Lue keskustelun säännöt.
Onko muita 80-90 -luvulla syntyneitä, jotka kokee että perheellistyminen maalattiin häpeälliseksi kehityskuluksi?
19.06.2024 |
Kun olin lapsi, niin ihastumisia jne lälläteltiin vanhempien toimesta. Teininä poikaystävät seksi jne oli portti maailman kauheimpaan ja noloimpaan asiaan: raskauteen. Nuori äitiys oli infantiilia kotileikkiä jne..
En muista että tuon vastapainoksi olisi koskaan tarjottu jotain ns parempaa vaihtoehtoa. Esim että sitten kun löytää jonkun jota rakastaa niin voi perustaa perheen.
Muistaakseni lapsien haluamisesta vihjailtiin jotenkin virnuillen.
Tuntuu että nyt vasta pitkälle 30v olen päässyt yli automaattisesta ajatuksesta, että lapset on vahinkoja joita varmaan hävetään, ja jos ei osata hävetä niin ollaan vähän yksinkertaisia.
Aika sairasta.
Kommentit (49)
No joo, nyt kun rupeaa miettimään. Tuntuu, että ylipäätään perheellistyminen ja äitiys saatiin kuulostamaan kaiken muun elämän päättymiseltä, ei voi sitten enää koskaan esim. opiskella eikä mitään.
Ihastuksista tosiaan puhuttiin vinoilevaan sävyyn, ekan poikaystävän tullessa oli suuri huoli, etten vaan ole kohta raskaana. Ei mitään keskustelua siitä, minkälainen on arvostava ja hyvä parisuhde, tärkeintä oli vain etten ole kohta raskaana.
Mutta sitten taas toisaalta koko ajan eli ajatus, että lapsia kuuluu hankkia sitten kun aika on oikea. Ja kuuluu olla parisuhteessa.
Itse aloin vasta kolmekymppisenä, epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen kyseenalaistamaan sitä, että parisuhde ja avo-/avioliitto olisi se ainoa oikea tapa elää. Nyt viihdyn itsekseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joo, nyt kun rupeaa miettimään. Tuntuu, että ylipäätään perheellistyminen ja äitiys saatiin kuulostamaan kaiken muun elämän päättymiseltä, ei voi sitten enää koskaan esim. opiskella eikä mitään.
Ihastuksista tosiaan puhuttiin vinoilevaan sävyyn, ekan poikaystävän tullessa oli suuri huoli, etten vaan ole kohta raskaana. Ei mitään keskustelua siitä, minkälainen on arvostava ja hyvä parisuhde, tärkeintä oli vain etten ole kohta raskaana.
Mutta sitten taas toisaalta koko ajan eli ajatus, että lapsia kuuluu hankkia sitten kun aika on oikea. Ja kuuluu olla parisuhteessa.
Itse aloin vasta kolmekymppisenä, epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen kyseenalaistamaan sitä, että parisuhde ja avo-/avioliitto olisi se ainoa oikea tapa elää. Nyt viihdyn itsekseni.
Mä olen miettinyt, että onko tässä takana ollut vanhempien huoli siitä kuka heistä huolehtii vanhana, jos lapset irtaantuu lapsuuden perheestään ja alkaa ns elää omaa elämäänsä? Ei haluta, että lapset ns. jättää kotipesän.
Joo siis mun ikisinkku lapseton täti ja äiti hoki aina että ei lapsia ole pakko tehdä. No en tehnyt kun aattelin että ne on ihan kamalia varmaan. Kyllä musta lapsena tuntuikin että mulle vaan huudetaan ja tiuskitaan.
Olen syntynyt 70-luvulla, mutta ihastumisesta nälviminen on tuttua. Sitä teki sekä äiti, että sukulaiset.
Olin muutenkin ujohko poika, sitten tentattiin heti ala-asteella jo että onko sitä tyttöystävää ja naljailtiin.
Jos sattui edes keskustelemaan jonkun tytön kanssa ja tästä kiiri tieto naapureiden tai muiden juorujen kautta, niin johan seurasi naljailu.
Lopuksi en enää uskaltanut edes puhua tytöille. Tämä tuskin oli heidän naljailun päämäärä...
Kesti pitkälti yli 20 ikään ennenkuin sain normaalin sosiaalisen rohkeuden takaisin.
Ja ei, en ole uskovaisesta tai muuten ahdasmielisestä perheestä. Tuo kai oli vain joidenkin mielestä hauskaa?
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 70-luvulla, mutta ihastumisesta nälviminen on tuttua. Sitä teki sekä äiti, että sukulaiset.
