Masennus ja muut mielensairaudet ei parane lapsia hankkimalla!

Joskus jopa sairas ihminen voi saada lapsen, ja vieläpä pärjätä ihan riittävän hyvin vanhemmuudessa.

Suurimmalla osalla ihmisistä on jokin risti kannettavanaan, ellei masennus niin jotain muuta.

kaikissa meissä on jotain vikaa.

Mikä se toinen vaihtoehto on? Sehän on se, ettei lasta ole olemassakaan. ELi onko lapsen elämä niin kamalaa että hänen olisi ollut oarempi olla syntymättä?

Entäs kun itse sairastut? Tai tapahtuu jotain odottamatonta? Arvaa mitä, sullekin voi tapahtua. Voit jopa sairastua mieleltäsi.

että SINUN elämäsi on tullut valoisammaksi lapsen saamisen myötä, mutta entäs lapsesi? Hänellä on parhaat mahdolliset vanhemmat, niinkö? Entäs kun lääkkeet eivät enää tehoakaan, tai tapahtuu jotain muuta mikä syöksee sinut taas masennukseen?

Kunnes sai oman lapsen. Sen jälkeen masennuksia ei ole ollut. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi, nyt jo kaikki aikuisia, hyvin tasapainoisia ja hyvin pärjääviä ihmisiä.

miehen masennukseen oma lapsi on kuulemma hyvä "lääke". Naisilla ei varmaankaan ole näin.



Oma mieheni oli aikoinaan masentunut ja elämästä puuttui tietty mielekkyys. Lapsen myötä oireet ovat kaikonneet ja mies vaikuttaa suorastaan onnelliselta. Että näinkin se voi mennä.

Sairastut masennukseen, annatko lapsesi heti pois? Tai esität sitten vaikka lapsillesi, jos heille sattuu iskemään masennus, että ethän sitten vain tee koskaan lapsia, kun sulla nyt on tämmöinen taipumus..

Mistä sä voit tietää minkä asteinen kenenkään masennus on, ja vaikuttaako se vuorovaikutukseen? Ei masentuneen tarvitse olla iloton ja itkeä koko aikaa.

Mä voin kyllä myös kuvitella tilanteen, jossa masennus lapsen myötä saattaa parantua. Voihan sitä olla masentunut siksikin, ettei koe itseään tarpeelliseksi kellekään. Tähän nyt ainakin tulee lapsen myötä muutos..

Seurustelin masentuneen kanssa (en tuolloin tiennyt hänen ongelmistaan kun seurustella aloimme) ja se teki elämästäni helvettiä kun hänellä nyt oli joku jolle koki olevansa tarpeellinen. Käytännössä juttu meni niin että hänen koko elämänsä alkoi pyöriä minun ympärilläni ja suurinpiirtein kantoi leivätkin eteen valmiina, sen sijaan oma hygienia, kämppä ym jäi huomiotta (niin että alkoi jo kuvottaa se haju ja sotku),haaveili yhteiselämästä ja omasta talosta mutta ei ollut edes töitä, koko elämä keskittyi minuun ja kun en ollut paikalla, tekstiviestitti koko ajan miten kaipaa ja miten kylmä on ilman minua ja kuinka kyyneleet valuvat jiiänee jiiänee. Itselläni on lapsia ja hän omi heidät heti "meidän lapsiksi" vaikka lapsilla on isäkin, edes tuntematta heitä. Joten sikäli ymmärrän ap:n kannan - kyllä se lapsi voi jollekulle olla todella se oljenkorsi ja siihen voi takertua ihan liikaa. Mitä sitten kun viim. teini-iässä alkaa olla omat kaverit ym ja nuori joskus muuttaa kotoa. Voin vaan kuvitella kuinka ylitärkeä lapsi on masentuneelle ihmiselle kun jo kumppanistakin on aivan yliriippuvainen. Yleistämättä mutta tämä oli minun kokemukseni.

Ei mielenterveys ole kuin luunmurtuma vaan se voi vaihdella, varsinkin jos on kyse masennuksesta, ei esim. skitsofreniasta.

Tiedän tuon. Siksi kirjoitinkin "parhaaseen mahdolliseen tilaan", jolla tarkoitan sitä että ihminen on sitoutunut pitkäjänteisesti oman itsensä hoitamiseen. Eri ihmisille se merkitsee varmaankin eri asioita.

Ymmärsin aloittajan tarkoittavan tilannetta, jossa valmiiksi masentunut henkilö hankkii lapsia. Monet ketjuun vastanneista taas puhuvat tilanteesta, jossa ihminen masentuu lapsen saamisen jälkeen. Nämä ovat eri asioita.

Mielestäni olisi vastuullista pyrkiä olemaan edes jossakin määrin sinut itsensä kanssa ennen kuin lisääntyy. Lapsellakin on oikeus mielenterveydeltään (edes melko) vakaisiin vanhempiin.

Voi se lapsen saaminen olla masentuneenkin mielestä parasta mitä on tapahtunut, onhan se lähes kaikille naisille se elämän tärkein ja ihanin asia!



Vai onko täällä joku, jolle se ei sitä olisi ollut, mielenterveyden tilaan katsomatta?



Eihän se äiti tuossa ohjelmassa edes kuvitellut, että vauva muuttaisi kaiken ja parantisi.

Eikä parane moni muukaan sairaus. Mutta tiesitkö, ap, että usein masentunut ihminen voi olla ihan "yhteiskuntakelpoinen" esim. lääkkeiden tai terapian/vertaistuen avulla? Minä sairastan kroonista masennusta & ahdistuneisuushäiriötä ja voin sanoa rehellisesti, että kyllä vaan lapsen saaminen on tehnyt elämästäni paljon valoisempaa! En sano että lapsen tulisi olla mikään tarkoitus millekään, mutta vähän inhimillisyyttä näihin juttuihin, jookos?



