Lue keskustelun säännöt.
Miten alitajuista huonoa omanarvontuntoa voi parantaa?
18.09.2024 |
Vai voiko? Päällisin puolin olen ihan itsevarma ihminen, en tiedosta huonoa omanarvontuntoa. Pidän itsestäni, näen itsessäni vahvuuksia ja heikkouksia mielestäni realistisesti. Uskallan tehdä asioita ja sanoa mitä ajattelen suurimman osan ajasta. Mutta olen tajunnut, että kärsin tietynlaisesta emotionaalisen laiminlyönnin traumasta ja esim. ihmissuhteissa valintojani ohjaa usein selvästi huono omanarvontunto. Se saa minut pelkäämään yksinoloa ja kestämään huonoa käytöstä. Tyytymään sellaiseen, mitä en haluaisi. Tuntuu kuin tietäisin asioiden oikean laidan jossain syvällä sydämessäni mutta se päällimmäinen kerros minusta, joka on ns. ohjaksissa käyttäytyy kuin ei tietäisi.
Olen käynyt nuorena esim. kolmen vuoden psykoterapian läpi ja siitä oli paljon apua, olen päässyt aikalailla sen aikaisista haasteista eteenpäin. Mutta tämä tuntuu olevan sellainen kestoaihe elämässäni, mihin on vaikeinta vaikuttaa koska se uskomus ja trauma on jossain syvällä ja siihen ei vaikuta se perinteinen keskusteluterapia, koska keskustelemassa on läsnä se vahvempi puoli itsestä jolla on kaikki ihan hyvin. En ikään kuin saa niihin aidoimpiin pelkoihin ja tunteisiin otetta, vaikka tiedän että ne ovat jossain siellä. Saako kukaan kiinni mitä tarkoitan vai olenko ihan sekaisin? Vai olenko jo matkalla kohti jotain parempaa, kun kuitenkin tiedostan sen mitä en tiedosta?
Esim. huonosta suhteesta lähteminen tuntuu ajatuksena kuin kuolisi ja aiheuttaa pakokauhua, vaikka järki tietää ja sanoo ettei ole muuta hyvää vaihtoehtoa. Ydinuskomuksena minulla on kai jokin sellainen, että en ansaitse sellaista rakkautta jossa minua ihan aidosti osataan suojella ja jossa minusta ihan aidosti pidetään huolta myös hädän hetkillä, että minua ei hylätä. En kuitenkaan osaa perustella itselleni, miksi en ansaitsisi ja yritän tavallaan pakottaa itseäni uskomaan jotain mitä en valitettavasti usko. Sitten valitsen sellaisia suhteita joissa se laiminlyönnin trauma toteutuu uudestaan ja uudestaan, samalla tuntien kuin olisin muka vain maagisesti ajautunut niihin. Tämä taas syö itsetuntoa ja saa luottamaan itseeni ja omaan arvostelukykyyn vähemmän, mikä pitää yllä huonoa omanarvontuntoa. Ajattelen rakastavani itseäni, mutta ulkopuolisen silmin en varmaankaan sitten rakasta tarpeeksi kun katsoo isoa kuvaa. Välillä myös tuntuu, kuin kantaisin jotain itseäni suurempaa mukana, kenties jotain ylisukupolvista traumaa tms. eli vaikea erottaa mikä on aidosti oma tunne ja uskomus ja mikä tulee kenties jostain muualta. En myöskään osaa aina erottaa mikä on realistista odottaa omalta kumppanilta ja mikä on liian vaativaa odottaa koko rakkaudelta, kun eihän kenenkään kumppanin ole mahdollista toisen lapsuustraumoja yksin parantaa. En aina edes tiedä, ollaanko minua oikeasti hylkäämässä vai onko se vain se oma pelko joka väittää niin.
Ajatuksia? Minkähän sortin terapia auttaisi oikeasti?
Kommentit (26)
Ei hitto!!!! Kuulostaa ihan multa. Nyt on hyvä suhde jossa mies ymmärtää. Yritin sabotoida alussa suhteen, koska en kokenut ansaitsevani mitään niin hyvää, vaikka järjellä tiedostan että totta kai ansaitsen.
