Onko ratkaisukeskeisyys uhriutumisen vastakohta?

Ei ole noin mustavalkoista. Lisäksi uriuhtumis-sanaa käytetään myös toksisesti heistäkin, jotka eivät uhriudu.

Itse olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, mutta sitäkin voi olla liikaa. Joskus riittää, että vaan kuuntelee. Ja mitä uhriutumiseen tulee, "uhrilta" voi aina kysyä, että mitä aiot asialle tehdä? 

Sillä tavalla ehkä voivat olla vastakohtiakin, että nuo molemmat ominaisuudet harvoin löytyvät samasta ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Sillä tavalla ehkä voivat olla vastakohtiakin, että nuo molemmat ominaisuudet harvoin löytyvät samasta ihmisestä.

o,am kokemukseni mukaan nuo molemmat ominaisuudet löytyvät jokseenkin kaikista ihmisistä. Eri tilanteissa vaan painottuu toinen tai toinen.

Kysymys oli siis, että ovatko uhriutuminen ja ratkaisukeskeisyys jonkinlaisia vastakohtia? Ap

Jos taas ajatellaan ääripäiden kautta:

Kyllähän ne tavallaan ovat. Oikeastaan sen näkee vasta 40-vuotiaan tai sitä vanhemman vanhemman ihmisen elämässä. 

Toinen on ratkaissut vaikka mitä ongelmia ja vastoinkäymisiä. tehnyt omasta elämästään näköisensä ja edennyt koko ajan opinnoissaan ja työssään ja yksityiselämässään.

Ja toinen ei "jaksa" pieniäkään pulmia itse hoitaa, kun mieltää itsensä aina uhriksi. Uhrihan on ihminen, joka ilman omaa syytään on joutunut toisten kaltoinkohtelemaksi tai sattumien myötä joutunut huonoon tilanteeseen tai olosuhteet ovat olleet ylipääsemättömät eikä hän omasta mielestään koskaan ole voinut vaikuttaa yhtään mihinkään itse. Ja oppii todella avuttomaksi. Terveys tietysti siitä ainaisesta passiivisuudesta johtuen reistailee tavan takaa, tarvitaan sitä ja tätä lääkäriä ja lääkekuureja. Avuttomuus tuo huomiota, sääliä, ihmisiä hyörimään ja hoitamaan ympärille, avustuksia ja tukia, edullista asumista, valmiita ruokia ja palveluita ja kun oikein osaa juonia ja laskeskella, pääsee jopa eläkkeelle. Näinkin voi käydä, äärimmäisissä tapauksissa.

Ja arvatkaapa, kumpi on tyytyväisempi elämäänsä.

Viherpunikit, nuo ikuiset uhriutujat.

"Ratkaisukeskeinen" on sellainen, joka tunkee näppinsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Koettaa "ratkaista" ongelmia, joita ei ole olemassa. Tai aiheuttaa ongelmia, jotta pääsisi sitten ratkaisemaan niitä. Ei kykene edes elämään, kun on koko ajan pakko ratkoa jotain. Kokoomuksessa on muuten paljon "ratkaisukeskeisiä" ihmisiä. Jälki on sen mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys oli siis, että ovatko uhriutuminen ja ratkaisukeskeisyys jonkinlaisia vastakohtia? Ap

Tavallaan joo. Toki on normaalia olla hämmentynyt ja surullinen vaikeassa tilanteessa, mutta se että jää vellomaan siinä lopuksi elämää edes yrittämättä eri ratkaisuvaihtoehtoja on todella pahaksi ihmisen henkiselle hyvinvoinnille. Pitäisi ainakin pyrkiä ottamaan pieniä askelia kohti muutosta.

Ratkaisukeskeisyyttäkin on monenlaista. Toiselle on tärkeintä että tekee JOTAIN oli se miten päätöntä hyvänsä. Pääasia että säilyy tunne omasta toimijuudesta. Joku salaliittoteoreetikko voi olla esimerkiksi ratkaisukeskeinen ihminen. 

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

Naiset inhoavat ratkaisukeskeistä terapiaa ja ratkaisukeskeisiä mieskumppaneitaan. Pitää saada puhua monta vuotta ja velloa tunteessa, ennenkuin ne ehdotetut asiat voi sitten uusilla työkaluillaan voimaantuneeena tehdä.

Miksi uhrikin voisi olla aktiivinen? Vaikka on kohdeltu väärin, niin ei kai se mahdollisuutta omaan toimintaan poista? Tieteessä ratkaisukeskeisyys ei muuten tarkoita niinkään ratkaisuja tarjoileva henkilöä, vaan ajatus on se, että ihminen itse tietää ratkaisut, mutta saattaa tarvita hieman apua niiden keksimiseen. Näin ollen en koe ko. termejä mitenkään vastakohtina.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

 

Jos ei koe asiaa ongelmaksi niin silloinhan ongelmaa ei ole.

Ei munkaan mielestä ole mustavalkoista. Tunnen ihmisen, joka on hyvinkin ratkaisukeskeinen aina, kun on kyse jonkun muun (esimerkiksi omien aikuisten lastensa tai muiden läheisten) ongelmasta, mutta kun on kyse hänen omasta ongelmastaan, uhriutuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys oli siis, että ovatko uhriutuminen ja ratkaisukeskeisyys jonkinlaisia vastakohtia? Ap

 

Tavallaan joo. Toki on normaalia olla hämmentynyt ja surullinen vaikeassa tilanteessa, mutta se että jää vellomaan siinä lopuksi elämää edes yrittämättä eri ratkaisuvaihtoehtoja on todella pahaksi ihmisen henkiselle hyvinvoinnille. Pitäisi ainakin pyrkiä ottamaan pieniä askelia kohti muutosta.