Olin muutenkin ujohko poika, sitten tentattiin heti ala-asteella jo että onko sitä tyttöystävää ja naljailtiin.
Jos sattui edes keskustelemaan jonkun tytön kanssa ja tästä kiiri tieto naapureiden tai muiden juorujen kautta, niin johan seurasi naljailu.
Lopuksi en enää uskaltanut edes puhua tytöille. Tämä tuskin oli heidän naljailun päämäärä...
Kesti pitkälti yli 20 ikään ennenkuin sain normaalin sosiaalisen rohkeuden takaisin.
Ja ei, en ole uskovaisesta tai muuten ahdasmielisestä perheestä. Tuo kai oli vain joidenkin mielestä hauskaa?
Tämä oli kyllä vanhempien ikäluokan kansanhuvia. Muistan itsekin miten vanhemmat juorusivat oitis pitkin kyliä, jos olin jonkun pojan kanssa liikkeellä.
Samoin kaikista kontakteista vastakkaisen sukupuolen kanssa vedettiin ties millaisia johtopäätöksiä. Kerran neuvoin kaupungilla jotain maah*nmuuttajamiestä oikeaan suuntaan, niin kotona alkoi uhkailu että poliisille soitetaan jos vielä kerran nähdään että vehkeilen aikuisten miesten kanssa. Tiedä sitten mikä juorukello minut oli nähnyt ja mitä tekemässä, kun tosiaan vain mielestäni tavan kohteliaasti opastin toista.
Tosiaan yliseksualisoitunut nykymaailma lienee vain vanhempien ikäpolvien erikoisen härskissä mielikuvituksessa.
Olen muuten huomannut, että jos häissä leikitään sitä leikkiä, missä vieraat antavat kysymyksiä ja morsiuspari nostaa sen puolison kengän joka asiaa tekee enemmän, niin nuoremmat kyselevät "kumpi imuroi enemmän, kumpi rakastaa enemmän jne" ja vanhemmat sitten tilaavat kumpi tekee aloitteen seksiin yms kiusallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mädättäminen alkoi 90 luvulla, neuvostoliiton kosto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hämmentävää nykyaikana ajatella tätä tunnevammaisuutta. Vanhin siskoni tekee samaa tyttärilleen, kertoo naljaillen heidän edesottamuksiaan suvun edessä, eikä tunnu tajuavan että ehkä se ei ole lapsista hauskaa. Ja ihan normaaleja juttuja, välillä itse kysyn että mitä itse olisit sisko tuossa tilanteessa tehnyt tai sanonut, ja en saa kuin silmienpyöritystä vastaukseksi. Ja häntä kun samalla tavalla ns kiusaa niin menee heti herne nenään.
Meilläkin oli tuollaista. Paitsi sitten, kun täytin 20v alkoi kamala kyttääminen, että eikö minulla vieläkään ole poikaystävää jne. Hemmetin raskasta oikeasti.
Nyt 11-vuotiaalla tytölläni on ensimmäinen alaks olee-juttu meneillään. Vanhempieni ikäluokka on taas ihan sekaisin ja sitä samaa lällättelyä harrastetaan. Lisäksi ovat ihan varmoja, että tuon ikäisten yhdessäolo johtaa varmasti raskauteen. Yritän parhaani mukaan olla tässä välissä puskurina, että lapsi saisi kasvaa ja elää rauhassa ilman noita idioottimaisia kommentteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni sellainen kasvatusmalli, että
"koulut käydään ja kunnon työpaikat saadaan, sitten vasta lisäännytään kun on varaa itse elättää perhe" on hyvinkin järkevä.
Sen mallin kotoa sain ja sitä olen noudattanut.
M42
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni sellainen kasvatusmalli, että
"koulut käydään ja kunnon työpaikat saadaan, sitten vasta lisäännytään kun on varaa itse elättää perhe" on hyvinkin järkevä.
Sen mallin kotoa sain ja sitä olen noudattanut.
M42
Joo tämä kuulostaa ihan järkevältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus oli ihan kuin omalta näppäimistöltäni!
Olen nyt 32, ja muistan etenkin äitini vannottaneen, että lapsia ei pidä tehdä, ei ainakaan nuorena; siihen loppuu kaikki muu elämä ja etenkin URA, tuo maailman tärkein asia. Nimenomaan ajatuksena oli, että äidiksi tuleminen on epäonnistumisen merkki. Lapsen syntyminen näyttää, ettei ihmisestä ole mihinkään muuhun kuin lisääntymään, ja se on noloa.