Olen miettinyt myös, mikä auttaisi sillä vaikeaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Treenaa. Ilman tavoitteita. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Endorfiini, kehontuntemus, kehonhallinta -> mielenhallinta.
Vierailija kirjoitti:
Treenaa. Ilman tavoitteita. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Endorfiini, kehontuntemus, kehonhallinta -> mielenhallinta.
Kiinnostaisi tietää, että miten syvään juurrutettu uskomus itsestä epäkelpona lähtee mielenhallinnalla, hormonaalisella vaikuttamisella tai kehonhallinnalla?
Kaiken tuon luulisi tuovan merkitystä ja iloa elämään, mutta ei muuta syvällä asuvaa ydin kokemusta itsestä.
Ymmärrän täysin mitä tarkoitat vaikka en osaakaan kertoa mikä ratkaisisi ongelman. Itselläni on ihan sama juttu ollut koko elämän ajan.
Pitäisi rakastaa itseään enemmän, mutta miten se onnistuu koska ei ole koskaan saanut sitä kokemusta että joku aidosti rakastaisi itseäni? Ajattelen että tämä on hermostollinen ongelma. Rakastava vanhempi ikäänkuin lahjoittaa rakkauden lapselleen joka sitten sisäistää sen itselleen.
Ainoa mitä tulee mieleen, on että pitäisi saada korjaava kokemus joltain toiselta ihmiseltä. Toinen ikäänkuin rakastaisi toisen ehjäksi. Loogisin vaihtoehto sille kuka tämän voisi tehdä olisi elämänkumppani. Omalle lapselle tätä roolia ei oikein voi sälyttää, lapsi ei tähän todennäköisesti pysty. Sitten siinä on taas se ongelma myös, että toinen voi kokea kumppaninsa tarvitsevuuden liian raskaana ja vaativana.
On kyllä vaikeata, olen tätä ongelmaa yrittänyt ratkoa viimeiset kymmenen vuotta ja jumissa olen tämän kanssa. Ne kumppanit joiden kanssa minä haluaisin läheisempää suhdetta eivät ole kiinnostuneita minusta ja sitten taas minä en ole kiinnostunut niistä kumppaniehdokkaista joista huomaan heti että nyt on tarjolla vain sitä samaa vanhaa p askaa. Eli yksin siis olen.
Psykoterapiassa itse olen kyllä tiedostanut järjen tasolla syitä ja seurauksia miksi omanarvontuntoni on niin huono.
Mutta miten saada asiat käsiteltyä tunnetasolla, että voisi muuttaa käytöstään, voisi ensin luottaa itseensä ja tunnistaa luotettavat ihmiset.
Aina vaan kuitenkin ajautuu epätyydyttäviin ihmissuhteisiin jopa hyväksikäytettäväksi. Se on jotenkin kuin sisäänrakennettua.
Ehkä kysymys on pohjimmiltaan uhriudesta kun on altistunut traumaattisille asioille. Uhriudesta poisoppiminen tunnetasolla on niin vaikeaa, elämänmittainen juttu.
Oli kyllä hieno kuvaus tällaisesta problemstiikasta ap:lla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Treenaa. Ilman tavoitteita. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Endorfiini, kehontuntemus, kehonhallinta -> mielenhallinta.
