Oletteko lukeneet Härkösen uusimman? Onko suomalainen nykynainen tosiaan sellainen vinku-iita?
Olen osasta Anna-Leena Härkösen tuotantoa pitänyt kovasti ja siksi ostin myös tämän uusimman Ei kiitos-romaanin. Periaatteessa sse voisi olla toimivan elokuvan pohja ja sinänsä pidän Härkösen tyylistä, mutta tämä kirja aiheutti lievää turhautumista, koska päähenkilöä ei päässyt lyömään nenään. Monta sataa sivua pelkkää marmatusta, ruikutusta, vinkunaa ja itsesääliä. Argh!
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään Härkösestä, vaan tuntuu, että tällä hetkellä suomalaisessa kirjallisuudessa, viihteessä yms. meidät naiset kuvataan aivan käsittämättöminä ruikuttajina ja neurootikkoina. Onko tämä todellakin sukupolvemme kuva, että aina kenkä puristaa, sukka on rutussa ja mitään asialle ei voi tehdä, mitään ei osata, mihinkään ei pystytä, päätöksiäkään minkään suhteen ei tietenkään tehdä ainoastaan marmati marmati, vinku vinku ja väy väy.
Kommentit (23)
Onko tyytyväisyys, reippaus ja "pärjääminen" kauhean epämuodikasta? Aina tosiaan vingutaan olosuhteita "minulta vaaditaan liikaa" "en pysty sovittamaan työtä ja perhettä yhteen" "ulkonäköpaineet kyykyttävät".
Onneksi meillä on Paula Koivuniemen kaltaisia selviytyjiä, jotka jo asenteellaan parantavat itseluottamusta.
ympärillä pyöriviä ihmisiä niin valitettava totuus on, että juuri sellaisia vinku-iitoja suomalaiset naiset ovat. Ja kaikki on aina muiden naisten vika.
Minua on ihmettänyt kovasti tuo kun Härköstä parjataan juuri tuosta ruikuttamisesta.
Ihan esimerkkinä luin joitakin vuosia sitten sen Heikosti positiivinen. Itse olin aivan innoissani kerrankin joku uskaltaa sano ääneen sen, että lapsen saannissa on ilo kaukana kun asiat alkaa mennä perseelleen. Eihän Härkösellä ollut mitenkään kauheen vaikeata, mutta tiedän kokemuksesta miltä tuntuu makoilla sairaalassa pidempi aika.
Härkönen kirjoitti vaikeasta asiasta. Ja hyvin.
on vinkuiita. Mutta kyllähän monet on. Varsinkin vähän vanhemmassa polvessa (keski-ikäiset ja juuri keski-iän ylittäneet) mua ärsyttää niin valtavasti sellainen minne tuuli kuljettaa -asenne niin miehissä kuin naisissakin. Kieltäydytään ottamasta mitään vastuuta omista teoista ja tekemättä jättämisistä ja syytetään kohtaloa tms mystistä voimaa. Ihan kuin ihmisillä ei olisi mitään valtaa siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Tuntuu olevan nimenomaan tämän tietyn ikäluokan ongelma.
Ei ole Härkönen suosikkini.
Eikä juuri muutkaan suomalaiset tuotannot, leffat eikä kirjat. Aina samalla ankeaa-surkeaa-ikävää-menttaliteetilla mennään.
A-L.H on oikein neurootikon perikuva. Mutta toisaalta kun hän kokee asiat niin äärimmäisesti pelon kautta ja kirjoittaa siitä, syntyy keskustelua. Sellaisella kiva-mukavaa-tyylillä ei vaan saa samanlaista vaikutusta aikaiseksi.
Muuten olen kyllä sitä mieltä, ettei ole reilua lyödä eksäänsä tuollaisella aseella. Kirjaa lukematta tulee mieleen, että onko parempaa tapaa kyniä kana miehen kanssa kuin tällainen aihepiiri. Erokatkeruudessa velloessa, toisin sanoen. Toivottavasti olen väärässä.
vaikeuksista voi kirjoittaa värikkäästikin, tempperamenttisesti? Ettei tarvitse olla neuroottinen, ahdistunut ja luuseri.
Onneksi meillä on Paula Koivuniemen kaltaisia selviytyjiä, jotka jo asenteellaan parantavat itseluottamusta.
Mikä Paula Koivuniemestä tekee jotenkin erityisen selviytyjän?
vuodatus pihtaavaa exää kohtaan? En tuota ajatellutkaan.
Vai onko joku sanonut tämän olevan omaelämäkerrallinen? (Joku muukin kuin yksittäinen av-mamma.)
vaikeuksista voi kirjoittaa värikkäästikin, tempperamenttisesti? Ettei tarvitse olla neuroottinen, ahdistunut ja luuseri.
