Te, sinkut tai koskaan seurustelleet

Up

Parikymppisenä tuli usein. Uskon sen olleen pääosin omaa epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Nyt kolmikymppisenä olen tyytyväinen omaan elämään ja toivon, että joku hieno ihminen tulee vastaan, mutta en ole asian suhteen enää yhtään epätoivoinen. En olisi silloin parikymppisenä osannut ajatella, että joskus en koe enää yksinäisyyttä. Läheisyyden kaipuutakaan ei enää ole, koska nyt elämänkokemuksen myötä tiedän, että jos suhde ei ole hyvä niin en edes halua toisen ihmisen lähelle. Tilanteen voisi kliseisesti tiivistää niin, että tykkään (ja tunnen) itseni vihdoin, eikä haittaa jos joku muu ei tykkää. Mutta toki olisi mahtavaa saada rakastaa ja jakaa elämää myös jonkun toisen kanssa! Mutta ainoastaan jos ihailu, rakkaus ja yhteys on aitoa ja tasapainoista.  Muuten on parempi olla yksin!

N31

Ei oikeastaan koskaan, olen pari kertaa seurustellut ihan vain sen takia kun sitä pidetään sosiaalisesti suotavana/normaalina/toivottavana, mutta olen aina huomannut että viihdyn paremmin yksin. Seurustelukumppanit olivat aina ihania ihmisiä joten heissä ei ollut vikaa, mua ei kai vain ole luotu seurustelemaan kun paremmin viihdyn yksikseni.

Läheisyydenkaipuussa ja yksinäisyydessä sekä erityisesti siinä, että toivoisi jonkun tykkäävän itsestään päätyy ainoastaan huonoihin tilanteiseen. Ei ole tasapainoinen lähtökohta ihmissuhteelle.

Ei ikinä.

Lähes päivittäin tulee apea olo ja mietin että miksen ole koskaan kelvannut kenellekkään. m33

En ole seurustellut koskaan mutta fwb on, joten seks ja läheisyyttä saan kyllä. Toki kaipaan myös henkistä yhteyttä ja perhe olisi kiva perustaa, mutta ei se mulle enää ole mikään ehdottomuus. Jos tulee vastaan joku hyvä tyyppi niin tulee.

Ei juuri koskaan. Jos tulee, niin tulen tänne lukemaan pariskuntien ongelmista ja sitten taas huokaisen helpoltuksesta kun saa olla sinkku. 

Ei ikinä. Ja vaikka tulisikin, niin muiden seurassa hengailu parantaa tuollaisen taudin äkkiä.

Joskus kiinnosti, ei enää pitkiin aikoihin.

Olen jo vuosia sitten tiedostanut, että en tule koskaan läheisyyttä tai romanttista rakkautta kokemaan. Ja kun ei ole odotuksia niin ei ole ikäviä tunteitakaan. Tietenkin välillä tunnen itseni yksinäiseksi, mutta siitä tunteesta pääsee melko nopeasti irti, kun ymmärtää, että asiaan ei voi vaikuttaa ja on turha itkeä muutosta, joka ei ole tulossa.

Eipä oikeastaan koskaan. Joskus mietin että olisipa kiva jos olisi läheinen kaveriporukka, jonka kanssa pitää vaikka illallisia, mutta sellaista seurustelukumppanin kaipuuta ei ole. En ole siis koskaan seurustellut tai mitään edes lähelle sitä, enkä mieti asiaa kuin ehkä kaksi kertaa vuodessa. Välillä havahdun kun luen vaikka jonkun lehtiartikkelin ja huomaan että jotkut ihmiset miettivät suhdeasioita joka päivä. 

Tulee vain lähinnä levitettyä kyynisyyttä parisuhteita/perheitä kohtaan ja lietsottua vastakkainasettelua sukupuolten välille. Välillä tulee esiinnyttyä keskusteluissa naisena, jotta voi ärsyttää myös muita naisettomia miehiä.

Mutta siis en enää juurikaan kaipaa itse mitään läheisyyttä tai parisuhdetta kun olen jo senikäinen, ettei kukaan huolisi täysin kokematonta miestä minkäänlaiseen suhteeseen. Anonyymeillä palstoilla varmaan menee trollatessa kaikki vapaa-aika lopun elämää.

Yksinäisyyden kaipuu? Usein, jos seurassa on tyhmiä ihmisiä. Läheisyyden kaipuu harvemmin, en muista koska viimeksi, ei siis edes kerta vuoteen.

Lähinnä keskusteluseuraa olen kaivannut ja silloin lähden aina tuttuun paikalliseen, jossa on aina kivoja vanhoja ja uusiakin kavereita. Tai soitan kaverille.