Lasteni serkut väittelivät itsensä lääketieteen tohtoreiksi 30-vuotiaana. Naurattaa kun eräs tuttu yrittää samaa psykologiasta 50-vuotiaana.

Käykö kateeksi kun itsestäsi ei siihen ole?

Miksei tutulla riittäisi tuohon rahkeita? Onko jotain asiaa valottavaa mikä puhuisi sen puolesta?   

On se surkeata, kun omat lapset ovat luusereita, mutta lähisuku pärjää.

En näe ongelmaa. Ihan ensinnäkin jos tuttusi ylipäätänsä on tohtoriksi itseään psykologiassa väittelemässä niin älyä kyllä on, ihan jo sen puolesta että on päässyt opiskelemaan psykologiaa. Ikä myös yleensä tuo mukanaan lisää viisautta, näkökulmia ja laaja-alaisempaa ajattelua. Ei toki kaikille, kuten esim aplle niin kuin aloituksesta nähdään. Akateemisissa saavutuksissa ei iällä ole merkitystä. Hienoa jos nuorempana jo innostuu mutta ikä tuo vaan pelkkää lisää tuossa maailmassa. Ihmiset kiinnostuu eri asioista elämässä eri aikaan, mielestäni tärkeämpää on että homma on aitoa perehtymistä eikä mikään pinnallinen kilpajuoksu jossa on pakko olla tohtoreita kolmekymppisenä että oltais niiin parempaa ihmistä ja että näkeehän nyt koko maailma mitä älyn valioyksilöitä ollaan. Tässä se kyllä nähdään että monenlaiset älyn osa-alueet falskaa ihan tohtoriperheissäkin.

Ennemmin kyllä näyttäis siltä että kovat on apll luulot itsestään. Ja lapsistaan. Huoh ei se tohtoriuskaan ilmeisesti kaikkea takaa.