Lue keskustelun säännöt.
Miten alitajuista huonoa omanarvontuntoa voi parantaa?
18.09.2024 |
Vai voiko? Päällisin puolin olen ihan itsevarma ihminen, en tiedosta huonoa omanarvontuntoa. Pidän itsestäni, näen itsessäni vahvuuksia ja heikkouksia mielestäni realistisesti. Uskallan tehdä asioita ja sanoa mitä ajattelen suurimman osan ajasta. Mutta olen tajunnut, että kärsin tietynlaisesta emotionaalisen laiminlyönnin traumasta ja esim. ihmissuhteissa valintojani ohjaa usein selvästi huono omanarvontunto. Se saa minut pelkäämään yksinoloa ja kestämään huonoa käytöstä. Tyytymään sellaiseen, mitä en haluaisi. Tuntuu kuin tietäisin asioiden oikean laidan jossain syvällä sydämessäni mutta se päällimmäinen kerros minusta, joka on ns. ohjaksissa käyttäytyy kuin ei tietäisi.
Olen käynyt nuorena esim. kolmen vuoden psykoterapian läpi ja siitä oli paljon apua, olen päässyt aikalailla sen aikaisista haasteista eteenpäin. Mutta tämä tuntuu olevan sellainen kestoaihe elämässäni, mihin on vaikeinta vaikuttaa koska se uskomus ja trauma on jossain syvällä ja siihen ei vaikuta se perinteinen keskusteluterapia, koska keskustelemassa on läsnä se vahvempi puoli itsestä jolla on kaikki ihan hyvin. En ikään kuin saa niihin aidoimpiin pelkoihin ja tunteisiin otetta, vaikka tiedän että ne ovat jossain siellä. Saako kukaan kiinni mitä tarkoitan vai olenko ihan sekaisin? Vai olenko jo matkalla kohti jotain parempaa, kun kuitenkin tiedostan sen mitä en tiedosta?
Esim. huonosta suhteesta lähteminen tuntuu ajatuksena kuin kuolisi ja aiheuttaa pakokauhua, vaikka järki tietää ja sanoo ettei ole muuta hyvää vaihtoehtoa. Ydinuskomuksena minulla on kai jokin sellainen, että en ansaitse sellaista rakkautta jossa minua ihan aidosti osataan suojella ja jossa minusta ihan aidosti pidetään huolta myös hädän hetkillä, että minua ei hylätä. En kuitenkaan osaa perustella itselleni, miksi en ansaitsisi ja yritän tavallaan pakottaa itseäni uskomaan jotain mitä en valitettavasti usko. Sitten valitsen sellaisia suhteita joissa se laiminlyönnin trauma toteutuu uudestaan ja uudestaan, samalla tuntien kuin olisin muka vain maagisesti ajautunut niihin. Tämä taas syö itsetuntoa ja saa luottamaan itseeni ja omaan arvostelukykyyn vähemmän, mikä pitää yllä huonoa omanarvontuntoa. Ajattelen rakastavani itseäni, mutta ulkopuolisen silmin en varmaankaan sitten rakasta tarpeeksi kun katsoo isoa kuvaa. Välillä myös tuntuu, kuin kantaisin jotain itseäni suurempaa mukana, kenties jotain ylisukupolvista traumaa tms. eli vaikea erottaa mikä on aidosti oma tunne ja uskomus ja mikä tulee kenties jostain muualta. En myöskään osaa aina erottaa mikä on realistista odottaa omalta kumppanilta ja mikä on liian vaativaa odottaa koko rakkaudelta, kun eihän kenenkään kumppanin ole mahdollista toisen lapsuustraumoja yksin parantaa. En aina edes tiedä, ollaanko minua oikeasti hylkäämässä vai onko se vain se oma pelko joka väittää niin.
Ajatuksia? Minkähän sortin terapia auttaisi oikeasti?
