Pitäisikö erota "varmuuden vuoksi"?

oletko vhän yksinkertanen???jos hän ei halua elää lapsiarkea niin mites te eläisitte lapsen kans??voi hyvää päivää!!!!!!!!!

oletko vhän yksinkertanen???jos hän ei halua elää lapsiarkea niin mites te eläisitte lapsen kans??voi hyvää päivää!!!!!!!!!

Ikävä kyllä näin se tässä tapauksessa on.



Jos muutat tyttärinesi miehen kanssa saman katon alle asumaan, lapsesi kärsii ilman muuta. Toki monikin nainen on vastaavassa tilanteessa valinnut oman onnensa. Heistä minun ei tarvinne ilmaista mielipidettäni.

Onko hän sitä koskaan edes kokeillut?

Tuntuu kuin mies ei tajuaisi ettei voi saada sinua ilman lasta, että kuulutte samaan pakettiin. Ikävä tilanne.



Ehkä teidän kannattaisi seurustella vielä, ja yrittää ottaa enemmän se lapsi mukaan teidän arkeen. Pikku hiljaa, vähitellen totutellen muttei kuitenkaan niin että miestä alkaa ahdistamaan.

Ikävä tilanne, mutten luovuttaisi kyllä vielä.

Laita homma jäihin hetkeksi. keskustele miehen kanssa rakentavasti, ja kysy mitä tämä oikeasti haluaa.

Mies pitää saada ymmärtämään, ettei voi saada sinua, ellei halua elää myös lapsesi kanssa. Selkeästi miehen mielessä on, että lapsesi voisi muuttaa isälleen (tätä mies ei kuitenkaan uskalla sanoa, koska tietää ettei hän saa ehdotella tällaista).



Pitäkää siis selkeä tauko, eli vähintään kaksi viikkoa (mielelläään kuukausi), kun kumpikin elätteomaa elämäänne ja mietitte mitä haluatte tulevaisuudelta. Älkää pitäkö kahden viikon aikana yhteyttä lainkaan, koska se vesittää homman kokonaan.



Älä siis eroa heti. Joksus miehet ovat himean ongelmallisia ja outoja, eivätkä ehkä saa puettua sanoiksi mitä oikeasti tarkoittavat!

mutta joo, en tekisi mitään järkyttävän hätiköityäkään, ellet sitten ole varma, että joku toinen onni voisi odottaa nurkan takana... ;)



MIssään nimessä ei muuttoa yhteen. Lapsesi ansaitsee parempaa. Hän ansaitsee hyvän aseman perheessä, ei tunnetta, että on ulkopuolinen ja että äidin ja isäpuolen elämä alkaa vasta, kun hän on nukkumassa. Hän ansaitsee yhteisiä tv-iltoja, pelejä, suunniteltuja kesälomamatkoja, joissa hänenkin toiveitaan kuunnellaan, apua aikanaan koulutehtäviin jne. Hän ei ansaitse sitä tunnetta, että on taakka tai ylimääräinen.



Luulen, että miesystäväsi kuva lapsiperheen arjesta on jotain yövalvomisten ja pilttisoseiden ja vaipanvaihtojen kaltaista kaaosta eikä hän aivan tajua, että tuo 5-vuotias on oikeasti aika mainio pakkaus, jonka kanssa voi tehdä monenlaisia juttuja ja nauttia niistä (esim. ulkoilut, pelit, retket jne).



Suosittelen, että annat ajan vielä kulua. Älä tyrkytä lastasi hänen elämäänsä, mutta ole jämäkkänä sen asian suhteen, että tuo lapsi on sinun elämäsi tärkein asia ja myös positiivisin asia ja että et suostu siihen, että lapsi laitetaan toistuvasti syrjään. Voisit esim. keksiä lapsesi kanssa mukavaa puuhaa (esim. retki Puuhamaahan tai huvipuistoon kesällä) ja pyytää miestä mukaan. Tai lähdette kaikki syömään ravintolaan ja vaikkapa johonkin lastenleffaan. Tietysti esität asian niin, että sinä ja lapsi menette, mutta olisi kiva, jos mieskin tulisi. Näin hän huomaamattaan tutustuisi tähän lapseesi ja ehkä tajuaisi, että lapsia ja lapsiperheen arkea on monenlaisia ja että hänhän ei nimenomaan ole vastuussa tuosta lapsesta vaan saa nyppiä ne rusinat päältä.



