Muita lapsiperheitä, joilla ei ole mitään ns. tukiverkkoja?

Neuvolassa kannattaa iloisesti aina kertoa vain se, mitä he haluavat kuulla.

Meitä eivät ole sukulaiset ikinä auttaneet. Kamalinta on se tunne siitä, että ikinä ei apua saa, tapahtui mitä tahansa. Turvattomuuden tunne.

Ja se että samaiset sukulaiset kyllä odottaa meidän rientävän apuun aina.

Meillä lapset ovat jo isoja, mutta näinhän se oli aikoinaan. Ja kyllä, lähipiirissä oli perheitä, joilla oli lastenhoitoapua, parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Onhan se elämä paljon helpompaa, kun voi ilman lapsia tehdä remonttia, käydä ostoksilla, muuttaa, käydä elokuvissa, ravintoloissa, konserteissa jne. 

Aika paljon se elämä kapeni silloin, kun lapset olivat pieniä. Mihinkään konserttiin tai keikalle tms. ei viitsinyt lähteä yksinään, kun omat ystävät menivät aina kumppaniensa kanssa ja isovanhemmat hoitivat heidän lapsiaan. Mutta kyllä siitä selviää, niin ovat lukuisat muutkin selvinneet. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Neuvolassa kannattaa iloisesti aina kertoa vain se, mitä he haluavat kuulla.

Meitä eivät ole sukulaiset ikinä auttaneet. Kamalinta on se tunne siitä, että ikinä ei apua saa, tapahtui mitä tahansa. Turvattomuuden tunne.

Ja se että samaiset sukulaiset kyllä odottaa meidän rientävän apuun aina.

Tätä olen minäkin ihmetellyt. Odottavatko isovanhemmat joskus saavansa lapsiltaan apua, jos heiltä itseltään ei ole koskaan saanut apua lastenhoitoon? 

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvolassa kannattaa iloisesti aina kertoa vain se, mitä he haluavat kuulla.

Meitä eivät ole sukulaiset ikinä auttaneet. Kamalinta on se tunne siitä, että ikinä ei apua saa, tapahtui mitä tahansa. Turvattomuuden tunne.

Ja se että samaiset sukulaiset kyllä odottaa meidän rientävän apuun aina.

Tätä olen minäkin ihmetellyt. Odottavatko isovanhemmat joskus saavansa lapsiltaan apua, jos heiltä itseltään ei ole koskaan saanut apua lastenhoitoon? 

No sekä minun äitini että appivanhempani olettavat jatkuvasti että me riennetään setvimään milloin mitäkin sotkua.

suunta on aina ollut vain yhteen suuntaan.

kun sairastuin vakavasti, appivanhemmat painostivat miestäni, että tämä ottaisi eron ja väittivät että koko sairaus oli omaa syytäni koska olen kasvissyöjä.

Enpä tunne yhtään perhettä, joka saisi usein lastenhoitoapua. Meidänkin lapset ovat olleet hoidossa vain päiväkodissa työpäivien ajan.

Meillä myös 4 hyväkuntoista isovanhempaa. Ei ole ikinä saatu apua edes pyydettäessä. Kun olin itse sairaalassa, oli jos jonkunmoista tekosyytä, miksei miestäni voitu auttaa kertaakaan. Koulutuspäivät jouduin jättää väliin, koska kukaan ei voinut hakea lasta päiväkodista ja viihdyttää tuntia, ennen kuin mies olisi päässyt töistä hoitamaan. Kun tulin uudelleen raskaaksi, tehtiin heti selväksi, ettei kukaan voi/pysyy/ehdi/osaa/kykene hoitamaan vanhempaa lasta. Onneksi syntyi syöksynä ja mies pääsi esikoisen kanssa kotiin parin tunnin jälkeen. 

Isovanhemmat kyllä odottavat joka kevät ja syksy talkooapuja pihalla tai marjastus ja sienestysapua :)

Samassa tilassa. Sitä kysellään koska on vanhempia jotka eivät jaksa ilman tukea hoitaa lapsiaan. Sä voit sanoa että jaksaminen ei ole sinulle ongelma tai jos on niin kerro siitä, koska siihen on mahdollisuus saada apua esimerkiksi tukiperhe, joihin kyllä on pitkät jonot, mutta näissäkin varmasti tapauskohtaisesti voidaan nopeuttaa asioiden hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Enpä tunne yhtään perhettä, joka saisi usein lastenhoitoapua. Meidänkin lapset ovat olleet hoidossa vain päiväkodissa työpäivien ajan.