Se, että syntyy masentuneelle (jolla siis sairaus HOIDOSSA jotenkin!), ei ole suinkaan pahin mahdollinen kohtalo. Masennus ei ole lopun elämää kestävä helvetti läheskään kaikille sairastuneille.

Olen lähipiirissä seurannut tapausta, jossa masennuksesta kärsinyt (jonka takia tuli avioero yms) tapasi uuden ja hankki tämän kanssa uusia lapsia, ja nyt sitten vanhat oireet taas ovat palanneet. Se masennus taas vie kaiken energian, ja vaikka ymmärtääkin, että ei tätä taas, ei voi tilanteelle mitään. Tuloksena ilmeisesti taas uusi hajonnnut perhe, ja siitä kärsivät lapset. Molempien näiden avioliittojen lapsillakin on ongelmia elämänhallinnassa ja suhteissa muihin, ihmekös se. Kaikki vaan toistuu pahana kierteenä sukupolvesta toiseen.

että SINUN elämäsi on tullut valoisammaksi lapsen saamisen myötä, mutta entäs lapsesi? Hänellä on parhaat mahdolliset vanhemmat, niinkö?



Entäs kun lääkkeet eivät enää tehoakaan, tai tapahtuu jotain muuta mikä syöksee sinut taas masennukseen?

ei oireile mitenkään, eikä masennus vaikuta äidin ja lapsen vuorovaikutukseen. Näin on vain osassa "tapauksista".



Ikävä kyllä joskus masennuksella on ikäviä seurauksia, mutta ei voi sanoa, että masennus aina haittaisi lasten tasapainoista kehitystä tai vaikeuttaisi pahoin perheen ihmissuhteita.

Parhaimpaan vanhemmuuteen vaikuttaa pari muutakin asiaa kuin masennus, muutkin puutteet voivat vaurioittaa vanhemmuuden toteutumista ja lapsen kehitystä.



Minusta on aika epäreilua arvioida toisten kykyä vanhemmuuteen muutaman virkkeen perusteella.

On niin tyypillistä nykypäivänä hokea tuota kuinka mitä tahansahan voi sattua kelle tahansa.



Masennus saattaa kuitenkin vaikeuttaa jo heti sitä varhaista vuorovaikutusta, tai sitten iskeä myöhemmin. Hyvin harva siitä kokonaan toipuu, vaikka olisi lääkitystäkin.



Miksei tästä voi avoimesti puhua? Tarkoitus ei kuitenkaan ollut arvostella juuri tv-ohjelman pariskuntaa, heidän tilanteensa vaan kirvoitti avamaan tästä aiheesta keskustelun. Masennus on todella vakava tauti, ja siitä toipuminenkin vie paljon voimia, jotka taas on muun perheen hyväksi käytettävästä pois.



t. ap

Sairastut masennukseen, annatko lapsesi heti pois? Tai esität sitten vaikka lapsillesi, jos heille sattuu iskemään masennus, että ethän sitten vain tee koskaan lapsia, kun sulla nyt on tämmöinen taipumus..

Mistä sä voit tietää minkä asteinen kenenkään masennus on, ja vaikuttaako se vuorovaikutukseen? Ei masentuneen tarvitse olla iloton ja itkeä koko aikaa.

Mä voin kyllä myös kuvitella tilanteen, jossa masennus lapsen myötä saattaa parantua. Voihan sitä olla masentunut siksikin, ettei koe itseään tarpeelliseksi kellekään. Tähän nyt ainakin tulee lapsen myötä muutos..

että pitäisi miettiä keinoja joilla perheitä tuetaan arjen pyörityksessä. Yhteiskunnan muutoksilla ja masennuksen lisääntymisellä on yhteys.

Mikä estää hoitamasta omaa mielenterveyttä parhaaseen mahdolliseen tilaan ennen kuin alkaa hankkia perheenlisäystä? Tällaisesta pitkäjänteisyydestä voisi olla hyötyä sitten lapsen kasvattajanakin. Sitä paitsi on sekin riski, että myös masentuneen kumppani masentuu.

Mikä estää hoitamasta omaa mielenterveyttä parhaaseen mahdolliseen tilaan ennen kuin alkaa hankkia perheenlisäystä? Tällaisesta pitkäjänteisyydestä voisi olla hyötyä sitten lapsen kasvattajanakin. Sitä paitsi on sekin riski, että myös masentuneen kumppani masentuu.

Vaan se voi vaihdella, varsinkin jos on kyse masennuksesta, ei esim. skitsofreniasta.

Näin kävi minulle: olin ns. kuivilla masennukseni suhteen eikä se ollut uusinut pitkään aikaan. Perhepiirissäni oli kuitenkin kuolemantapaus juuri ennenkuin synnytin ja tämän myötä vaivuin epätoivoon, kun synnytyksessäkin vielä oli vaikeuksia...tuntui, että ei olisi jaksanut enempää vastoinkäymisiä kerralla. Sitten vielä perheenjäsenet alkoivat tappelemaan keskenään perinnöstä ja käyttivät minua erotuomarinaan. Kun sanouduin tuosta pelistä irti, hylkäsivät minut (koska olin "aina sen toisen puolella").



En suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä että masennuin. Mielestäni se oli täysin normaali reaktio tuossa tilanteessa. Vauvan hoito oli järjestetty muilla tavoin ja hänellä riitti elämässään ihmisiä, jotka pitivät hänestä hyvää huolta silloin kun minä kävin hoidossa tai vaan lepäsin ja keräilin voimiani. Ainakin tähän asti tuo 4-vuotias on kehittynyt neuvolan, päiväkodin ym. mukaan täysin normaalisti.