Menin yliopistoon, sain hyvän työn ja kivat tulot, mutta uskalsin yrittää esikoista vasta kolmenkympin tienoilla. Silloinkaan en kertonut kenellekään sukulaisille lapsihaaveista ennakkoon, sillä olin juuri saanut uuden entistä paremman työn, ja pelkäsin kohtaavani paljon tuomitsemista. Nyt odotan toista lastani, ja vaikka olen urasta ja muusta ylpeä, harmittaa etten uskaltanut tai kehdannut lähteä perhe-elämään aiemmin. Ensimmäinen vauvakuume minulla oli n. 25 v., jolloin olin jo vakituisessa suhteessa ja kokopäivätyössä. Tiesin kuitenkin, että jos olisin silloin saanut lapsen, minua olisi perheestäni pidetty käytännössä teiniäitinä ja elämässä epäonnistuneena.
Olen todella kiitollinen siitä, että meillä kannustettiin opiskelemaan ja toisaalta elämään nuoruutta, mutta harmittaa toisaalta, että lasten samaisella peloteltiin eikä osattu antaa asiasta tasapainoisempaa kuvaa. Lopputulos on mielestäni näkyvillä: samanikäisestä serkus- ja sisarussarjastamme olen ainoa, jolla on lapsia. Mieheni puolella alle puolella serkuista (nyt jo n. 40 v. kaikki) on lapsia. Ajat ja ihmisten halut ovat toki muuttuneet, mutta kertonee tämä jotain myös siitä ilmapiiristä, missä meidät molemmat kasvatettiin.
Kyllä! Äitini oli ns. skitso (epäilen epävakaata tms. persoonallisuushäiriötä ja psykoottisia episodeja) ja kyseli neuroottisesti ilman syytä että en kai vaan seurustele ja harrasta seksiä. Kerran kun uutisissa oli juttu teinitytöstä jota opettaja oli hyväksikäyttänyt ja tämä oli tullut raskaaksi, äitini alkoi kyttäämään vatsaani ja kysyi hysteerisenä että en kai vaan ole raskaana. Mitä vit!? En todellakaan seurustellut nuorena saati harrastanut seksiä, ja tämä asenne aiheutti kammon koko asiaa kohtaan. Pelkäsin raskautumista enemmän kuin kuolemaa, ja aikuisena seksielämän oikeasti alettua itkin ahdistusta ja pelkoa usein. Opin vasta vähänaikaa sitten että äiti itse sai ensimmäisen lapsensa joskus 23-vuotiaana, mikä hänen osaltaan varmaan näkyi epävarmana vanhemmuutena ja ns. menetetyn nuoruuden elämisenä meidän lasten hyvinvoinnin kustannuksella.
Toisaalta koen että sen lapsuuden no onko sulla tyttö-/poikaystävää? lällättelyjen jälkeen asian suhteen siirryttiin sukupuolitettuun kaksoistandardiin. Isoveljeni oli perinteinen pelaajapoika joka seurusteli vasta lukiossa, mutta vajaa äitimme oli sukulaisille panikoinut että mitä jos poika on se kaikista pahin asia eli homo. Ilman mitään syytä epäillä asiaa, paitsi se ettei tuonut ketään tyttöä kotiin. Yleisellä tasolla pojille sallittiin ja heitä oikeastaan kannustettiin seksihurjasteluun, kunhan ei tee sitä virhettä että saa väärän tytön raskaaksi liian aikaisin ja jää jumiin siihen suhteeseen lapsen takia, ja siten joudu luopumaan seksihurjastelusta (se vaimoaan vihaavien boomer miesten painajainen).
Isäkin osasi olla ns. moraalinvartija, mutta ihmishirviönä hän keskittyi tappouhkauksien avulla siihen ettei kukaan meistä lapsista vaan ole homo tai styylaa ei-valkoisten kanssa (ei siihen aikaan meillä päin sellaisia edes näkynyt). Karmaako lie että 2/3 meistä kuuluu seksuaalivähemmistöön ja hänen ainoa lapsenlapsi on puoliksi aasialainen (jota ei saa tavata turvallisuussyistä ja nimittelee silmien muotoon viittaavalla slurrilla).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koe asiaa noin. Minusta on hyvä että nuoria valistetaan ehkäisystä ettei tule ei-toivottuja raskauksia. Myös sukupuolitaudeista valistaminen on tärkeää. Itse halusin nuorena lapsia lähinnä sosiaalisen paineen vuoksi. Onneksi en hankkinut niitä tästä syystä vaan ymmärsin ettei haluni äitiyteen ollut aito.
Tätä samaa paskaa koin 1960-luvun alkupuolella syntyneenä. Opin inhoamaan lapsia, enkä niitä sitten tehnytkään/saanutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus oli ihan kuin omalta näppäimistöltäni!
