Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ajatuksia yksinäisyydestä...
23.04.2024 |
Heipä hei!
Täällä kirjottelee lähemmäs 40-vuotias mies. Oon ollut elämässäni yksinäinen lähes 20 vuotta. Yksinäisyydellä tarkotan sitä, että ei ole yhtäkään kaveria, ei kumppania, jne. Ei turvaverkkoa, eikä ihmissuhteita. Monesti kuulen puhuttavan yksinäisyyden tunteesta. Ihmiset kokevat yksinäisyyden tunnetta, vaikka heillä on kavereita, jopa kumppani vierellään...Tietyllä tavalla ymmärrän sen, mutta toisaalta taas en. Se on nimittäin vähän sama kuin jos jollain olisi rahaa paljonkin ja hän sanoisi olevansa köyhä. Tai joku olisi pitkä, mutta sanoisi olevansa lyhyt. Jollakin olisi kavereita ja ihmissuhteita, mutta sanoisi olevansa yksinäinen. Mielestäni jos ihminen näin kokee, niin hän kokee asian "väärin". Siinä ei ole kyse siitä, että ihminen ois oikeesti köyhä, tai oikeesti lyhyt tai oikeesti yksinäinen, vaan siitä, että ihminen kokee olevansa sellainen. Ja mielestäni vain hyvin harvat ihmiset ovat yksinäisiä oikeasti ja kokevat sen tunteen oikeasti. Kokevat sen, että mitä se todella on.
Oon sitä mieltä, että jos vaikkapa kavereiden kanssa tai kumppanin kanssa kokee yksinäisyyttä, niin se ei ole yksinäisyyttä, vaan jotain muuta tunnetta: Hylätyksi tulemista, riittämättömyyttä, tyytymättömyyttä kumppaniin, ärtymystä, epävarmuutta, jne. Hyvin monenlaisia tunteita, mutta ei kuitenkaan yksinäisyyttä. Yksinäisyys nimittäin on sitä, että sinulla ei ole enää niitä kavereita tai ei ole enää sitä kumppania, jonka kanssa voisit olla missään tekemisissä. Yksinäisyys on se lopullisuus sen kaiken jälkeen. Yksinäisyys on se, kun on jo menettänyt sen kaiken. Se ei ole pieni ohitse menevä hetki, jonka tuntee kaveriporukassa, tai kumppanin kanssa.
Yksinäisyys saapuu sitten, kun kaikki sanat ja teot on jo sanottu ja tehty, kun kaikki ihmissuhteet on menetetty. Kaikki muut tunteet ovat sitä ennen. Todellinen yksinäisyys on tavallaan kuin kuolema.
Mitä ajatuksia teille tulee yksinäisyydestä?
Tarkoitukseni ei oo tässä vähätellä noita tunteita kavereiden tai kumppaneiden kanssa, sillä ne voi olla äärettömän kivuliaita, jopa kivuliaampia kuin se varsinainen yksinäisyys. Aivan kuin kuolinkamppailukin on varmasti kivuliaampaa, mitä itse kuolema, mutta silti ihminen ei ole vielä kuollut siinä vaiheessa, eikä kukaan sanokaan olevansa kuollut vielä silloin.
Nyt siellä joku aattelee, että puhun yksinäisyydestä hyvin lopullisena asiana, kuolemana. Mutta eihän se ole lopullista...siitä voi päästä eroon. Minäkin esimerkiks voisin vielä joskus saada kavereita, periaatteessa. Jopa kumppanin, ken tietää? Mutta kun on ollut yksin, niin ei sitä aattele niin, vaikka se oliskin aina mahdollista. Me yksinäiset olemme kuolleita ja olemme olleet kuolleita jo pidemmän aikaa.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 50-vuotias nainen ja ollut jo parikymmentä vuotta totaaliyksinäinen. Eli ei puolisoa, lapsia, ei kavereita tai ystäviä, ei edes työkavereita koska teen työni 100% etänä kotoa, en ole tekemisissä suvun kanssa ja asun kaukana niistä.