Toki loputtomiin en antaisi ajan kulua. Tekisin ehkä niin, että kun lapsi menee kouluun, on aika uudelleen arvioida teidän parisuhdettanne. Jos se ei ole edennyt mihinkään ja mies edelleen kokee lapsen uhaksi, niin sitten ehkä olisi aika laittaa piste tuolle suhteelle.

Tuntuu, kuin olisit alkanut miehen kanssa seurustelemaan vain siksi, kun hän kelpuutti sinut, vaikka oletkin "viallinen", eli äiti. Hieman väärä lähtökohta. Jos itse olisin yh, ensimmäinen kriteeri millekään uusille miestuttavuuksille olisi lapsirakkaus ja halu elää lapsiperheen arkea. Jos niitä ei löytyisi riittävästi, en miettisi kahta kertaa koko tyyppiä.



Että en usko olevan kovin tähtiin kirjoitettu tämän jutun. Sun pitäisi nyt myös uskaltaa asettaa kyseenalaiseksi tuontason jutut. Jos mies on tarpeeksi sairas, hän on voinut leperrellä tuollaisia ihan siksi, että nauttii siitä kun saa viedä sinut lapseltaan.

Eli mulla on lapsia ja miesystävä, se tykkää niistä erittäin paljon, ja olisi valmis jakamaan arkemme... mutta minä en sitä halua.

Oletteko ikinä viettäneet yhdessä kokonaista viikonloppua? Siis, että mies on nähnyt myös millaista lapsen kanssa on?



Kieltämättä tuntuu oudolta, että teidän aikuisten elämä alkaa vasta kun lapsi on nukkumassa. Lapsen kannalta ei kuullosta kivalta.



Jos haluat pitää miehestä kiinni, kokeilkaa "asumista" yhdessä edes viikon.

Oletteko keskustelleet aiheesta? Jos ei halua, ei varmaan kannata jatkaa. Jos taas haluaa, ei toivoa ole kokonaan menetetty.

Ei ole oikein syitä perustellut, enkä ole kamalasti vaatinut ("odotellaan, katsellaan"...). Hän ei vaan osaa viettää aikaa lasten kanssa (myös siskojensa lapset ovat hänelle etäisiä) eikä pidä metelistä, haluaa simppeliä elämää sekä yksityisyyttä. Mistä syystä tämä on toiminutkin; molemmat arvostamme myös omaa aikaa yksin. Ymmärrän kuitenkin senkin, että hän haluaisi rauhallisen parisuhteen ja avoliiton jo. Lapsiarkea ei siis ole koskaan kokeillut (mitä nyt minun kauttani vähän törmännyt) eikä aiemmin lapsellisten naisten kanssa seurustellut.



Tietää, ettei minua voi saada lapsettomana versiona; eikä kukaan muu nainen ennen minua ole ollut hänelle yhtä sopiva. Melkoinen konflikti tässä. Olemme pari kertaa yrittänyt panna poikki, mutta ei ole kuitenkaan kumpikaan halunnut; katsotaan vielä, jatketaan samalla lailla, ei hätäillä. Mutta kun se toistuu ja toistuu eikä mikään tule tämän valmiimmaksi.



Itse näkisin tämän jopa loppuelämäni juttuna, jossa retkessä tämä pikkulapsiarki on lyhyt hetki (minulle äitinä ikävä kyllä, mutta hänelle se voisi olla lohdullinen seikka?); koko ajan lapsi on vähemmän läsnä; päiväruoan jälkeen kavereiden luona tai ulkona ja nukkumaan klo 19, joten sitä varsinaista lapsiaikaa ei edes jää kovin montaa tuntia. Mutta tietystihän se sitoo eri lailla ja olen silti täyspainoisesti äiti sen ajan.



Ja painotan vielä - en missään nimessä ole muuttamassa yhteen näiden asioiden valossa, enkä koskaan painostaisi miestä tässä asiassa. Sen pitäisi tapahtua vilpittömästä halusta, ei mitenkään niin, että olen pannut valitsemaan. Itsehän olen myös sen "pesärakennuksen" jo saanut kokea lasta myöten, senkään puolesta mulla ei ole hätää muuttaa yhteen. On hänkin asunut muutaman naisen kanssa, mutta ne jutut eivät sitten ole toimineet. Ja vaikken aseta mitenkään räikeästi häntä ja lasta samalle viivalle (ennemmin ajattelen niin, että mies voittaa miesten sarjan, lapsi lasten sarjan...), luonnollista on, että lapsen etu on mulle 100 % ensisijaista, josta syystä myös en haluaisi asua yhdessä tässä valossa. Kotimme on ensisijaisesti lapsen koti, jossa hänen tulee saada olla läsnäololtaan toivottu ja tervetullut, eikä mikään äitin ja uuden miehen kotileikkikokeilu. Tästä siis ei hätää. :)



Alussa ehkä teimmekin erilaisia juttuja kolmestaan, mutta kun tajusin, että mies ei nauti, hölläsin sen suhteen. Nyt olen mieluummin täyspainoisesti äiti ja erikseen täyspainoisesti kumppani. Taidan siis itse olla yksi ongelmatekijä tässä myös, hmm? Yritän antaa asioiden mennä painollaan, mutta kuitenkin luovin.