Tämä on oikeasti hyvä neuvo ja toimii siihen, että vaikeiden tunteiden kanssa pärjää. Mutta ainakin itsestäni tuntuu että urheilu ja terveelliset elämäntavat siis lähinnä auttavat pitämään ne ns. trauman oireet kurissa, mutta se urheilu ei varsinaisesti paranna tai korjaa sisimpää. Vähän kuin moni muukin hyvä lääke hoitaa parhaimmillaan oireita mutta ei paranna juurisyytä. Itsellä tulee heti hankalaa esim. sairaana, kun ei yksinkertaisesti voi harjoittaa näitä terveellisiä harhautuksia kuten urheilua tai töitä vaan on pakko olla paikoillaan ja yksin ajatustensa kanssa. Niissä hetkissä sen huomaa, että vaikka miten vetää kasviksia ja jumppaa ja pitää itsensä kiireisenä, se alkuperäinen huono itsetunto on silti kuoren alla olemassa. Haluaisin uskoa, että on olemassa keinoja joilla sen saman mielenrauhan voi löytää myös sairaana, vanhana, kriisitilanteissa jne. Että ei musertuisi stressin alla tai olisi myöskään aivan riippuvainen siitä itsestä huolehtimisesta siinä mittakaavassa, että kaikki kaatuu jos ne treenit ovat syystä tai toisesta tauolla. Vai olisiko terveempää yrittää hyväksyä, että aina mieltään ei voi hallita ja löytää rauha sitä kautta? Olen kuitenkin 100% samaa mieltä että treenaaminen parantaa elämänlaatua eikä esim. ilman oikeaa ruokaa aivot pysy terveenä. Tarvitsisin kuitenkin jotain lisäksi, koska en haluaisi ajautua taas siihen pisteeseen että esim. ihmissuhdekriisissä juoksen niitä ongelmia kirjaimellisesti karkuun lenkkipolulle, kun muuten ei pää kestä. Ap
Taitaa olla sen verran synnyinlahja, että vaan tiedostaa sen ja elää sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ehkä kysymys on pohjimmiltaan uhriudesta kun on altistunut traumaattisille asioille. Uhriudesta poisoppiminen tunnetasolla on niin vaikeaa, elämänmittainen juttu. "
Tosi hyvin sanoitettu. Pitää virittää aivot kokonaan uusiksi, että myös keho uskoo ettei trauma ole yhtä kuin minä. Mutta se miten... Se on usein niin vaikeaa. Kummallisinta on että itsellä vaikein oireilu saattaa puhjeta päälle joskus myös myönteisistä elämänmuutoksista. Onnellisuuskin on tavallaan riski trauman mielestä, koska hermostolle se kertoo että jaahas, nyt on sitten taas jotain mitä menettää. Siitä alkaa helposti todella typerältä tuntuva kierre, kun elää mitä jos- maailmassa ja pelkää hylkäämistä tai epäonnistumista jota ei ole edes tapahtunut. Tästä haluan todella oppia pois ja olen valmis haastamaan itseäni ihan millä tavoin vaan tarvitsee. Ap
Nauti elämästä, älä valita, unohda paskajutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvitä asiat ja elä niiden kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Ei hitto!!!! Kuulostaa ihan multa. Nyt on hyvä suhde jossa mies ymmärtää. Yritin sabotoida alussa suhteen, koska en kokenut ansaitsevani mitään niin hyvää, vaikka järjellä tiedostan että totta kai ansaitsen.
Olen miettinyt myös, mikä auttaisi sillä vaikeaa on.
Suhteensa sabotoimista yrittänyt on ansainnut olla yksin. Iilimatoihmissuhde on sellainen, missä toivottavasti kenenkään ei ole pakko elää tyhjiin imettävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te lähdette jostain ihmeen ajatuksesta, että olisitte ansainneet jotain, kuten onnellisen elämän tai parisuhteen tai jotain.
Ei ihminen ansaitse onnellisuutta.
Ihminen voi yrittää elää hyvin, ja sitten jos älytön säkä käy, voi saada myös pienen pätkän onnellisuutta. Mutta ei maailma sitä ole kenellekään velkaa. Niin kauan kuin tavoittelette onnellisuutta ja etenkin niin kauan kuin kuvittelette sen jotenkin ansainneenne, tulette olemaan sitä vailla.
Vierailija kirjoitti:
Nauti elämästä, älä valita, unohda paskajutut.
Ikuinen vanhojen vatvominen ei ihan oikeasti ole sen paremmin tarpeellista kuin hyödyllistäkään.