 

Tuo on se mikä tuntuu jotenkin ihmisiltä häviävän: totta kai ensireaktiot ovat oikein ja luonnollisia ja niitä tulee hoivata, mutta sitten miten kriisistä edetään riippuu koulukunnasta ja siitä, minkälainen lähestymistapa persoonaan ja kriisin voimakkuuteen parhaiten vaikuttaa. Tai mikä onkaan suositus.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

Tuo kolmas suhtautumistapa on toki mahdollinen vain niille, joilla ei ole niitä merkittäviä ongelmia. Todelliset ongelmat kun ei poistu sillä, että päättää olla ilman kokemusta ongelman olemassaolosta.

Tuntuu, että sinun kirjoituksesi lähtee siitä perusoletuksesta, että ihmisillä ei oikeasti olisi ongelmia, vaan ongelmien olemassaolo olisi vain ihmisten omassa päässä. Näinhän ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

"Ratkaisukeskeinen" on sellainen, joka tunkee näppinsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Koettaa "ratkaista" ongelmia, joita ei ole olemassa. Tai aiheuttaa ongelmia, jotta pääsisi sitten ratkaisemaan niitä. Ei kykene edes elämään, kun on koko ajan pakko ratkoa jotain. Kokoomuksessa on muuten paljon "ratkaisukeskeisiä" ihmisiä. Jälki on sen mukaista.

On olemassa erittäinkin fiksuja ratkaisukeskeisiä ihmisiä, mutta sitten se rasittava ääripää on juuri nämä. Pyrkivät ratkaisemaan jokaikisen asian ja tosiaan sekaantuvat kaikkeen, sellaiseenkin mikä ei heille ollenkaan kuulu. Tulee muutamakin ihminen mieleen joille joutuu joskus sanomaan, että ei, tämä ei nyt kuulu sinulle, mietimme itse ja teemme omat ratkaisumme. Puoluepoliittisiin asioihin en ota tässä yhteydessä kantaa...

Vierailija kirjoitti:

Miksi uhrikin voisi olla aktiivinen? Vaikka on kohdeltu väärin, niin ei kai se mahdollisuutta omaan toimintaan poista? Tieteessä ratkaisukeskeisyys ei muuten tarkoita niinkään ratkaisuja tarjoileva henkilöä, vaan ajatus on se, että ihminen itse tietää ratkaisut, mutta saattaa tarvita hieman apua niiden keksimiseen. Näin ollen en koe ko. termejä mitenkään vastakohtina.

Eikö termi voimaantuminen alunperin tarkoittanut rikosten uhrien pyrkimistä pois uhriutumisesta, joka siis on ilmiö rikospsykologiassa ja tarkoittaa hieman eriä asiaa kuin miten sanaa nykyään käytetään?

Vierailija kirjoitti:

Jos taas ajatellaan ääripäiden kautta:

Kyllähän ne tavallaan ovat. Oikeastaan sen näkee vasta 40-vuotiaan tai sitä vanhemman vanhemman ihmisen elämässä. 

Toinen on ratkaissut vaikka mitä ongelmia ja vastoinkäymisiä. tehnyt omasta elämästään näköisensä ja edennyt koko ajan opinnoissaan ja työssään ja yksityiselämässään.

Ja toinen ei "jaksa" pieniäkään pulmia itse hoitaa, kun mieltää itsensä aina uhriksi. Uhrihan on ihminen, joka ilman omaa syytään on joutunut toisten kaltoinkohtelemaksi tai sattumien myötä joutunut huonoon tilanteeseen tai olosuhteet ovat olleet ylipääsemättömät eikä hän omasta mielestään koskaan ole voinut vaikuttaa yhtään mihinkään itse. Ja oppii todella avuttomaksi. Terveys tietysti siitä ainaisesta passiivisuudesta johtuen reistailee tavan takaa, tarvitaan sitä ja tätä lääkäriä ja lääkekuureja. Avuttomuus tuo huomiota, sääliä, ihmisiä hyörimään ja hoitamaan ympä

Kuulostaa tutulta. Tuntemani uhriutuja hoitaa kyllä reippaasti omia asioitaan sitten kun ei kukaan ole (enää) auttamassa. Eli kyse ei minusta ole kyvyttömyydestä hänen kohdallaan, hän vaan sitouttaa ihmisiä itseensä tuolla uhriutumisellaan. Herättää halun auttaa aluksi, ja lopulta syyllisyyden tunteen läheisissään. Hän oppi tuon taidon jo lapsena kun menetti isänsä onnettomuudessa ja myöhemmin joutui itse sairaalahoitoon. Hän on tottunut tuollaiseen huomioon ja tietää, että sillä saa toiset toimimaan haluamallaan tavalla.

Sitten kun hän pakon edessä huolehtii itse itsestään, on tulokulma aina se, että kaikista vaikeuksista huolimatta hän pystyy tuohon ja tähän. #survivor. Silläkin saa huomiota osakseen. 'Minä tässä traumaattisesta lapsuudentapahtumasta huolimatta, suoritin tämän tavanomaisen asian ihan itse. Painakaa nyt sydäntä osoittaaksenne suosiotanne.'