Onko muita 80-90 -luvulla syntyneitä, jotka kokee että perheellistyminen maalattiin häpeälliseksi kehityskuluksi?

Ei, muistan vaan että oma perhe-elämä oli lapsena niin hirveää että jo sana perhe oli nelikynppiseksi asti kirosana. Sitten vasta tiedosti ettei kaikki elä perhehelvetissä. 

Näin oli. Se oli jotain vähän häpeällistä ja nuoria piti jarrutella. pari-kolmekymmentä vuotta eteenpäin se onkin olevinaan se kaikista oleellisin asia ihmisen elämässä jota ilman ei ole mitään.

Kaikesta seksistä tulee tauti ja raskaaksi. Lapsi tuhoaa elämän. 

Tätä se oli.

nosto

Olen syntynyt jo -78, mutta allekirjoitan kaiken tuon. Hirveintä, mitä voi tapahtua oli se että tulee raskaaksi. Sen jälkeen elämä on pilalla ja ohi. Vain puuron keittoa, asuntolainan lyhennystä ja voikukkien kitkemistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt jo -78, mutta allekirjoitan kaiken tuon. Hirveintä, mitä voi tapahtua oli se että tulee raskaaksi. Sen jälkeen elämä on pilalla ja ohi. Vain puuron keittoa, asuntolainan lyhennystä ja voikukkien kitkemistä.

Ja olennaista oli myös se, että kaikki, siis KAIKKI pitäisi sinua sen jälkeen säälittävänä epäonnistujana, jonka elämä meni pilalle. Leima.

Hep! Mun lapsuudenkodissa julistettiin suku, perhe ja kaikki niihin liittyvä kamalaksi. Lasten kanssa oli ikävää olla ja ai kun sen takia joutui vanhemmat tekemään uhrauksia. Teini-iässä kerrottin että jos lapsenlapsia joskus tulee niin isovanhemmat ei sitten niitä hoida. Omalla kohdalla on päivänselvää miksi niin pitkään ajattelin että lapset on pahinta maailmassa. 

Itse koin taas toisin päin. Joka sukujuhlassa kytättiin, olenko löytänyt jo jonkun ja koska alan lisääntyä. Osittain tästä ympäristön painostuksesta ajauduin lopulta suhteeseen, joka oli paperilla hyvä, mutta rakkaus puuttui. En kadu mitään elämässäni. Välillä silti mietin minkälainen elämästäni olisi tullut, jos ei olisi ollut kauhea kiire löytää jotain tiettyyn ikään mennessä. Jos joku olisi sanonut, että riitän sellaisenaan, enkä tarvitse toista puoliskoa tekemään minusta kokonaista. 

Joo, tämä "nykyajan" yliseksualisoitu maailma...muka. 

Vierailija kirjoitti:

Itse koin taas toisin päin. Joka sukujuhlassa kytättiin, olenko löytänyt jo jonkun ja koska alan lisääntyä. Osittain tästä ympäristön painostuksesta ajauduin lopulta suhteeseen, joka oli paperilla hyvä, mutta rakkaus puuttui. En kadu mitään elämässäni. Välillä silti mietin minkälainen elämästäni olisi tullut, jos ei olisi ollut kauhea kiire löytää jotain tiettyyn ikään mennessä. Jos joku olisi sanonut, että riitän sellaisenaan, enkä tarvitse toista puoliskoa tekemään minusta kokonaista. 

Musta tuntuu että 80- ja 90-luvuilla useimmille ei ole opetettu näitä "riität sellaisenaan" yms. 

Kun halusi seurustella, ei saanut seurustella. 

Kun ei kiinnostanut, olisi pitänyt olla joku.

Vakituinen, vakava suhde =liian aikaisin sitoutunut. 

Kevyempi suhtautuminen = hupakko.

Jne. Aina muut oikeassa ja eri mieltä. 

Ei meillä. Meillä on iso suku ja lapsia on syntynyt paljon ja eri-ikäisille suvun jäsenille. Toivotamme aina uuden jäsenen tervetulleeksi ja asenne on, että lapsi ei pilaa elämää. Lapsia on syntynyt myös nuorille suvun jäsenille ja silti on opiskeltu ja hankittu hyviä ammatteja. Lapsiasioista ei kuitenkaan kysellä, sitä ei pidetä sopivana. 

Nuorena kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen, seurusteluun ja seksiin oli vanhempien toimesta ankarasti kielletty. Se ei toivottu raskaus olisi ollut maailman suurin häpeä. Ymmärrän rajat, mutta en tuota hysteeristä kieltämistä. Mitä jos olisi opetettu mitä rakkaus on, millainen on hyvä parisuhde, miten kohdella toisia ja millaista kohtelua voi itse odottaa muilta jne. No, ihan toiveajattelua meillä. 

Vierailija kirjoitti:

Hep! Mun lapsuudenkodissa julistettiin suku, perhe ja kaikki niihin liittyvä kamalaksi. Lasten kanssa oli ikävää olla ja ai kun sen takia joutui vanhemmat tekemään uhrauksia. Teini-iässä kerrottin että jos lapsenlapsia joskus tulee niin isovanhemmat ei sitten niitä hoida. Omalla kohdalla on päivänselvää miksi niin pitkään ajattelin että lapset on pahinta maailmassa. 

