Tein kolmivuorotyötä yli kymmenen vuotta

kunnes vitutuskäyrä saavutti kriittisen pisteen ja otin loparit. Minulla ei ole mikään hinku takaisin työelämään. Jos saisin jonkun suojatyöpaikan, jossa seisoo päällään eläkkeelle, niin silloin voisin kiljuen lähteä. Jos jotain hyvää loppuunpalamisesta hakee, niin ainakin parani materialismista. Sitä oli jotenkin niin uppoutunut kulutushulluuteen ja kaikenlaiseen kilpailuun, että unohti että sitä oikeaa onnea voi ammentaa asioista, jotka eivät maksa mitään. Esimerkiksi luonnosta, ystävyydestä ja liikunnasta. Sitä oli vuosia jossain sumussa ja huonoa oloaan vain koitti lääkitä kuluttamalla lisää ja ostamalla itselleen palkintoja.



Mielestäni työttömyyskin voittaa työpaikan huonolla ilmapiirillä ja älyttömällä työtahdilla. Eniten ärsytti se, että työtä vain kannettiin lisää niille, jotka tekivät ja osasivat. Ne joilta homma ei luonnistunut tavallaan palkittiin pienemmällä ja helpommalla työkuormalla. Ehkä siirrettiin pois jaloista ja annettiin ylennys. Voisin mennä muihin epäkohtiin nepotismista ja kaikesta muusta, mutta eivätköhän kaikki ole nämä samat ilmiöt kohdanneet. Maan tapa.



Suomalainen työelämä on jotenkin helvetin vinksahtanut. Se ei eroa juurikaan jostain yläasteen tarkkailuluokasta ja sen henkisesti mentaliteetista. Kuppikunnat ja kuviot ovat ihan samanlaisia. Välillä oli vaikea uskoa, että oli tekemissä aikuisten ihmisten kanssa. Hemmetin hienoja puheita kyllä pidetään, mutta todellisuudessa mikään ei muutu, eikä tule koskaan muuttumaan. Käsittääkseni Suomi on työpaikkakiusaamisen Euroopan kärkimaa. Miksei tätä nosteta koskaan lehdistössä esille? Ollaan sentään ykkösiä vielä jossain.



Joskus lapsena sitä ajatteli, että lapsien kiusaamisen nyt vielä jotenkin ymmärtää kun eivät tiedä mitä tekevät, mutta on aika surullista huomata että moni aikuinen ei eroa heistä juuri mitenkään.