Minä tunnen vaikka kuinka monta sellaista perhettä. Ei ksokaan tarvitse stressata, kuka hoitaa sairastuneen lapsen tai kuka auttaa alaluokkalaisten kesälomien kanssa.

Meillä onneksi jo pieninkin koulussa ja koko ajan helpottaa. Tukiverkkoja ja lastenhoitoapua ei ole koskaan ollut. Tosiaan monet menot jääneet käymättä kun ei lasten kanssa voi joka paikkaan mennä. Kyllä kolmekymppisen elämään olisi kuulunut illanistujaiset ystävien kanssa edes silloin tällöin. Itse koin kans kiusallisena sen, et muut on pariskuntana ja ite yksin. monista häistä ollaan jouduttu kieltäytymään, jos sinne kutsuttu vain aikuisia. Lapsille ei hoitopaikkaa eikä kumpikaan ole halunnut yksin mennä. Mulla jopa meni siihen, etten halunnut tiettyjä kavereita edes nähdä kun puhuivat kuinka lapset ovat mummolassa ja saavat itse nukkua pitkään ja parisuhde aikaa. Kateelliseksi veti. Puhumattakaan siitä, että esim. lääkärireissut, kampaajakäynnit ym. asioinnit olisivat sujuneet paljon helpommin ja helpommin järjestyneet jos olisi hoitoapua ollut. Kaikilla kaveriperheillä on ne isovanhemmat ym. hoitajat, kyllähän heidän elämä tuntuu helpommalta. Meillä ainut tukiverkko on ollut aikoinaan päiväkoti. Mutta kyllä tämä vuosi vuodelta helpottaa. 

Juuri siitä syystä meillä oli aupair, kun isovanhemmat liian vanhoja tai asuivat niin kaukana. Ennen aupairia joskus tosi hädässä naapurissa asuva perhe auttoi ja itse autoimme myös vastaavasti tarpeen tullen. Tosi rankkaa aikaa, mitä tukiverkkoja omaavat perheet eivät varmaan voi edes käsittää.

10 vielä jatkaa. Koko perheen yhteistä lomaa ei ole ollut sitten vuoden 18 kun olin vielä vanhempainvapaalla. Kesät on pakko järjestää niin, että molemmat vanhemmat pitävät lomat putkeen.

Eipä ole meilläkään ollut mitään ilmaisia tukiverkkoja ikinä muuta kuin maksullisia palveluja. Kaikesta avusta maksetaan.

Vierailija kirjoitti:

Enpä tunne yhtään perhettä, joka saisi usein lastenhoitoapua. Meidänkin lapset ovat olleet hoidossa vain päiväkodissa työpäivien ajan.

Hyvä kuulla, itse tuntuu, että olemme ainut lapsiperhe, jolla ei tukiverkkoja. On sukulaisia, mutta eivät he koskaan tarjoudu auttamaan, kaikista läheisimmät ovat liian vanhoja tai jo poisnukkuneet. Kavereilla omat kiireet ja oma elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvolassa kannattaa iloisesti aina kertoa vain se, mitä he haluavat kuulla.

Meitä eivät ole sukulaiset ikinä auttaneet. Kamalinta on se tunne siitä, että ikinä ei apua saa, tapahtui mitä tahansa. Turvattomuuden tunne.

Ja se että samaiset sukulaiset kyllä odottaa meidän rientävän apuun aina.

Tätä olen minäkin ihmetellyt. Odottavatko isovanhemmat joskus saavansa lapsiltaan apua, jos heiltä itseltään ei ole koskaan saanut apua lastenhoitoon? 

No sekä minun äitini että appivanhempani olettavat jatkuvasti että me riennetään setvimään milloin mitäkin sotkua.

suunta on aina ollut vain yhteen suuntaan.

kun sairastuin vakavasti, appivanhemmat painostivat miestäni, että tämä ottaisi eron ja väittivät että koko sairaus oli omaa syytäni koska olen kasvissyöjä.<

Voi herran jumala minkälaista ja kuinka tyhmää porukkaa.

