Tuleeko kaikille vanhemmiten haudanhoitovietti?

No ei todellakaan tule.

Vanhemmat käyvät orjallisesti haudoilla aina joulut ja pyhäinpäivät yms. Ajellaan autolla jopa kauemmaskin muiden kuntien hautausmaille viemään releet. En ole koskaan oikein jaksanut ymmärtää tätä. Ja minusta ei ole jatkamaan tätä perinnettä.

Ei. Jouluaattona tykkään käydä hautausmaalla katselemassa sitä valomerta, mutta en ole kiinnostunut kenenkään yksittäisen haudasta. Lähinnä siinä seisominen tuntuu kiusalliselta, mietin vaan että kauanko tässä nyt pitäisi seisoa ja mitä miettiä. Muistelen läheisiäni silloin kun he tulevat mieleen, en tarvitse siihen hautapaikkaa ja rituaaleja.

Seurakuntien rahasampoja nämä hautapaikat. Eiköhän sekin kaivo ole kohta nyhdetty loppuun, kun jengi alkaa suosimaan polttohautausta ja tuhkat voi ripotella minne vaan, ei tarvitse enää hautapaikasta maksaa.

Hankalaksi menee, kun lapset voivat asua ihan muualla päin Suomea tai jopa ulkomailla. Ei viitsi parin kynttilän takia lähteä satoja kilometrejä ajelemaan. Menneen maailman juttuja alkaa olla. Kuolleet ovat kuolleita. Ei se ruumis enää perusta kynttilöistä eikä kukista ja henki leijuu muualla.

Varmaan mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on kuollut läheisiä ihmisiä. Mitä läheisempi, sitä enemmän haluaa haudalla käydä. Moni siis, ei kaikki. Jokainen saa tehdä miten itse haluaa, ei se vainaja sitä vahtaa.

Pohjanmaalla (ja Etelä-Pohjanmaalla) oikein lasketaan montako kynttilää on kenenkin haudalla ja ai sitä häpeää jos ei ole yhtään...

No isotätini sanoi 99-vuotiaana että häntä ei hautojenhoito kiinnosta. Joten ei kai.

Molempien vanhempieni tuhkat siroteltiin mereen. Minä en tarvitse erityistä paikkaa heitä muistaakseni ja muistellakseni.

Ei kaikille, mutta monelle läheisen haudalla käyminen on tapa tehdä surutyötä.

Omaa mummoani käytin haudoilla joulun aikaan autolla, kun hän vielä jaksoi käydä. Mietti jo viimeisimpinä jouluinaan, että kaikki hänen ystävänsä on jo haudattu ja viimeisiä sisaruksia viedään. Joulun perinteet luo haikeutta, mutta sitten piristyy pian, kun tuodaan syömään. Edelleen haetaan syömään, vaikkei oikein muuta jaksakaan.

Toki siis hän kertoi sen haikeuden syyn itse noilla sanoin. Syitähän haudoilla käymiselle on varmasti useampia.

Itse pidän siitä kynttilämerestä niin käyn sulattelemassa illan aikana vielä kävellen mahaa kävelylenkillä haudoilla erikseen äitini kanssa.

Ei ole tullut haudanhoitoviettiä mutta vähän enemmän siihen suuntaan olen muuttunut. Ehkä minulle tuo vietti vielä herää, haudat ovat alkaneet kiinnostaa enemmän. Olen kyllä samaa mieltä, että ei se ihminen siellä haudassa ole.

Mummoni kuoli vähän aikaa sitte ja kävelin muutama päivä sitten talon ohi, jossa mummo asui eläessään. Oli ilta ja mummon asunnon ikkuna pimeänä. Katsoin ikkunaan päin ja vilkutin. Mummon eläessä meillä oli usein tapana vilkuttaa kyseiseen ikkunaan, jossa mummo katsoi meitä kun lähdimme pois kyläiltyämme mummon luona. Tuli sellainen olo, että mummo on jollain tasolla edelleen siellä. Tuli sellainen lämmin kiva olo, että olisin lähempänä mummoa. Ehkä samanlainen tunne tulee haudalla? En tiedä.

Mulla on ollut aina, lapsesta asti olen rakastanut hautausmaita, kulkemista, kivien katselua, miettinyt millainen elämä kullakin on ollut. Hienot nimet kiehtoivat lapsen mielikuvitusta. Vanhojen hautojen tuhoaminen raivostuttaa. 

Tykkään myös käydä läheisten ja oudompienkin haudoilla yhä, ehkä se vanhemmiten on vähän vähentynyt kun on vaivoja, olen nyt 50-vuotias. Juhlapyhinä käyn ilman muuta, kiertäisin kaikki suvun haudat jos olisi auto...

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä etten muistaisi vainajia muuten kuin haudoilla käyden. Itselleni en hautapaikkaa halua, tuhkan sirottelu vaan vaikka muistolehtoon.