Tunnetko ketään, joka olisi sairastunut mielenterveydeltään työttömyyden vuoksi?

Eihän sille mitään voi. Jos ei saa töitä on ihan oikeutetusti onneton, masentunut, pettynyt jne. koska eihän sitä vie elää ilman rahaa.

Pahimmillaan voi tapahtua niin, että tyyppi hankkii aseen tms. ja käy vaaraksi ja uhaksi muille ihmisille. Jos niin käy voi vaan sanoa, että itsehän tämä yhteiskunta sitä tilaa kun ei paremmin järkkää mahdollisuuksia saada työpaikkoja.

Eräs ystänväni haki kaksi vuotta töitä yliopistosta (tekn.) valmistuttuaan. Tyyppi pääsi useisiin kymmeniin haastatteluihin, mutta töitä ei kuitenkaan saanut. Lopulta hän sairastui vakavaan masennukseen ja laittoi samalla mm. välit poikki useampaan töitä saaneeseen opiskelukaveriin. Oli liian kova pala kun toiset sai töitä ja hän ei.

Kun vuodesta toiseen vain kannustetaan kysymään töitä ja olemaan aktiivinen, ja monesta paikasta tulee joka kerta sama vastaus, että ei kiitos. Hakeminen alkaa tuntua nöyryyttävältä ja saa ehkä vainoharhoja liikkeelle (luulee siis että hänestä on jotain juoruja liikkeellä, tyyliin kaikki vihaa mua).

Alan kohta hajota tähän työttömyyteen ja olla myös erittäin katkera ja kateeellinen niille, joilla on (aina ollutkin) työtä. Tunnistan jo monta noista aloituksessa luetelluista "oireista".

vai kärsittekö vain nahoissanne? Miten haluaisitte, että teihin ja työttömyyteen suhtaudutaan?

vai kärsittekö vain nahoissanne? Miten haluaisitte, että teihin ja työttömyyteen suhtaudutaan?

En tarvitse mitään muuta "suhtautumista" kuin vaan sen pahuksen työpaikan, että saan elätettyä itseni ja perheeni.

että saako työnhausta kysyä mitään tai kannustaa vai onko parempi puhua vain muista aiheista? Kauanko voi toistella kaikkia "kyllä sulle vielä joskus se paikka löytyy" -juttuja, jos toinen on jo esim vuosia ollut pätkätyö-työttömyyskierteessä.

tosin tämäkin on vähän vaikea kysymys, kun olen sitä mieltä, että "mielenterveysongelmiksi" luokiteltavat oireeni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että en saa töitä ja olen tuomittu viettämään koko loppuelämäni köyhyydessä ja peläten, että tulee jotain sellaista eteen, että kattokin lähtee pään päältä jos jotain huonoa vielä sattuu.



Työhakemusten lähettely on nöyryyttävää, hävettää esitellä olematonta työ- ja elämänhistoriaansa ihmisille, jotka eivät siitä välitä pätkääkään. Olen miettinyt, että jos keksikin vain itselleni monta hyvää työpaikkaa joissa olisin ollut ja testaisin, että pääsisinkö sitten töihin.

En tuota oikeasti tekisi, mutta eipä sillä olisi väliä, kun tulevaisuutta ei oikeasti ole.

että saako työnhausta kysyä mitään tai kannustaa vai onko parempi puhua vain muista aiheista? Kauanko voi toistella kaikkia "kyllä sulle vielä joskus se paikka löytyy" -juttuja, jos toinen on jo esim vuosia ollut pätkätyö-työttömyyskierteessä.

mutta ei auta. Seuraavaksi alan väärentämään itselleni työtodistuksia. Olen tosissani.

tosin tämäkin on vähän vaikea kysymys, kun olen sitä mieltä, että "mielenterveysongelmiksi" luokiteltavat oireeni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että en saa töitä ja olen tuomittu viettämään koko loppuelämäni köyhyydessä ja peläten, että tulee jotain sellaista eteen, että kattokin lähtee pään päältä jos jotain huonoa vielä sattuu.

Työhakemusten lähettely on nöyryyttävää, hävettää esitellä olematonta työ- ja elämänhistoriaansa ihmisille, jotka eivät siitä välitä pätkääkään. Olen miettinyt, että jos keksikin vain itselleni monta hyvää työpaikkaa joissa olisin ollut ja testaisin, että pääsisinkö sitten töihin.

En tuota oikeasti tekisi, mutta eipä sillä olisi väliä, kun tulevaisuutta ei oikeasti ole.

nöyryytys alkaa olla ainoa fiilis työhakemuksia laittaessa. Tiedän että piirit alkaa olla jo niin verkottuneita, että rekrytoinneista vaihdetaan kokemuksia kahvipöydässä. Ja koska kaikki työsuhteet on parin kuukauden pätkiä, rekrytointeja ja hakijoiden ja heidän mahdollisuuksiensa päivittelyä riittää.

että ottaisin jonkun roolin työnhaussa ja alkaisin kirjoittaa sen mukaisia työhakemuksia johtotason paikkoihin. Ihan vaan viihdyttääkseni itseäni.

Työelämä on nykyään niin stressaavaa, että moni sairastuu. Kun pääsee pois orvanpyörästä todennäköisyys parantua kasvaa merkittävästi.

Työelämä on nykyään niin stressaavaa, että moni sairastuu. Kun pääsee pois orvanpyörästä todennäköisyys parantua kasvaa merkittävästi.

on aivan eri asia kuin siitä pois "pääseminen".

aloitan hoitamana ystävyyssuhteita, käyn sukulaisissa ja teen kaikkea sitä mitä nyt en jaksa.

Mutta tätä menoa multa jää koko elämä elämättä työtä odotellessa. Lienee vähän pakko ruveta valittamana masennusta lääkärissä, että jos vaikka pääisin sitten sairaseläkkeelle ja saisin jonkun rahoituksen kun kerran työtä en saa.