Miksi liikunta on niin vaikeaa aloittaa?

Aloittaminen on aina vaikeaa, ainakin pitkän tauon jälkeen, pitää vaan tehdä itselleen joku lista tai muu mihin alussa ruksittaa että tän päivän homma tehty, kun tuota jaksaa tehdä muutaman viikon alkaa se mennä jo itsestään ja esim lenkille tai salille lähdöstä tulee rutiinia.

jos jonkun asian kokee epämielyttävänä niin tottakai sen teko tuntuu vaikealta

Mitä käsität liikuntana? Minä aloin kävellä arkimatkoja, hyppäsin bussista pois pari pysäkkiä ennen päämäärää ja kävelin loput. Aloin kävellä kaikki portaat, tein muutamia kyykkyjä kotona pari kertaa päivässä. Metsässä kävellessä tulee helposti kilometrejä ja kiipeilyä. Tuolla lailla liikuntaa tulee huomaamatta ja joku päivä ehkä haluat uida/juosta/pyöräillä pitempiäkin matkoja.

Sun täytyy vaan löytää oikea laji. Kaikkien ei tarvitse pitää saliharjoittelusta tai juoksemisesta.

Käy kokeilemassa eri lajeja. Pilatesta, vesijuoksua, seinäkiipeilyä, tanssia, joogaa, ratsastusta, jotain joukkuepeliä... Turha yrittää väkisin harrastaa jotain mistä ei yhtään pidä, ja tuntea jatkuvaa epäonnistumista kun ei suju.

Ihmiskeholla ja -mielellä kestää noin 21 päivää tottua uuteen rutiiniin. Tuon ajan kun sinnittelet ja teet väkisin hampaat irvessä, niin sen jälkeen alat tehdä sen ihan itsestään ja jopa nauttimaan siitä. 

Kyllä, kirjaimellisesti sun aivot yrittää sanoa sulle niin, koska ympäristössä jossa ihminen on suurimman osan evoluutiota elänyt, energian säästäminen on ollut tärkeää, ja tarpeeeton liikunta ilman että se liittyy ravinnon tai suojan tai parittelukumppanin etsintään olisi ollut sulaa hulluutta. Ne niin sanotut "liskoaivot" eli aivojen vanhemmat osat, joista tulee eloonjäämiseen ja lisääntymiseen tähtäävät impulssit. Sun aivokuori, ns. korkeammat aivotoiminnot, taas yrittävät sanoa, että pitäisi liikkua. Näiden välillä on ristiriita.

Suosittelisin lukemaan sellaisen kirjan kuin "The Willpower Instinct". Se käsittelee näitä ns. tahdonvoimahaasteita, joissa pitäisi tehdä jotain mitä aivojen vaistotoiminta vastustaa: aloittaa liikunta, laihduttaa, lopettaa mielihyvää tuottava mutta pitkän päälle haitallinen riippuvuuskäytös. Siinä kirjassa on 10 viikon ohjelma, jossa selitetään tutkimusperusteisesti nämä aivomekanismit, jotka tökkii vastaan, ja neuvotaan käytännön harjoituksia ja strategioita, joilla voi vahvistaa etuaivokuoren ja ajattelevan mielen hallintaa, ja vähentää sitä että vaistot ja impulssit vie metsään.

Idea ei myöskään ole se, että se aivojen haluista ja vaistoista vastaava osa pitäisi alistaa täysin. Se on vähän kuin olisi elefantti ja ratsastaja, sä tarvit kyllä sen elefantinkin hoitaaksesi raskaiden tukkien nostot, mutta siitä ei ole mitään hyötyä jos se on villi ja kouluttamaton ja ryntäilee minne sattuu. Toisaalta jos sille elefantille on liian ankara, se lopulta toteaa että paskat väliä en tee mitään, tai yrittää vaikka kieriä päästäkseen eroon kusipäisestä orjapiiskurista, joten sekään ei ole hyvä strategia että täysi kuri päälle.

Inhosin liikuntaa, mutta sitten löysin oman lajini. Samalla sain motivaation kehittyä eteenpäin ja parantaa kuntoa salilla ja juosten. Ilman tätä mielekästä päälajia en todellakaan juoksisi tai nostaisi rautaa.

Se on se kuuluisa INNER BIETCH joka toisilla vaan on vahvempi. Jätät tekemättä ja ahmit lisää susupalaa vaan, kyllä se suru viimeistään sydänkohtaukseen loppuu.

Just do it.

On se vaikeaa, siksi jumppaan ja ulkoliikun aamulla, heti kun herään. Tai paremminkin, en ole vielä kunnolla hereillä.

Kun ei ole vielä syönyt, niin maha tyhjänä on keveämpää.