9, ei tässä käynyt ollenkaan niin. Itseäni kehumatta, kelpaisin kyllä monelle, mutta kun ei minulta kysytty, kuka veisi jalat altani... :/ Olen ollut alusta asti rehellinen siitä, että minulla on lapsi, ja hän halusi silti jatkaa, koko ajan on edetty ajatuksella, että katsotaan ja antaa ajan kulua, ja kun en itsekään ole mikään hötkyilijätyyppi tai säntää suinpäin tilanteisiin. Nyt olen herännyt miettimään, että kauanko sen on syytä antaa kulua. Tuo kouluikään odottelu voisi olla hyvä ajatus.



Kieltämättä kiukkupuuskatuulella tulee mieleen ajatus, että mua on kusetettu. Että se seikka ois ollut ok, mutta että ei se nyt kuitenkaan ole. Mrrh. Mutta eihän mies tätä toki tietoisesti ole tehnyt. Luotan siihen, että tunnen miehen.



Mitenkään lapseltani ei ole minua vienyt/viemässä. :)



Tuolla "tähtiin kirjoitettu" tarkoitin vain tätä parisuhdepuolta. Miten sopivat olemme toisillemme itsenäisinä ihmisinä (niin, olen edelleen nainen, vaikka olenkin myös äiti), ja että haluaisiko hän oikeasti jälleen lähteä etsimään jotain ensisijaisesti vain lapsetonta naista; joita hän on tapaillut monta kappaletta, monia vuosia, eikä ole löytänyt. Että näkisi tuon lapsiseikan ikään kuin ulkoisena tekijänä tästä parisuhteesta.



Niin, kai kysymys on vain siitä, että riittääkö hänen puoleltaan rakkaus ja halu siihen. Tai siihen, että emme toteuttaisi perinteistä parisuhdekaavaa yhteen muuttamisineen, vaan pidämme omat kotimme, vielä kun molemmille se oma aika ihan yksin on myös tosi tärkeää. Voittaako miehen "avoliiton halu" sen, että meillä on tämä hyvä suhde, omana juttunaan.

koko ajan lapsi on vähemmän läsnä; päiväruoan jälkeen kavereiden luona tai ulkona ja nukkumaan klo 19, joten sitä varsinaista lapsiaikaa ei edes jää kovin montaa tuntia.

TIETENKÄÄN ei joka päivä, mutta esimerkkinä.

Oletteko ikinä viettäneet yhdessä kokonaista viikonloppua? Siis, että mies on nähnyt myös millaista lapsen kanssa on? Kieltämättä tuntuu oudolta, että teidän aikuisten elämä alkaa vasta kun lapsi on nukkumassa. Lapsen kannalta ei kuullosta kivalta. Jos haluat pitää miehestä kiinni, kokeilkaa "asumista" yhdessä edes viikon.

viettäneet viikonloppuja yhdessä, mutta tällä hetkellä näen, että kaikille osapuolille on parasta niin, että pidän ne osapuolet elämästäni erillään. Kun ei mies nauti lapsiarjesta, en halua tuputtaa; en myöskään halua, että lapseni koskaan aistisi sitä, että mies ei halua olla hänen seurassaan. Siis ei hän sitä mitenkään ilmi tuo, mutta jos se kovin kävisi nyppimään tai tuputtaisin ("tutustukaa nyt hei kamoon"), niin voisi alkaa ärsyttää, enkä tosiaan halua, että lapsi kokisi sellaista tunnetta.

Yhdessä asumista ei sinänsä ole järkeä kokeilla, kun emme ole yhteen muuttamassakaan.

Varmaan olette jutelleet asiasta ja tiedät miksi mies ei halua elää lapsiarkea.



Jos sinulle ja miehelle on ok jatkaa seurustelua/tapailua, tehkää niin. Eiväthän kaikki parit muuta yhteen asumaan. Mutta älä tee lapsellesi sitä, että ottaisit teille asumaan miehen, joka ei halua asua lapsen kanssa.



