni kanssa. Olen miettinyt paljon asiaa ja kyllä kasvatuksella on ollut osuutta. Vanhempieni kasvatustyyli on ollut sellainen, että pojille sallitaan enemmän vapauksia ja tytöt ovat kilttejä ja tekevät kotitöitä. Tämä kohtelu jatkuu siis edelleen ja huomaan sen kohdistuvan myös lapsenlapsiin. Veljen lapset, jotka on poikia, saa olla villejä ja vaikka piirrellä seiniin ja sille naureskellaan. Mun lapset sattuu oleen tyttöjä ja jos vahingossa vaikka maitoo läikkyy lasista, niin heti on isovanhemmat kovasti torumassa. Yllättäen me ei kauheesti kyläillä heidän luona.
Omien lasten kohdalla koitan kiinnittää tietoisesti huomiota tasapuolisuuteen ja toivon että he ovat aikuisenakin toistensa tuki ja turva.

Me ei kumpikaan olla mitään small talkkaajia, ei lätistä lätisemisen vuoksi. Soitetaan ja tavataan kun on asiaa. Äiti nyt on missä kunnossa on, ennen äiti piti meidän kuulumiset toisillemme yllä... jotta kai sitä vois veljeä vaikka meilillä viskata.

Hupaisinta, että veljen exään mulla on nyt läheisemmät ja tieheämmät välit, kun veli ei ole se välikäsi vaan hoidan serkustenkin asiat suoraan exän kanssa,

Elämä vie.

[quote author="Vierailija" time="28.03.2011 klo 23:47"]

vanhemmat voivat rikkoa lastensa välit, jos eivät itse toimi tasapuolisesti lapsiaan kohtaan. Suosikkiasetelmat eivät voi olla vaikuttamatta lapsiin aikuisenakaan.

[/quote]

Tämä on niin totta

Nostellanpas täällä tänään vanhoja ketjuja. Tämä on kyllä hyvä! Mielestäni voi, kyllä vanhemmat voivat olla tosi erilaisia kasvattajia ja läheisiä.

On.

Miksi pitäisi tulla toimeen kertokee.

Yleensä ns. toimintahäiriöisissä perheissä sisarusten suhteet jäävät tuollaisiksi hyvänpäiväntuttu-suhteiksi.

Itselläni oli aivan kammottava lapsuus, ei ihan Eerika tasoa mutta sinne päin. Lapsia nostettiin jalustalle ja tiputettiin, yksi oli aina syntipukki joka syyllinen kaikkeen ja yksi ns. kultainen lapsi.  Voisin sanoa että tunnen nykypäivänä vaikkapa lähikaupan kassan paremmin ja syvällisemmin kuin sisaruksistani kumpaakaan. Lähentymistä on yritetty mutta siitä seuraa väistämättä menneiden muistuminen mieleen ja sen jälkeen ollaankin niin lukossa ettei mistään tule mitään.

Sisarusten keskinäiset tappelut lapsena ja teininä kuuluvat minusta asiaan. Sisarus on se, jonka kanssa voi turvallisesti harjoitella myös riitelyä. Tosin se joskus karkaa käsistä:)

Aikuisten sisarusten suhdetta määrittelee mielestäni pitkälle se, ovatko ikäerot olleet suuret. Silloin eletään pitkään ihan erilaisessa elämänvaiheessa, joten yhdistäviä tekijöitä on vähän.

Ja kyllä saman perheen lapset saattavat kasvaa keskenään täysin erilaisiksi ja erilaiset elämänarvot omaaviksi. Silloin sisarussuhde jää usein juuri tuohon pakollisissa kuvioissa tapaamiseen.

Suuri merkitys on myös vanhempien tasapuolisuudella. Jos tässä vallitsee epätasapaino, vähemmälle tai huonommalle kohtelulle jäänyt sisarus ihan varmasti katkeroituu jollakin tapaa. Ja siitä ylistetystä saattaa kasvaa hyvinkin narsistinen ihminen. Mitä heillä olisi yhteistä aikuisena?

Mä huomaan että lapset purkavat niissä sellaisia turhaumia, joita eivät jostain syystä pysty purkamaan meihin vanhempiin tarpeeksi. Samalla opettelevat elämään epätäydellisessä maailmassa epätäydellisten ihmisten kanssa.



Itse tappelin ja kiusasin paljon pikkusiskoani, mutta nykyään aikuisina ollaan läheisiä.



Sanoisin, että lapsia pitää estää satuttamasta toisiaan fyysisesti, eikä saa sallia toisen ilkeää loukkaamista, mutta kinat ja kähinät kuuluvat sisaruuteen.

Jos kukaan sisaruksista ei tule toimeen keskenään (siis jos enemmän kuin kaksi sisarusta).



On kuitenkin aika yleistäkin, että perheissä jotkut sisarukset eivät oikein tule toimeen ja taas toiset tulevat.



Itselleni tulee kyllä mieleen, että jos perheessä on vain kaksi lasta ja he eivät tule toimeen keskenään, on aika itsekkäitä tapauksia onnistuttu kasvattamaan, vaikka välttämättä kasvatus ei ole siihen syyllinen..

vanhemmat voivat rikkoa lastensa välit, jos eivät itse toimi tasapuolisesti lapsiaan kohtaan. Suosikkiasetelmat eivät voi olla vaikuttamatta lapsiin aikuisenakaan.

koko lapsuuden. En tiedä, kuinka vanhempamme sen kestivät.



Nyt aikuisina olemme tosi läheisiä ja rakkaita toisille.

tapeltiin pikkusiskon kanssa pienenä aina.:D

Mutta nyt ehdottomasti rakkaimpia ihmisiä maailmassa minulle.

Osa osaa kasvattaa, osa taas ei.

Mä en tullu lapsena enkä aikuisenakaa tule toimeen isosiskoni kanssa. Meillä sen verran ikäeroa, että kun hän oli varhaisteini niin minä vasta aloitin koulun. 

Ja meillä on täysin päin vastaiset luonteet, äitikin aina sanoo, että ollaan niin erilaiset, että häntä harmittaa, mutta ymmärtää miksi ei tulla toimeen. 

Ei se ole aina kasvatuksesta kiinni. 

Vaikkakin, hänen koko lapsuuden ja teini-iän hänellä oli rakastavat vanhemmat, turvallinen lapsuus. Sitten minun teiniyden alkaessa vanhemmat erosi, isä hylkäsi, äiti meni rikki ja itki koko ajan(kunnes täytin 18v). 

Mulle tehtiin sek.häirintää, koulus kiusattiin, oli masennusta ja pidin kaiken sisällä, koska äiti oli jo rikki, joten viiltelin, kun en saanut keltään apua. 

Nykyään äiti on myöntänyt, että jos en olis ollut olemassa, hän ois tehny itselleen jotain. 

Se hiertää minua, ettei isosisko ymmärrä sitä, että meillä oli eri äidit. 

(Ja seki ärsyttää, että kun äiti aiheuttaa nykyään meille siskoksille yhteenottoja, niin hän pesee kätensä eikä yritä korjata tekoaan vaan mä ja sisko aletaan vaan vihaa toisiamme enemmän.)