Mulla mennyt niin onnellisesti, että olen ajan myötä oppinut nauttimaan erakkoelämästäni. Enää en edes huolisi mitään muuta. En jaksa ihmisiä enkä kaipaa niitä mihinkään.
Hyvin kirjoitettu ja ajateltu.
Sitä en hahmottanut, että tarkoitatko aivan konkreettista fyysistä yksinäisyyttä, siis sitä että lähell ei ole ketään elävää ihmistä. Vai tarkoitatko tialnnetta. jossa ihmisiä on, mutta kukaan ei ole vjorovaikutuksessa sinun kanssasi.
Perusta paikkakunnallasi vaikka faceen yksinäisten juttutupa . Voitte sopia myös tapaamisia esim porukalla vaikka vappupiknikille , metsäretkille tai mitä ikinä keksitte vaikka pihatalkoita vuoron perään kunkin halukkaan pihalle . Laita lappu vaikka lähikaupan seinälle niin ihmiset löytävät . Et ole kauaa yksin.
Kyllä se yksinäisyys syö miestä, on kyllä koettu. Jopa introverttina kaipaan silloin tällöin yhteyttä muihin ihmisiin. Nuorena pahinta oli jos sai yksinäisen stigman eli olit merkitty "oudoksi" tai ihmiseksi, jonka kanssa ei ollut soveliasta olla, koska olit vain erilainen. Oikeasta yksinäisyydestä itsensä poiskampeaminen on työlästä, koska helposti takertuu epätoivoissaan mihin tahansa ihmissuhteeseen, joka lievittää yksinäisyyttä. Silloin voi tulla helposti hyväksikäytetyksi, vaikka hyvin tiedostaisi tämänkin asian. Kaverini sanoi joskus, että yksinäisyys on myös eräällä tavalla itsekkyyttä. Ymmärrän sen niin, että yksinäinen ei kykene jakamaan muille asioitaan ja elämäänsä, vaan helposti "käpertyy" vain pohtimaan itseään ja yksinäisyyteen liittyviä negatiivisia tunteita. Sosiaaliset ihmiset usein jakavat muille läsnäolonsa, materiaaliset tarpeensa, kiinnostuksen kohteensa... elämä on paljolti jakamista muiden kanssa (ilot ja surut). Yksinäisellä saattaa olla liian tiukat kriteerit sille, millaisia ystävien tai ystävyyden tulisi olla. Ainakin jos on tällaisia ajatuksia, niin kannattaa laajentaa näkökulmaansa. Suosittelen myös vapaaehtoistyötä tai uuden harrastuksen aloittamista, siellä voi tavata muita ihmisiä ikään katsomatta. Maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä eli suurella todennäköisyydellä sinullekin löytyy jostain ystävä tai ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin kirjoitettu ja ajateltu.
Sitä en hahmottanut, että tarkoitatko aivan konkreettista fyysistä yksinäisyyttä, siis sitä että lähell ei ole ketään elävää ihmistä. Vai tarkoitatko tialnnetta. jossa ihmisiä on, mutta kukaan ei ole vjorovaikutuksessa sinun kanssasi.
