Ja taas kesää tässä odotellessa

Kesäpaikkani on sukumme rakas,ihana paratiisi. Täällä on rauhaa, ja useita rakennuksia ja oleskelutiloja.

Miehelläni on aikuinen poika, joka naimisissa ja kaksi peräjälkeen tehtyä lasta. Miniä on jatkuvasti väsynyt, kaikkea käskemistä ja mitään kontrollia kaihtava hippityttö. Eli lapset elää heillä kuin pellossa. Ei näytä äiti myöskään jaksavan lapsia, vaan haluaa lähinnä lukea tai haaveilla.

Minulla on vastuullinen ja paljon paineita sisältävä työ. Siksipä kuukauden kesäloma mökillämme on aina ollut minulle se tärkein ja voimaa antava tauko vuodessa. Tämä on todella erityksessissä oleva paikka jossa pääsee täydellisesti irti kaupungin ja työn ilmastosta!

Toisen lapsen synnyttyä loppui perheeltä kait jaksaminen kokonaan ja arki näyttää olevan pelkkää selviytymistä.

Joten lähdetäänpä iskän ja sen vaimon mökille. Ja ollaan siellä kokonainen kuukausi kun nekin on siellä.

Jätetään ne lapset "nauttikaa luonnosta" eli juoksemaan täysin valvomatta rantoja ja laitureita.

Ei ruokahuoltoa, ei päivärytmiä, "voi voi ku me unohdettiin päiväunet kokonaan". Äiti haaveilee ja lasten isä istuu penkillä eikä puutu mihinkään, katselee vaan.

Ja on yritetty sanoa esim että meille tulee muita vieraita. Vastaus:"Ei se haittaa, me voidaan mennä tuonne peräaittaan nukkumaan".

On sanottu että lähdetään pois mökiltä jonnekin kesäjuhliin. Nämä vaan kysyy että " koska tulette sieltä takaisin?".

Ne tietää että mun loman ajan olemme täällä.

Mieskään ei halua sanoa pahasti pojalleen, enkä minäkään voi ihan suoraan karjaista että menkää jo jumankauta muualle. Ei ole tarkoitus laittaa välejä poikki.

Mutta ei voi olla näinkään, että tullaan toiste mökille itse huilaanaan ja aivan selvästi halutaan jättää ne lapset meidän kontolle kun itellä ei voimat riitä.

Minäkin tarvitsen ja haluan lomaa. Omalla mökilläni.

Kun työt alkaa, tänne asti ei enää ajella niin helposti: Matkaa on ja mökillä laittamista.

Mun ainoa henkireikäni menee tässä hässäkässä!

Ja ei auta vaan huolehtia omista ruuista tai puuhailla vain omiaan. Niilä ei siis ole mitään mukanaan , ne ei osaa lähteä täältä itsenäisesti kaupoille (veneily mahdottomuus), lapset änkee joka tapauksessa tupaan ja mankuu ruokaa ja yleensäkin jotain kontaktia aikuisiin.

Arvioini on että keskenkasvuinen miniä ei ymmärtänyt alkuunkaan millaista pikkulasten kanssa eläminen on ja vastuu ja voimat loppui Ennenkuin alkoikaan. Toinen lapsi oli jo ihan liikaa todellakin.

Täytyy varmaan seuraavalla lomalla vuokrata huvila Italiasta.

En vaan halua uskoa että joudun luopumaan rakkaimmasta loman vietostani heidän takiaan.

Kunhan avauduin. Tähän ei ole hyvää ratkaisua olemassakaan.