Sen takia onnistuu, koska tiedän, että muutoin tulee pian kipuja ja jäykkyyttä. Myös tavallisesta välttämättömästä liikkumisesta tulee hankalampaa ja epävarmempaa, jos jättää jumpat tekemättä.

Palkitsen sitten itseni aamulehdellä, aamupalalla, kahvilla ja suklaalla.

Vierailija kirjoitti:

jos jonkun asian kokee epämielyttävänä niin tottakai sen teko tuntuu vaikealta

Minusta liikunta on ihan kivaa, mutta prokrastinoin niin, että jää usein jumppa tekemättä.

Minusta on vaikeaa aloittaa sellainen liikunta, josta en tykkää. Yritin kerran osallistua sellaiseen naisten pump-jumppaan, ja se oli niin ankeaa että joka vko tuntui vain vaikeammalta ja vaikeammalta lähteä.

 

Uskon että valtaosa liikuntaa inhoavista ei ole löytänyt omaa lajiaan, koska keho on luotu liikkumaan. Koululiikunnassa pitäisi painottaa vähemmän taitoja ja enemmän yleistä liikunnallisuutta. Se kantaisi läpi elämän. 

 

Usein se oman lajin löytäminen auttaa myös muutenkin liikunnan lisäämisessä. En esimerkiksi ole hulluna voimaharjoitteluun tai kehonhuoltoon, mutta koska ne parantavat tuloksia ja jaksamista päälajissa, olen hiljalleen tykästynyt niihinkin. 

Ei ole jalkoja ja vain 1 kättäkin. 

No kun ei ole askelmittaria ja juomapulloa :( Trendi varusteitakaan. Lisäksi metriperse.

Ihminen keksii kaikkia laitteita että pääsee vähemmällä. Sitten tuskaillaan liikunnan puutetta. Se pitäisi olla jokin laite mikä liikuttaa kun nukkuu. Nyt ei ehdi kun on kiireellistä kahvin juontia ja ruudun tuijottamista. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiskeholla ja -mielellä kestää noin 21 päivää tottua uuteen rutiiniin. Tuon ajan kun sinnittelet ja teet väkisin hampaat irvessä, niin sen jälkeen alat tehdä sen ihan itsestään ja jopa nauttimaan siitä. 

On sen verran paksua palttua, että laitapa lähde väitteellesi.  Että ihan 21 päivää....

Alussa mikä tahansa asia tuntuu aina hankalalta, kun ei vielä osaa, ei jaksa, eikä kyseiseen asiaan ole muodostunut rutiinia. Koeta löytää itsellesi mieluisa laji ja ajatella asia niin, että liikunta tekee sinulle hyvää.

Olen itse ollut ylipainoinen liikunnan vihaaja ja liikunta oli vuosikaudet lähinnä kevyttä lenkkeilyä, koska jotain oli pakko tehdä. Mieluiten olisin maannut vaan sohvalla, en oikein ymmärtänyt miten jollekin voi tulla treenaamisesta muka niin hyvä olo. Sitten kaveri sai houkuteltua ohjattuun salijumppaan. Ekat kerrat oli ihan kaameita ja lihakset aivan jumissa monta päivää. Pikkuhiljaa salitreeni alkoi tuntua mukavalta ja nyt 4 vuotta myöhemmin treenaan 4 kertaa viikossa itsenäisesti, sali on vienyt ihan mennessään. Kunnon hikitreenin jälkeen olo on euforinen ja fyysinen kunto on parantunut roimasti. Ylikilotkin katosi.

Liikunnasta ei saa nopeaa mielihyvää. Ainakin itse liikkuessa joudun joka kerta ensin käydä läpi sen "tää on kamalaa, en jaksa", kunnes pääsee siihen "tää on mahtavaa, mä jaksan"-vaiheeseen. Oon saanut luotua liikkumisesta rutiinin ja nykyään pääsen helposti ja mielelläni liikkeell, mutta silti tuo sama prosessi pitää rankemmassa liikunnassa käydä. Toki liikunnaksi kannattaa valita sellainen, joka on edes siedettävää. Toiset tykkää saliharjoittelusta, toiset joukkuelajeista, pallolajeista, kävelystä, juoksusta, jumpasta, kiipeilystä, mistä vain. Kannattaa yrittää löytää se oma mieleinen laji.

Vierailija kirjoitti:

Se on se kuuluisa INNER BIETCH joka toisilla vaan on vahvempi. Jätät tekemättä ja ahmit lisää susupalaa vaan, kyllä se suru viimeistään sydänkohtaukseen loppuu.

Just tommoiseks en ikinä haluais tulla ja pelottaa et muuttuisin tommoiseks jos alottaa elämäntapamuutoksen