Juu, jos olet kokenut trauman, niin sittenhän olet. Älä jää pyörittleemään sitä loppuelämääsi; mene eteenpäin. Kyllä sitä jokaisen elämästä jotain löytyy, jos kaivelemaan ruvetaan. Ja jos oikein lähdetään kaivelemaan, traumat saa löydettyä vaikka valemuistoista. Oikeasti niistä ei ole kenellekään mitään iloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse on himoitseva, haluava, ahnehtiva sydän ja siitä on luovuttava ennen kuin totuus voidaan ymmärtää kaikessa pysyvässä rauhassaan ja loputtomassa tyyneydessään. On luovuttava asioiden himoitsemisesta. On hylättävä nautinnonhalu, kohteen himoitseminen, sen jälkeen voi sydämeen tulla rauha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei hitto!!!! Kuulostaa ihan multa. Nyt on hyvä suhde jossa mies ymmärtää. Yritin sabotoida alussa suhteen, koska en kokenut ansaitsevani mitään niin hyvää, vaikka järjellä tiedostan että totta kai ansaitsen.
Olen miettinyt myös, mikä auttaisi sillä vaikeaa on.Suhteensa sabotoimista yrittänyt on ansainnut olla yksin. Iilimatoihmissuhde on sellainen, missä toivottavasti kenenkään ei ole pakko elää tyhjiin imettävänä.
No, ei sitä sabotointia tietoisesti välttämättä teekään. Useinhan käy niin, että vaan toimii kuten parhaalta tuntuu ja sitten ihmetellään miksi on paha olla tai yksin. Kun omaa käytöstä alkaa reflektoimaan ja tunteisiin tai tapahtumiin tulee sitä perspektiiviä ja etäisyyttä, saattaa tajuta jälkikäteen että ei perhana, minähän itse huomaamatta sabotoin suhteen. Tai tajuaa että minä itse työnsin toisen pois, sillä että luulin että hän hylkää minut tms. Eli en ajattelisi noin karusti että vaikeiden tunteidensa takia ihminen automaattisesti ansaitsee yksinäisyyden. Toki sitten, jos tätä ei halua itsessään kehittää tai edes tunnistaa niin asia on eri. Tai jos tietoisesti johdattaa toista harhaan, roikottaa mukana vaikka tietää ettei ole sitoutumassa, niin silloin se on julmaa. Kaikki tietoinen toisen satuttaminen on julmaa. Mutta hyvässäkin suhteessa ihmiset tekee virheitä, jopa silloin kun oikeasti rakastaa toista. Lapsuuden kiintymyssuhteet ovat monimutkaisia juttuja ja mm. ne vaikuttavat taustalla sekä se millaisen mallin on rakkaudesta saanut. Mutta toki se on aina vastapuolelle raskasta eikä ikinä pidä olla suhteessa, jossa tuntuu että toinen imee tyhjiin energiasta. Ei edes silloin, vaikka sen raskaan käytöksen taustalla olisi miten hirveitä traumoja. Asiat eivät ole kuitenkaan noin yksinkertaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nauti elämästä, älä valita, unohda paskajutut.
Ikuinen vanhojen vatvominen ei ihan oikeasti ole sen paremmin tarpeellista kuin hyödyllistäkään.
Juu, jos olet kokenut trauman, niin sittenhän olet. Älä jää pyörittleemään sitä loppuelämääsi; mene eteenpäin. Kyllä sitä jokaisen elämästä jotain löytyy, jos kaivelemaan ruvetaan. Ja jos oikein lähdetään kaivelemaan, traumat saa löydettyä vaikka valemuistoista. Oikeasti niistä ei ole kenellekään mitään iloa.