Jutelkaa keskenänne, esitä miehelle kysymyksiä joihin tahdot vastauksia. Eiköhän ratkaisu ole siinä. Olette kuitenkin tunteneet jo aika kauan, joten kykenette varmasti keskustelemaan ja sopimaan asioista.

Oletteko keskustelleet aiheesta? Jos ei halua, ei varmaan kannata jatkaa. Jos taas haluaa, ei toivoa ole kokonaan menetetty.

Ei mitenkään hinkua omaa lasta, mutta suhtautuu siihen vähän samoin kuin itsekin: oishan se ihan kiva juttu, saada (toinen) lapsi. Siis ollaan keskusteltu asiasta, mutta ei mitään varmuutta kummallakaan. Kai, kun tässä vielä "katsellaan"... On kuitenkin sanonut, että tykkää katsella mua äitinä ja tietää että olen hyvä äiti, ja jopa että haluaisi mut oman lapsensa äidiksi...

Voi kuulostaa vähän ristiriitaiselta, että ei pidä lapsista ja silti haluaa omia, mutta ajattelin itse vähän samoin nuorena... Nyt pidän lapsista ihan yleisesti. :)

Kiitos ihan mielettömästi kommenteista, helpottavaa jakaa näitä tuntemuksia ja kuulla ulkopuolisten kommentteja, oikeasti auttaa!

Enkä tarkoita millään pahalla sitä, mitä nyt meinaan sanoa:



minä en huolisi kumppanikseni ja siten kuitenkin väistämättä aika keskeiseksi hahmoksi lapseni elämään ketään, joka ei olisi lapsirakas noin yleensä ja erityisesti vielä kiintynyt lapseeni yksilönä. Piste.



Lapsiperhearki ON useinkin hermoja rassaavaa, ja siitä mennään yli ja nautitaan nimenomaan ja ainoastaan sen rakkauden voimalla. Olisi hirveän iso riski ryhtyä sellaiseen jonkun kanssa, joka ei lähtökohtaisesti suhtaudu asiaan positiivisesti.



Enkä ikinä haluaisi työntää lasta keskelle tuollaista dynamiikkaa, jossa miehesi sulattaisi hänen olemassaolonsa vain sinua kohtaan tuntemansa rakkauden takia. Kyllä se lopulta arjessa näkyisi. Pienissä sanoissa, eleissä, teoissa tai niiden puutteissa. Välinpitämättömydessä ja välttelyssä. Siinä miten sinä asettuisit puskuriksi miehen ja lapsen välille. Nielisit oman pettymyksesi, koittaisit koko ajan rakentaa sitä sopua ja minimoida konflikteja.





Tiedän itse todella hyvin sen voimattoman turhautumisen tunteen, kun itsestä tuntuu että miksi toi toinen ei voi vain MUUTTUA tän yhden asian suhteen, niin sitten olisi kaikki hyvin! Mutta se on usein mahdoton vaatimus. Ja jos miesystäväsi olisi mukana lapsesi elämässä, se olisi vaatimus lapsellesi sopeutua ja hyväksyä se (ja asemansa miehen silmin kolmantena pyöränä).



Sinun tilanteessasi rupeaisin kyllä henkisesti valmistautumaan suhteen loppumiseen ja sitä surutyötä nyt jo tekemään. Minä tulkitsisin nuo miesystäväsi pohdinnat sillä tavalla, että eroajatukset pyörivät hänenkin mielessään, hän ikään kuin tekee sitä erotyötä jo myös, kerää rohkeutta. Ei sitä tarvitse tai kannata ajatella niin, että mies "on saanut tarpeeksen" - hän on kuitenkin tosi kauan aikaa ollut parisuhteessa, jossa on ollut perustavanlaatuinen ristiriita (lapsesi olemassaolo), mutta aina se voimakaskaan romanttinen rakkaus ei kerta kaikkiaan riitä jos elämäntavat, tarpeet tai toiveet on muuten yhteensopimattomia. Teillä on ollut hyvä ja kaunis ja toimiva suhde, ei se ole ollut mikään virhe, mutta joskus asiat menee näin.

Johon sisältyisi kivaa tekemistä?



Tyttäresi ja miesystäväsi pääsisivät tutustumaan toisiinsa ja viettämään mukavaa aikaa yhdessä.



Katsoisit ja kuulostelisit, kuinka sujuu..