Mulla sama kokemus. Ihastumisesta myös ilkuttiin ja raskaudesta varoiteltiin. Meillä asiasta puhuttiin siis siihen sävyyn, että työpaikkaakaan ei ikinä saa, jos saa nuorena lapsia.

Ja tuo ihastumisesta ilkkuminen: Jos et kertonut niin nälvittiin siitä että et kerro, jos jotain ehkä tapaili niin varmasti naitiin kuin kanit jossain. Elämä oli pelkkää saarnaamisen kuuntelua. En ole ikinä halunnut kertoa mitään tunneasioita vanhemmille, koska ainoa reaktio on pilkkaaminen.

Jep. Muistan myös miten puhelimessa ja sukujuhlissa naurettiin kaikki ihastumiset ja seurustelut läpi siinä koko suvun edessä.

Ainoat jotka eivät tätä harrastaneet olivat isovanhempani. He tosin olivatkin saaneet Isäni teini-ikäisinä 50-luvulla, eli heillä oli oikeasti perspektiiviä asiaan. 

Kysyin kerran äidiltäni, mihin AIDS -potilaat kuolevat. Sen sijaan että olisi vastattu kysymykseen, alkoi tenttaaminen siitä onko minulla AIDS. Olin 12. Wtf...

Vierailija kirjoitti:

Nuorena kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen, seurusteluun ja seksiin oli vanhempien toimesta ankarasti kielletty. Se ei toivottu raskaus olisi ollut maailman suurin häpeä. Ymmärrän rajat, mutta en tuota hysteeristä kieltämistä. Mitä jos olisi opetettu mitä rakkaus on, millainen on hyvä parisuhde, miten kohdella toisia ja millaista kohtelua voi itse odottaa muilta jne. No, ihan toiveajattelua meillä. 

Mulle kyllä opetettiin jotain, mutta se oli vanhemmilleni sopiva malli. Minulle ei niinkään. 

Jos ajattellaan miten omat vanhemmat suhtautui esim. seurusteluun alaikäisenä niin se oli joku suuri häpeä, en olisi ikimaailmassa tuonut poikaystävää kotiin. Varsinkin kun yksi naapurin tytöistä tuli 16v. raskaaksi.

Äiti sanoi vanhempien eron jälkeen jatkuvasti että älä sitten vaan mene naimisiin tai hanki lapsia..

Ei tosiaan ollut mitenkään perhe-elämään kannustava ilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Kun halusi seurustella, ei saanut seurustella. 

Kun ei kiinnostanut, olisi pitänyt olla joku.

Vakituinen, vakava suhde =liian aikaisin sitoutunut. 

Kevyempi suhtautuminen = hupakko.

Jne. Aina muut oikeassa ja eri mieltä. 

Lisään tähän vielä sen, että lasten saannista varoiteltiin ja sanottiin niiden pilaavan elämän. Jos joku sitten haaveili jostain muusta kuin perheen perustamisesta = eeeiii, kyllä kuule mieli vielä muuttuu, lapset on parasta elämässä!

Yleisesti ottaen tuntuu, että täällä on pitkään kulkenut sukupolvelta toiselle kovin omituinen ja epälooginen tapa suhtautua rakkaussuhteisiin ja perheen perustamiseen. Yhtäältä ollaan kovin avoimesti puuttumassa ja ottamassa kantaa asioihin, jotka eivät itselle edes kuulu (esim. seurusteluun painostaminen, lapsenhankinnalla pelottelu). Toisaalta tunteista ei osata puhua ja muiden tunteisiin suhtaudutaan lähinnä vaivaantuneesti tai pilkallisesti, monilla on vuorovaikutustaidot täysin hukassa ja parisuhteessa pidetään normaalina käytöstä, joka lähes kaikissa muissa suhteissa olisi henkistä väkivaltaa (huumorin varjolla nimittely, kontrollointi, omistushaluisuus, toisen pakottaminen tietynlaiseksi jne.). Sellaista mukarempseää "estottomuutta", jolla yritetään kätkeä omaa tunnekylmyyttä ja inhimillisyyden puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koin taas toisin päin. Joka sukujuhlassa kytättiin, olenko löytänyt jo jonkun ja koska alan lisääntyä. Osittain tästä ympäristön painostuksesta ajauduin lopulta suhteeseen, joka oli paperilla hyvä, mutta rakkaus puuttui. En kadu mitään elämässäni. Välillä silti mietin minkälainen elämästäni olisi tullut, jos ei olisi ollut kauhea kiire löytää jotain tiettyyn ikään mennessä. Jos joku olisi sanonut, että riitän sellaisenaan, enkä tarvitse toista puoliskoa tekemään minusta kokonaista. 

Musta tuntuu että 80- ja 90-luvuilla useimmille ei ole opetettu näitä "riität sellaisenaan" yms. 

Ei todellakaan. Suurin osa on tainnut kasvaa aika lannistavissa kodeissa, joissa kulissit ja ulkokuori on tärkeämpiä kuin henkinen hyvinvointi.