Olen nyt 32, ja muistan etenkin äitini vannottaneen, että lapsia ei pidä tehdä, ei ainakaan nuorena; siihen loppuu kaikki muu elämä ja etenkin URA, tuo maailman tärkein asia. Nimenomaan ajatuksena oli, että äidiksi tuleminen on epäonnistumisen merkki. Lapsen syntyminen näyttää, ettei ihmisestä ole mihinkään muuhun kuin lisääntymään, ja se on noloa.
Menin yliopistoon, sain hyvän työn ja kivat tulot, mutta uskalsin yrittää esikoista vasta kolmenkympin tienoilla. Silloinkaan en kertonut kenellekään sukulaisille lapsihaaveista ennakkoon, sillä olin juuri saanut uuden entistä paremman työn, ja pelkäsin kohtaavani paljon tuomitsemista. Nyt odotan toista lastani, ja vaikka olen urasta ja muusta ylpeä, harmittaa etten uskaltanut tai kehdannut lähteä perhe-elämään aiemmin. Ensimmäinen vauvakuume minulla oli n. 25 v., jolloin olin jo vakituisessa suhteessa ja kokopäivätyössä.
No tämä!!! Sitten kun ollaan kolme-nelikymppisiä, alkavat vanhemmat kuumotella miksei heillä ole lapsenlapsia :D No kumma juttu, kun se peloteltu jälkikasvu "totteli" aivopesun aikaansaannoksensa eikä hankkinut jälkikasvua "liian nuorena" eli alle kolmekymppisenä, niin eipä se yli kolmekymppisenä kaikilta se lisääntyminen enää onnistukaan niin helposti.
Tämäkin on sitten näiden boomerien mielestä väärin. Heillä on oikeus tulla isovanhemmiksi ! Mutta jos niin käy, eivät myöskään auta lastenhoidossa mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
En koe asiaa noin. Minusta on hyvä että nuoria valistetaan ehkäisystä ettei tule ei-toivottuja raskauksia. Myös sukupuolitaudeista valistaminen on tärkeää. Itse halusin nuorena lapsia lähinnä sosiaalisen paineen vuoksi. Onneksi en hankkinut niitä tästä syystä vaan ymmärsin ettei haluni äitiyteen ollut aito.
Seksivalistuksen voi tehdä joko hyvin tai traumatisoimalla. Tässä ketjussa ei puhuta ensimmäisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe asiaa noin. Minusta on hyvä että nuoria valistetaan ehkäisystä ettei tule ei-toivottuja raskauksia. Myös sukupuolitaudeista valistaminen on tärkeää. Itse halusin nuorena lapsia lähinnä sosiaalisen paineen vuoksi. Onneksi en hankkinut niitä tästä syystä vaan ymmärsin ettei haluni äitiyteen ollut aito.
Seksivalistuksen voi tehdä joko hyvin tai traumatisoimalla. Tässä ketjussa ei puhuta ensimmäisestä.
Jep, asiat voi esittää tasapainoisesti. Lisäksi mietin että jos vaikka nuori siskontyttöni saisi lapsen, niin mitä kamalaa siinä olisi? Varmasti saisi apua ja opiskeltuakin.
Vierailija kirjoitti:
Itse koin taas toisin päin. Joka sukujuhlassa kytättiin, olenko löytänyt jo jonkun ja koska alan lisääntyä. Osittain tästä ympäristön painostuksesta ajauduin lopulta suhteeseen, joka oli paperilla hyvä, mutta rakkaus puuttui. En kadu mitään elämässäni. Välillä silti mietin minkälainen elämästäni olisi tullut, jos ei olisi ollut kauhea kiire löytää jotain tiettyyn ikään mennessä. Jos joku olisi sanonut, että riitän sellaisenaan, enkä tarvitse toista puoliskoa tekemään minusta kokonaista.
Tämä. Helluntailaisessa kulttuurissa kasvaneena tytön ainoa mitta ja arvo oli se, että pääsi nuorena naimisiin. Poikia oli vähän, joten kilpailu oli veristä. Meninkin 21-vuotiaana naimisiin ja siitä parin vuoden päästä kaksi lasta. Oman kokemuksen myötä olen tajunnut, miten vääristynyt tuo ajattelutapa oli. Perhe-elämä ei tuonut onnea, olen paljon onnellisempi yksin, kuten moni muukin nainen.
No ei, päin vastoin. Elämän koulut käynyt äitini on lähinnä vaan painostanut lasten tekemiseen, jo vaikka kuinka nuorena. Ihan käsittämätöntä minusta. Itse tietenkin opiskelin, matkustelin ja tein kaikkea ihan muuta 20-30-vuotiaana.