Tässä on varmaan jonkinlaista sukupolvien välistä kuilua ja eroa siinä, miten traumat nähdään. Oletan nyt, että tämän kirjoittanut on vähintään keski-ikäinen tai vanhempi...? Nuoret aikuiset puhuu enemmän traumoista vähän kuin ohimennen, koska niistä ollaan nykyään enemmän tietoisia ja asenteet ovat muuttumassa tällaista sanastoa kohtaan. Se mitä vanhempi sukupolvi pitää turhana vellomisena ja vatvomisena, voi jonkun nuoremman mielestä olla tervetullutta itsetuntemusta ja lohduttavaakin asioiden tiedostamista. Siinä olet täysin oikeassa, että kaikilta löytää kaikkea jos oikein aletaan etsimään ja että on hyvä pyrkiä pitämään katsetta siellä tulevaisuudessa. Mutta jos huomaa esim. kerta toisensa jälkeen toistavansa ihmissuhteissa samaa kaavaa ja ei pääse itse omin avuin eteenpäin vaikeista jutuista, tai ei vaan saa muutettua omaa myrkyllistä käytöstä vaikka haluaisi osata rakastaa, se voi olla ihan paikallaan joskus pysähtyä miettimään että miksi käyttäydyn näin. Ei se tarkoita, että esim. lapsuudesta etsitään "tekosyitä" tai oikeutusta millekään huonolle käytökselle tai lupaa jäädä vellomaan ikäviin asioihin, vaan se tieto oman käytöksen ja lopputuloksen välillä voi saada oivaltamaan uusia ratkaisuja ja käytösmalleja niihin vaikeisiin hetkiin. On hyvin vaikea löytää apua ja tietoa omaan tilanteeseen, jos ei oikein edes tiedä, mistä on kyse. Mitä sietämättömämpi olo ja tilanne, sitä valmiimpi on kääntämään kaikki kivet. Jos se pelkkä itseään niskasta kiinni ottaminen ja lenkille lähtö auttaisi, niin kaikkihan toimisi niin. Mutta on paljon analyyttisiä ihmisiä jotka oikeasti hyötyvät siitä, että tutkivat näitä ilmiöitä syvemmin. Sitten on toki myös niitä, jotka rakentavat kaikenlaisista diagnooseista oikein identiteetin itselleen ja uhriutuvat lisää, mutta se ei ole esim. terapian oikea idea. Vaan juurikin tuo vapautuminen ja eteenpäin meno, niin että asiat on käsitelty sellaisella tavalla josta oli enemmän hyötyä kuin lisää haittaa. Välttelevä kiintymys on Suomen yleisin kiintymystyyli ja se monesti näkyy vanhemmissa ihmisissä myös niin, että myös sitä omaa pahaa oloa vältellään niin pitkään ja hyvin kuin mahdollista. Joskus sillä vain on liian kova hinta. Ap
...Ja siis toki myös nuoret välttelevät pahan olon kohtaamista kokoajan minkä ehtivät, mutta se harvoin häviää sillä. Olen itsekin turruttanut itseäni vuosikaudet niin monin tavoin ja purrut vaan hammasta, etten jaksa sitä enää. Siksi kyselen täältä neuvoa ja näkökulmaa parempiin tapoihin käsitellä asiaa. Olen tehnyt myös isoja elämänmuutoksia ja polttanut monia siltoja, mutta kun vuosia menee löydän lopulta itseni uudestaan vastaavista kuvioista, uusien ihmisten kanssa vain. Se laittaa miettimään että olisiko ne alkuperäiset ihmissuhteetkin voinut hoitaa paremmin jos olisi ollut enemmän tietoa ja taitoa. Esim. jos osaisin olla olemasta liian kiltti ja arvostaisin itseäni enemmän, voisiko olla että minua ei kokoajan haastettaisi tästä. Haluan ottaa vastuun siitä jos on niin, että itse vedän puoleeni ikävää käytöstä ja kerjään sitä. Ap
Kukaan toinen ei voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinun onnellisuus ei ole kenenkään toisen vastuulla, vain sinun itsesi. Tutustu sisäiseen lapseesi. Mitä olet jäänyt lapsuudessasi vaille.
Kannattaa kehittyä jossain asiassa ihan huipuksi.
En osaa vastata kysymyksiisi enkä neuvoa, mutta ymmärrän täysin, mitä koet ja tarkoitat. Tekstisi olisi voinut olla omaani.