Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät halua tulla toimeen muiden kanssa.

En tykkää ihmisistä. Todella harvoista pidän, piirini on pieni. 

Teen asiakaspalvelu työtä, olen siinä hyvä. Että tulen kyllä toimeen, mutta en vaan yksinkertaisesti voi sietää ihmisiä. 

Mikä on sitten oikea määrä ihmissuhteita? Minusta on ihan kivaa yksinkin.

Ihmiset ovat yleensä todella raskaita. Sekaisin, epäaitoja, mulkeroita tai tyhmiä. Monesti myös kaikkia noita. Lisäksi yhteiskunnallinen valhe siitä miten ollaan maailman onnellisimpia ja vähiten korruptoituneita on raskas paketti, vaikka maa on jo tuhottu läpikotaisin ja edessä on jyrkkä alamäki pohjalle. Kaiken kukkuraksi kaikki some- ja wokehömpötykset, niin tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisin syntynyt väärään paikkaan ja aikaan. 

Sinänsä tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa, jos pidän kanssakäymisen tyhjänpäiväisenä höttönä ja hassutteluna. En vain oikein enää jaksa kun ikää on hieman tullut. Päänsisäinen viihdeshow on paljon hauskempi ja parempi!

Jos yhteiskunta ja ihmiset eivät pidä minusta, ei minullakaan ole velvoitteita pitää koulukiusaajia paapovasta yhteiskunnasta.

Yksiöni ja sadat videopelit riittävät hyvin. Te minut tähän ajoitte, joten saatte tämän huvin sitten maksaakin.

Monesti noita ihmisiä on satutettu ja pahasti. He eivät enää luota ihmisiin. Yksin ollessa kukaan ei pääse kiusaamaan.

No en mä ainakaan kaipaa niitä sosiaalisia suhteita lainkaan. Siksi olen niistä pois vetäytynyt jo vuosikymmeniä sitten. Tyytyväisenä nyt viisikymppisenä vanhanapiikana elän torpassani suon laidassa, kaukana muista. Työtä teen, mutta etänä tietokoneellani, ei tarvi olla sosiaalinen. Ihmisille puhun sen verran, että kerran viikossa käyn kaupassa jossa usein tulee kassalle sanottua hei ja kiitos. Olen onnellinen näin, enkä ole koskaan elämässäni kokenut mitään "yksinäisyyttä". Rauhaa ja onnellisuutta yksinolossa vain.

Minkäs voi kun on autisti. Ois kiva jos ois kavereita, mutta kun ei millään niitä saa. Onneksi on perhe.

Ikävä kyllä suurin osa ihmisistä on tyhmiä. Ja siksi keskustelut on aika raskaita, kun koko ajan tekisi mieli oikoa, että ei se noin ole, ei pidä paikkaansa jne. Ja kun ei jaksa, niin sitä vaan nyökyttelee ja toivoo pääsevänsä pois. 

Minulla on aviomies, se riittää. Töissä täytyy sietää työkavereita, olen ystävällinen vaikken heistä välitäkään. Sosiaaliset tilanteet ovat minulle äärimmäisen uuvuttavia ja yhdenkin porukassa vietetyn illan jälkeen tarvitsen aikaa palautua. Se vie voimat fyysisesti ja henkisesti.

Olen täysin tyytyväinen yksinkin.

Vaikea löytää sellaista seuraa, joka olisi sen arvoista, että haluaisi antaa aikaansa sille.

Kuka edes haluaisi panostaa huonoihin ihmissuhteisiin?

En minä ainakaan ja olen mielummin yksin kuin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa en tule toimeen.

Minä tosin viihdyn myös yksikseni. Jos haluan vaikkapa matkalle, niin menen vaikka yksikseni. Seuraa jos olen vailla niin sen laatu ratkaisee. Jätän vaikka lähtemättä sinne matkalle jos sinne ei pääsisi muuten kuin huonossa seurassa. 

Ja siitä hyvinvoinnista puheen ollen, on hyvin tärkeää että ne sosiaaliset suhteet toimii ja itse uskon että huonot ihmissuhteet ovat vahingollisempia kuin yksin oleminen. 

Ja kaikki eivät viihdy muiden ihmisten  kanssa lähemmissä tekemisissä ollenkaan. Suotakoon se heille, sillä se on heidän oikeutensa ihan yhtälailla kuin meillä jokaisella on oikeus valita seuransa.