Kiitoksia =) En oikeestaan aatellu asiaa tuota kautta...aattelin vaan sitä, että ei oo kavereita/läheisempiä ihmiskontakteja. Ettei oo ketään kelle kertoa asioista, jos haluaisi joskus kertoa jollekin jotain jne. Jakaa tunteita ja ajatuksia, tehdä jotain yhdessä, jne. Mut jos aattelee omaa elämääni, niin noi molemmat toteutuu tietty. Kotona ollessa sitä on fyysisesti yksin ja sitten kun ihmisten ilmoilla liikkuu, tai osallistuu johonkin, niin ihmisiä on, mutta ei minun kanssani....eikä sillai saa yhteyttä kehenkään. Mun mielestä tästä aiheesta ois kiva kuulla enemmänkin keskustelua ja ajatuksia. Olikohan Perjantai-dokkari vai mikä se oli, missä eräs yksinäinen mies kerto kokemuksistaan, niin se oli kyllä TOSI hyvä. Jotenkin tuntu, että kerrankin yksinäisyys on kunnolla ja sillai syvemminkin esillä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se yksinäisyys syö miestä, on kyllä koettu. Jopa introverttina kaipaan silloin tällöin yhteyttä muihin ihmisiin. Nuorena pahinta oli jos sai yksinäisen stigman eli olit merkitty "oudoksi" tai ihmiseksi, jonka kanssa ei ollut soveliasta olla, koska olit vain erilainen. Oikeasta yksinäisyydestä itsensä poiskampeaminen on työlästä, koska helposti takertuu epätoivoissaan mihin tahansa ihmissuhteeseen, joka lievittää yksinäisyyttä. Silloin voi tulla helposti hyväksikäytetyksi, vaikka hyvin tiedostaisi tämänkin asian. Kaverini sanoi joskus, että yksinäisyys on myös eräällä tavalla itsekkyyttä. Ymmärrän sen niin, että yksinäinen ei kykene jakamaan muille asioitaan ja elämäänsä, vaan helposti "käpertyy" vain pohtimaan itseään ja yksinäisyyteen liittyviä negatiivisia tunteita. Sosiaaliset ihmiset usein jakavat muille läsnäolonsa, materiaaliset tarpeensa, kiinnostuksen kohteensa... elämä on paljolti jakamista muiden kanssa (ilot ja surut).
Hei kiitoksia! Tosi hyviä ajatuksia ja hyvin samoilla linjoilla itsekin. Mulla on just toi sama, että introvertti oon, mut eihän se silti poista täysin sitä sellaista kaipausta. Ja toi yksinäisyydestä pois kampeamisen vaikeus on todellakin totta ja sitä harvat ymmärtää, jotka eivät oo siinä pisteessä ollu. Koska se ei todellakaan oo sitä, että sais tyyliin vuosikymmenen yksinäisyyden jälkeen kavereita tosta noin vaan. Ja jos joskus ois lähellä saada kaverin, niin sit iskeekin hyvin monenlaiset eri tunteet sun muut. Siinä on tosiaan tuota sanomaas itseensä käpertymistä ja takertumista ja kaikkee. Sillon karkottaa kaikki luotaan, kun olis se harvinainen mahdollisuus. Sehän ei oo todellakaan mikään hyvä lähtökohta millekään ystävyydelle tai suhteelle ylipäätään. Siinä on mielettömän paljon erilaisia karikoita, mihin voi posauttaa ja vaatii paljon ymmärrystä siltä, josta tulee yksinäisen kaveri....ehkä paras tilanne olis, että hän ois yksinäinen itsekin, tai kokenu sitä joskus itsekin. Mut niin, hyviä pointteja...kaikkea hyvää sulle sinne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 50-vuotias nainen ja ollut jo parikymmentä vuotta totaaliyksinäinen. Eli ei puolisoa, lapsia, ei kavereita tai ystäviä, ei edes työkavereita koska teen työni 100% etänä kotoa, en ole tekemisissä suvun kanssa ja asun kaukana niistä.
Mulla mennyt niin onnellisesti, että olen ajan myötä oppinut nauttimaan erakkoelämästäni. Enää en edes huolisi mitään muuta. En jaksa ihmisiä enkä kaipaa niitä mihinkään.
Kuulostaa hyvältä...tavallaan unelmatilanne, että sopeutuu yksinäisyyteen. Sulla ei varmaan käy aika pitkäks itsekses ja koet elämäsi tarkoitukselliseks? Ehkä suurin ongelma mulla on tietynlainen tarkoituksettomuuden tunne. Haluaisin jollain tavalla olla hyödyksi ja kokea itseni...tärkeäksi. Voisin saavuttaa sen tietty itseksenikin tekemällä jotain, mikä ois minusta tärkeetä, mut en oo vielä keksiny mitä se olis.
Alue: Aihe vapaa
:)