Entä lapsien hankinta? Haluaako mies joskus oman lapsen tai haluatko sinä joskus toisen lapsen? Tästä voi tulla iso ongelma, jos olette eri mieltä

Taitaa olla varsinainen peräkamarinpoika. Mitä jos sitten löytääkin lapsettoman naisen, nainen yleensä haluaa lapsen, miten sitten suu pannaan ? Tulee väkisin sellainen kuva, että mies hakee vaan "äitiä" itselleen, ei halua jakaa äitiä kenenkään kanssa. Kannattaa etsiä aikuista, normaalia miestä, tämä mies ei ole "normaali".

Enkä tarkoita millään pahalla sitä, mitä nyt meinaan sanoa: minä en huolisi kumppanikseni ja siten kuitenkin väistämättä aika keskeiseksi hahmoksi lapseni elämään ketään, joka ei olisi lapsirakas noin yleensä ja erityisesti vielä kiintynyt lapseeni yksilönä. Piste. Lapsiperhearki ON useinkin hermoja rassaavaa, ja siitä mennään yli ja nautitaan nimenomaan ja ainoastaan sen rakkauden voimalla. Olisi hirveän iso riski ryhtyä sellaiseen jonkun kanssa, joka ei lähtökohtaisesti suhtaudu asiaan positiivisesti. Enkä ikinä haluaisi työntää lasta keskelle tuollaista dynamiikkaa, jossa miehesi sulattaisi hänen olemassaolonsa vain sinua kohtaan tuntemansa rakkauden takia. Kyllä se lopulta arjessa näkyisi. Pienissä sanoissa, eleissä, teoissa tai niiden puutteissa. Välinpitämättömydessä ja välttelyssä. Siinä miten sinä asettuisit puskuriksi miehen ja lapsen välille. Nielisit oman pettymyksesi, koittaisit koko ajan rakentaa sitä sopua ja minimoida konflikteja. Tiedän itse todella hyvin sen voimattoman turhautumisen tunteen, kun itsestä tuntuu että miksi toi toinen ei voi vain MUUTTUA tän yhden asian suhteen, niin sitten olisi kaikki hyvin! Mutta se on usein mahdoton vaatimus. Ja jos miesystäväsi olisi mukana lapsesi elämässä, se olisi vaatimus lapsellesi sopeutua ja hyväksyä se (ja asemansa miehen silmin kolmantena pyöränä). Sinun tilanteessasi rupeaisin kyllä henkisesti valmistautumaan suhteen loppumiseen ja sitä surutyötä nyt jo tekemään. Minä tulkitsisin nuo miesystäväsi pohdinnat sillä tavalla, että eroajatukset pyörivät hänenkin mielessään, hän ikään kuin tekee sitä erotyötä jo myös, kerää rohkeutta. Ei sitä tarvitse tai kannata ajatella niin, että mies "on saanut tarpeeksen" - hän on kuitenkin tosi kauan aikaa ollut parisuhteessa, jossa on ollut perustavanlaatuinen ristiriita (lapsesi olemassaolo), mutta aina se voimakaskaan romanttinen rakkaus ei kerta kaikkiaan riitä jos elämäntavat, tarpeet tai toiveet on muuten yhteensopimattomia. Teillä on ollut hyvä ja kaunis ja toimiva suhde, ei se ole ollut mikään virhe, mutta joskus asiat menee näin.

Surutyötä tässä teen koko ajan, joka kerta kun käyn tämän ajatuskuvion läpi päässäni. Välillä saattaa mennä muutama kuukausi miettimättä, sitten taas. Ja perustelit juuri saman, miten itsekin perustelen itselleni, miksi en edes halua asua yhdessä. :) Toistan vielä, se ei siis ole tässä se "pääongelma" (niin, mikä on, sasse...). En ikimaailmassa minäkään laittaisi lastani mihinkään laboratoriotestiin, että kestääkö tämä meidän suhde kotileikkiä vai ei. Se ei tule kysymykseenkään.

Kai se pääongelma on se, että näiden tietojen valossa, teenkö selkeän eron, vai jatkanko tätä suhdetta hyvine ja huonoineen; hyvä mies, hyvä suhde, mutta tämä jatkuva epävarmuus (jota ruokin pääasiassa itse).

Lisäksi tekstistäni voi saada kuvan, että minä tässä sanelen sääntöjä suhteellemme: miespolo haluaa avoliiton enemmän kuin mitään muuta, mutta minä toimin esteenä. No ei hänkään sitä 247 hinkua ja kärsi ihmisenä, kun ei sitä saavuta... :)