Moni sanoo, että vanhemmat kuitenkin olettavat saavansa apua. Kai te olette kieltäytyneet ja sanoneet, ettette jaksa ja ehdi kun omakin elämä pitää hoitaa kun apua ei mistään saa? Että auttsisitte kyllä jos apu olisi vastavuoroista, eikä niin, että lasten päälle hoidetaan vielä vanhempienkin pihat. Pitää rohkeasti nostaa kissa pöydälle. Aikuisilla lapsilla ei ole minkäänlaisia velvoitteita vanhempiaan kohtaan, kuten ei isovanhemmilla velvoitteita lastenlapsia kohtaan. Kohteliasta on auttaa lähipiiriä, mutta sen pitää toimia molempiin suuntiin silloin kun kyse ei ole niin heikkokuntoisesta vanhuksesta, että ei voi mitään apua enää olettaa. 

Raskauden aikana molemmat mummot suurinpiirtein kinasteli siitä kumpi saa ekana vauvanhoitovuoron. Lapsi on nyt reilu 2v, anoppi haki kerran päiväkodista kun miehen autosta oli loppunut akku eikä olisi julkisilla muuten ehtinyt ennen sulkemisaikaa. Oma äitini on nähnyt lapsen tasan 3 kertaa mutta ei ole suostunut auttamaan. Asumme kaikki samassa kaupungissa. Että ei niihin "tukiverkon" lupauksiin raskausaikana kannata suhtautua muuta kuin joojoo meiningillä, eivät kuitenkaan ole valmiita auttamaan kun apua oikeasti tarvitsee.

Meilläkin 4 isovanhempaa, 2/4 ei ole koskaan edes suostunut tapaamaan lapsenlapsiaan. Anoppi on ainoa joka on hoitanut ikinä, pari tuntia kun oltiin siellä, käytiin jouluostoksilla. Kehui monta vuotta tuolla hoitamisellaan ympäri kyliä. Kun kerroimme kolmannesta lapsesta, hän teatraalisesti uikutti, miten ei jaksaisi hoitaa enää yhtään lastenlasta. Pöydässä oli paljon muitakin sukulaisia ja olin niin ilkeä että totesin, etteihän hän ole näitä aiempiakaan hoitanut. Loppui rehvastelu siihen. Itse kyllä odottaa viimeisen päälle apua kaikkeen.

Mun vanhemmat auttavat, mutta asuvat kaukana. Aikamoista säätämistä on, mutta kesäisin saadaan viikko lapset hoitoon. 

Anopilta ei voi edes pyytää. Tyrkyttää kyllä apuaan, mutta jos tämän tarjouksen ottaa vastaan, niin sitten ollaan tämä palvelus vaatimassa vähintään satakertaisesti takaisin. On putsattavia rännejä, leikattavaa nurmikkoa, kakkuja tarvitsis väsätä marttakerhon istujaisiin. Kun silloin kerran katsoi lasten perään melkein tunnin! Lisäksi haukkuu selän takana, kuinka ei millään jaksaisi lasten perään katsoa, mutta kun poika perheineen ei ilman häntä pärjää niin hän hyvää hyvyyttään...

Joo, kyllä sitä aika yksin on. 

Hep! Meillä ei ole mitään tukiverkostoja auttamassa. Paljon kyllä sukulaisia elossa ja hyvinvoivina, mutta mitään käytännön apua ei keltään saa (itse kyllä autoin muita ennen kuin sain lapsia). No, minä kerroin neuvolassa ihan suoraan, että meillä ei ole ketään joka auttaisi mitenkään. Kerroinpa myös sen, että mies kulkee omissa menoissaan ja joudun käytännössä yksin ilman apua vastaamaan kaikesta aina. Neuvolan terkkari meni hiljaiseksi. Kysyin kiinnostuneena, että mitäs nyt. Että kun kysyit tukiverkoista ja kerroin ettei niitä ole, niin saanko jotain neuvoja asiaan vai mitä vai miksi kysyit. Ei hän mitään asiaan osannut sanoa. En tiedä miksi edes sitä kysyvät, kun menevät vain hiljaiseksi kun kertoo totuuden, että ei niitä ole.