Kommentit (26)
Olet jo tehnyt paljon työtä asian suhteen kun olet käynyt terapiassa ja työstät asioita! Se on hienoa, olet jo voiton puolella.
Joskus ihan yksinkertainenkin juttu voi auttaa, minä kuuntelen joka päivä YouTubesta Elina Tarpilan meditaation (ohjattu meditaatio itsensä hyväksymiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen). Kokeile, ei ole haitaksikaan kuulla itsestäsi hyviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miltä susta tuntuisi, jos löytäisit jonkun, ja sit yhtenä päivänä tää tyyppi sanois: Rakastit minut ehjäksi, heippa!
Eikö tollanen rakasta minut ehjäksi -ajattelu ole toisen hyväksikäyttöä tietyllä tapaa?
Toinen kysymys on, että millainen on ehjä?
Ehdotan, että kokeilet tämän jatkuvan traumojen vatvomisen sijaan hyvältä tuntuvien ajatusten ajattelua. Tee sitä vaikka kuukausi. Voit aina palata siihen ikävien muistojen ajatteluun ja itsesi alituiseen analysointiin sen jälkeen, jos mikään ei ole muuttunut parempaan suuntaan. Huom! Koska olet ajatellut negaa todella kauan, hyvien ajatusten ajattelu ensi alkuun EI ole helppoa, joten täytyy olla sitkeä.
Vierailija kirjoitti:
Miltä susta tuntuisi, jos löytäisit jonkun, ja sit yhtenä päivänä tää tyyppi sanois: Rakastit minut ehjäksi, heippa!
Eikö tollanen rakasta minut ehjäksi -ajattelu ole toisen hyväksikäyttöä tietyllä tapaa?
Toinen kysymys on, että millainen on ehjä?
Ehdotan, että kokeilet tämän jatkuvan traumojen vatvomisen sijaan hyvältä tuntuvien ajatusten ajattelua. Tee sitä vaikka kuukausi. Voit aina palata siihen ikävien muistojen ajatteluun ja itsesi alituiseen analysointiin sen jälkeen, jos mikään ei ole muuttunut parempaan suuntaan. Huom! Koska olet ajatellut negaa todella kauan, hyvien ajatusten ajattelu ensi alkuun EI ole helppoa, joten täytyy olla sitkeä.
Ohiksena vaan, että jos olisikin olemassa jokin tuollainen toisen ehjäksi rakastamisen mahdollisuus, niin eihän siihen varmaan kuuluisi että se ehjäksi rakastanut lopuksi jättää. Vaan eikö sillä ehjäksi tulemisella yleensä tarkoiteta sitä, että löytää jonkun joka ei hylkää vaan pysyy siinä, vaikka muut ovat jättäneet. Eli se rakkaus on parantanut molemmat, rakastamalla aidosti. Ei se ole mitään hyväksikäyttöä, jos molemmat ovat mukana vaan suhteessa molemmat aina haluavat ja tarvitsevat rakkautta toisiltaan yhtä paljon. Myös ne valmiiksi ns. terveet ja ehjät...
Aikuinenkin lapsi on alitajunnassa todella lojaali vanhemmilleen. Todella moni ei tee ns luokkahyppyä, vaikka äly ja rahkeet riittäisi erilaiseen elämäntyyliin. Jatketaan kiltisti vanhempien tietä.
Siedetään kusipäisiä puolisoja, koska äidilläkin oli vaikeaa. Taas takaraivossa tikittää lojaalius.
Kannattaisi oman pään sisällä lähettää vanhemmat hevonv*ttuun silleen pehmeästi ja rakkaudella. Trauman märehtiminen ihan turhaa, sähän olit lapsi silloin, nyt olet aikuinen ja asiat omissa käsissä. Laita se menneisyyden ovi kiinni jo, aivan hyödytön suunta, johon tuijottaa.
Ei kaikki toki löydä kumppania vaikka rakastaisivatkin itseään.