Luulis että tällaisia on jo?
Mutta ehkä tämä ajatus ei oikein toimi siksi, että silloin siitä jutusta tulee ikään kuin komediaa. Ja se muuttuu vähemmän todeksi. Lisäksi ehkä suurin osa ihmisistä ON kovia kokiessaan neuroottisia ja ahdistuneita ja heillä on paha olo. Että onhan siihen huomattavasti helpompi samaistua kuin ihmiseenn, joka kirjoittaa vaikeuksista tyyliin enpä ollut moksiskaan. Ehkä lukijoista ei ole lopultakaan kivaa lukea sellaista tekstiä missä kirjoittaja on liian reipas tyyppi. Kukapa sitä nauttisi toisten leveilyä lukiessaan, jos itsestä vaan tuntuu helvetin pahalta vaikka koettaa tsempata ja tuntea niin kuin "kuuluu". Eli olla aina iloinen ja positiivinen.
jossa Härkönen teki selväksi, että romaani pohjautuu omiin kokemuksiin tästä päättyneestä liitosta. Ei kuitenkaan samalla tavalla omaelämänkerta kuin Heikosti positiivinen tai Loppuunkäsitelty.
Vai onko joku sanonut tämän olevan omaelämäkerrallinen? (Joku muukin kuin yksittäinen av-mamma.)
"joka pilvellä on kultareunuksensa"-pakkopositiivisuutta vaan karua mustaa huumoria rankoista asioista. Niitä kirjailijoita onneksi löytyy maailmalta. Suomalaiset vaan elää jossain ikivanhassa 70-luvun harmaassa, kaurismäkeläisessä surkeudessa. Nykypäivän neuroottisuudella varustettuna.
vaikeuksista voi kirjoittaa värikkäästikin, tempperamenttisesti? Ettei tarvitse olla neuroottinen, ahdistunut ja luuseri.
Luulis että tällaisia on jo?
Mutta ehkä tämä ajatus ei oikein toimi siksi, että silloin siitä jutusta tulee ikään kuin komediaa. Ja se muuttuu vähemmän todeksi. Lisäksi ehkä suurin osa ihmisistä ON kovia kokiessaan neuroottisia ja ahdistuneita ja heillä on paha olo. Että onhan siihen huomattavasti helpompi samaistua kuin ihmiseenn, joka kirjoittaa vaikeuksista tyyliin enpä ollut moksiskaan. Ehkä lukijoista ei ole lopultakaan kivaa lukea sellaista tekstiä missä kirjoittaja on liian reipas tyyppi. Kukapa sitä nauttisi toisten leveilyä lukiessaan, jos itsestä vaan tuntuu helvetin pahalta vaikka koettaa tsempata ja tuntea niin kuin "kuuluu". Eli olla aina iloinen ja positiivinen.
kitisijät, joille on niiiiiin vaikeaa sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä (mitä vaikeaa siinä on? Kun sinä olet töissä, niin lapset ovat hoidossa. Kun sinä olet kotona, niin lapsetkin ovat kotona ja työasiat töissä.) ja joilla on aina niiiiiiiiiin vähän rahaa (hanki parempipalkkainen työ tai kuluta vähemmän!) ja joiden miehet eivät tee mitään kotitöitä (mitäs suostut tekemään kaiken itse?)... ARRGGGH! Ei elämä
että Härkönen on eronnut miehestään ja löytänyt uuden nuoren runoilijan, näin jo tämän kirjan syntyvän...
En aio lukea. Jo heikosti positiivinen ärsytti, ei siksi että aihe olisi jotenkin rankka tai tabu, vaan se kirja vaan oli ylidramaattista natinaa milloin mistäkin aika mitättömästä asiasta (huuliherpes, hoitajan äänensävy jne...)
Muita kirjoja en, koska ko. ihminen (mitä tv:ssä nähnyt/lehdistä lukenut) ärsyttää minua.
Hänessä on jotain mistä en pidä, ehkä se ettei hän tunnu koskaan olevan oma itsensä...? Ja vaikuttaa tosiaan melodramaattiselta ja neuroottiselta ihmiseltä... Toki voin olla väärässä, koska en tosiaan IRL häntä tunne;) Mutta tuollaisen kuvan olen median välityksellä saanut...
Nuori runoilija on seuraava uhri kun uskaltaa toimia toisin kuin Härkönen haluaa.
pidin heikosti positiivisesta, tästä varmaan myös
sanallista leikittelyä), loppua kohden laimeni. Yhtä mulkeron ruinaamista koko kirja :-/