Onko ratkaisukeskeisyys uhriutumisen vastakohta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

 

Jos ei koe asiaa ongelmaksi niin silloinhan ongelmaa ei ole.

 

Maailmassa on vaikka kuinka paljon sellaisia ongelmia, että ne on ongelmia ihan siitä riippumatta, kokeeko niitä ongelmiksi vai ei. 

Minusta uhriutumisen vastakohta on itsereflektio tai vastuunkanto. 

Kyllä. Ratkaisin asianinniin että enää olen tekemisissä vain v*lkoisten ja uljaiden sinisilmien kanssa. Muut voi painua maakuoppaansa p*lvomaan epäjumaaansa.

Uhriutumisen vastakohta on voimaantuminen, ratkaisukeskeisyyden ongelmakeskeisyys.

Ei tää oo niin vaikeeta.

Ratkaisuja ei aina ole ja toisaalla jollekin toiselle on. Riippuu asiasta. Väkisin työnnetty ratkaisu voi mennä väärään. Joskus on pohdinta tai näkökulmia. Huono ratkaisu olisi huono. Ihminen itse tunnistaa oikeat jossain kohtaa tai onko ratkaisua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

 

Jos ei koe asiaa ongelmaksi niin silloinhan ongelmaa ei ole.

Periaatteessa näin, ongelma on lopulta kokemus, ja se kokemus on aina subjektiivinen.

Joku sivusta seuraava kolmas osapuoli voi tietysti kokea tilanteen ongelmaksi ja vaatia ratkaisua, vaikka varsinainen "uhri" olisi täysin tyytyväinen. Tällöin puhutaan kuitenkin eri asiasta. Jotkut käyttävät tästä ilmiöstä nimityksiä "myötäuhriutuminen" tai "uhriuttaminen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

 

Jos ei koe asiaa ongelmaksi niin silloinhan ongelmaa ei ole.

 

Maailmassa on vaikka kuinka paljon sellaisia ongelmia, että ne on ongelmia ihan siitä riippumatta, kokeeko niitä ongelmiksi vai ei. 

No esim. nälänhätä on tuollainen ongelma ja toki on helppo sulkea silmät tuollaiselta ongelmalta siihen asti kunnes se koskettaa sinua itse. Mutta siinä vaiheessa kun sulla itsellä ei ole varaa ruokaan tuskin voit enää sanoa, että asia ei ole ongelma vaikka kuinka haluaisit. Eli kyllä siinä vaiheessa kun asia koskettaa sinua henkilökohtaisesti niin kyllä se on ongelma. Toki joku finni nenänpäässä ja lapsesi syöpä ovat hieman eri luokan ongelmia.

Ei ole noin mustavalkoista. En näe että uhriutuminen olisi joku pysyvä olotila vaan eräänlainen välivaihe ennen ratkaisujen etsimistä/löytämistä. Itse kyllä uhriudun helposti ennenkuin alan itse etsimään niitä ratkaisuja ja välillä tarvitsen siihen perseelle potkimista. Sitten alan vain toimimaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos taas ajatellaan ääripäiden kautta:

Kyllähän ne tavallaan ovat. Oikeastaan sen näkee vasta 40-vuotiaan tai sitä vanhemman vanhemman ihmisen elämässä. 

Toinen on ratkaissut vaikka mitä ongelmia ja vastoinkäymisiä. tehnyt omasta elämästään näköisensä ja edennyt koko ajan opinnoissaan ja työssään ja yksityiselämässään.

Ja toinen ei "jaksa" pieniäkään pulmia itse hoitaa, kun mieltää itsensä aina uhriksi. Uhrihan on ihminen, joka ilman omaa syytään on joutunut toisten kaltoinkohtelemaksi tai sattumien myötä joutunut huonoon tilanteeseen tai olosuhteet ovat olleet ylipääsemättömät eikä hän omasta mielestään koskaan ole voinut vaikuttaa yhtään mihinkään itse. Ja oppii todella avuttomaksi. Terveys tietysti siitä ainaisesta passiivisuudesta johtuen reistailee tavan takaa, tarvitaan sitä ja tätä lääkäriä ja lääkekuureja. Avuttomuus tuo huomiota, sääliä, ihmisiä hyörimään ja hoitamaan ympä

Mutta ehkä niitä ongelmia on ollut liikaa. Jokaisella tulee jossain vaiheessa burnout vastaan, jos on paljon vastoinkäymisiä, ei resurssit ja välineet ratkoa ongelmia riitä loputtomasti. Elämä on sekä omien valintojen ja sattumuksien summa. Joillain pari onnenkantamoista paikkaa aiemmat huonot valinnat, kun taas joillain voi ihan hyvistä valinnoista huolimatta suunta lähteä kääntymään jos on tavallista huonompi tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan on vastakohta, tavallaan ei.

Sekä uhriutuja että ratkaisukeskeinen ihminen nimittäin lähtevät siitä samasta perusoletuksesta, että ylipäänsä on olemassa jonkinlainen ongelma. Tähän ongelmaan voidaan sitten asenteesta riippuen suhtautua joko valittamalla ja muita syyttämällä, tai etsimällä aktiivisesti ratkaisua.

Mutta on myös kolmas tapa suhtautua: Elää tyytyväisenä nykytilanteessa ilman kokemusta minkäänlaisen ongelman olemassaolosta!

 

Jos ei koe asiaa ongelmaksi niin silloinhan ongelmaa ei ole.

 

Maailmassa on vaikka kuinka paljon sellaisia ongelmia, että ne on ongelmia ihan siitä riippumatta, kokeeko niitä ongelmiksi vai ei. 

No esim. nälänhätä on tuollainen

Tämä on lopulta määrittelykysymys. Nälänhädänkin ongelmallisuus lähtee pohjimmiltaan siitä, että joku ihminen kokee sitä nälkää ja sen lisäksi kokee sen ongelmalliseksi. Inhimillinen kokemus on perusta ja lähtökohta.

https://en.wikipedia.org/wiki/If_a_tree_falls_in_a_forest_and_no_one_is…

Sellainen asiahan on olemassa kuin uhri. Esimerkiksi rikoksen tai onnettomuuden uhri. On vähän kohtuutonta, että ratkaisuja kohti porskuttaminen olisi ainoa tapa reagoida. Itse otin hyvin raskaasti viimeisen eroni, mutta kun pääsin siitä yli niin asia ei ole enää kipeä tai vaivaa mieltä. Siinä vaiheessa kun itkeskelin ja ärsyynnyin siitä, jos joku sanoi että uusikin suhde voi tulla, niin olisi voitu syyttää uhriutujaksi. Minusta epätoivonkin tunteet kannattaa hyväksyä, jos sellaisia ilmaantuu.