Jos ei jaksa kaveria - kokemuksia muutoksista kaverisuhteessa

Kyllä. Itsekään en jaksanut kun kaveruus muuttui terapiasessioiksi. Törkeintä oli, kun tämä "kaveri" syytti minua itsekkääksi kun en jaksanut terapeuttina toimia jatkuvasti.

Aikansa kutakin. Ihmiset kasvaa erilleen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän jaksaa näitä syvällisiä keskusteluja, ylianalysointia ja vuodattamista. 

On kokemusta. Kaverustuttiin kun lapset oli pieniä ja oltiin samassa tilanteessa. Sehän oli sitä vauva- ja pikkulapsiasiaa eikä toiseen ihmisenä oikein ehtinyt kunnolla tutustua. Sitten kun lapset kasvoivat, aloin ymmärtää miten mm.erilaiset arvot ja mielenkiinnon kohteet meillä oikeastaan olikaan. 

Hiivutin koko tuttavuuden ja sitten sattui lopuksi sellainen rajojen ylitse kävelemisepisodi joka oli hyvä tekosyy viimein lopettaa kaikki monen vuoden kaltoinkohtelun jälkeen.

Luulin aikoinaan antaneeni anteeksi esim. exäni kanssa vehtaamisen mutta se alkoikin kummitella vielä vuosien päästä joten oli myös osasyy välien viilenemiseen ja välittämisen katoamiseen.

Kaikki vain loppui enkä ole sen koommin taakseni katsonut tai katunut. Harmittaa vain että annoin kyseisen henkilön hallinoida elämässäni noinkin pitkään, narsistina vaatimassa milloin mitäkin jatkuvalla syötteellä.

Minun hyvä ystävä hurahti salaliittoteorioihin. Todella raskasta olla hänen seurassa kun kaikki mitä sanot niin väännetään joksikin ihme salaliitoksi. Jopa normaali talvisää on "epäluonnollista" Ja meitä myrkytetään salaa ym...

Ap kommentoi, monia erilaisia kokemuksia teillä. Ymmärrän, että erilaiset arvot, hyväksikäyttö tai tuollainen salaliittoajattelu käy kovin raskaaksi eikä jaksa ihmistä. Annoin ehkä vähän väärän kuvan tilanteesta, olen alkanut itse pitäytyä siitä terapoinnista, koska huomasin suhteen nojaavan omalta osaltani siihen, otin itse sellaista roolia. Nyt kun en enää sellaista halua tehdä niin ei kaverinikaan sitä vaadi. Mutta olen alkanut ajatella mikä meitä sitten pitäisi yhdessä kavereina - kaverini on hirveän herkkä ja kiltti mutta myös rajaton ja usein alakuloinen enkä jaksaisi sitä kun hän ei kuitenkaan hae itselleen apua. Tuntuu ettei ole muuta puhuttavaa kuin työt. Niin kiinnostaisi kuulla ehkä erityisesti miten muut on toimineet vastaavissa tilanteissa kun tulee syyllinen olo halusta päättää kaveruus kun mitään "isoa" syytä, kuten riitaa ja ikävää käytöstä minua kohtaan ei ole - miten ihmiset työstää tällaisia kaveruuden hiipumiseen liittyviä tunteita? 

Vierailija kirjoitti:

Ap kommentoi, monia erilaisia kokemuksia teillä. Ymmärrän, että erilaiset arvot, hyväksikäyttö tai tuollainen salaliittoajattelu käy kovin raskaaksi eikä jaksa ihmistä. Annoin ehkä vähän väärän kuvan tilanteesta, olen alkanut itse pitäytyä siitä terapoinnista, koska huomasin suhteen nojaavan omalta osaltani siihen, otin itse sellaista roolia. Nyt kun en enää sellaista halua tehdä niin ei kaverinikaan sitä vaadi. Mutta olen alkanut ajatella mikä meitä sitten pitäisi yhdessä kavereina - kaverini on hirveän herkkä ja kiltti mutta myös rajaton ja usein alakuloinen enkä jaksaisi sitä kun hän ei kuitenkaan hae itselleen apua. Tuntuu ettei ole muuta puhuttavaa kuin työt. Niin kiinnostaisi kuulla ehkä erityisesti miten muut on toimineet vastaavissa tilanteissa kun tulee syyllinen olo halusta päättää kaveruus kun mitään "isoa" syytä, kuten riitaa ja ikävää käytöstä minua kohtaan ei ole - miten ihmiset työstää tällaisia kaveruuden hiipumisee

Syyllisyyden tunne on normaalia ja mielestäni hyvä merkki. Se kertoo siitä, että sinulla on terve omatunto etkä ole sitä tyyppiä, joka menisi hetken mielijohteesta poikkasemaan ystävyyssuhteen. Se kertoo myös siitä, että et halua tahallasi pahoittaa ystäväsi mieltä tai näe häntä yksipuolisesti syyllisenä ystävyytenne "pilaantumiseen".

Joskus luin, että mikäli joudut valitsemaan syyllisyyden ja katkeroitumisen välillä, valitse syyllisyys. Vaikka syyllisyyden tunne tekee kipeää, se ei myrkytä sinua sisältäpäin samalla tavalla kuin katkeruus. Katkeroituminen alkaa ennen pitkää myös heijastua ulkopuolisiin, teidän tapauksessa ystävääsi. Jos pitkität ystävyyttänne vastentahtoisesti, on olemassa riski sille, että katkeroidut ystävällesi ja saatat alkaa vierittää turhautumistasi ja vieraantumistasi hänen niskoilleen.

Tiedän kokemuksesta, että joskus irtipäästö pitkäaikaisesta, paperilla täysin hyvästä ystävästä on viisain ja rakkaudellisin ratkaisu. Sen ei tarvitse olla dramaattista siltojen polttamista vaan hiljalleen tapahtuva hiipuminen, jossa kumpikaan ei tarpeettomasti loukkaa toista. Vanhentunutta dynamiikkaa ei saa aina korjattua ja toisaalta sen ylläpitäminen ei ole kummankaan etu. Ihmiselle on annettava tilaa kasvaa ja kehittyä ja mikäli tämä ei jonkin ystävyyssuhteen puitteissa onnistu, on parempi jättää jäähyväiset. Toisaalta uudelleen ystävystyminenkin voi olla mahdollista tauon jälkeen ja jos molemmat ovat kasvaneet samaan suuntaan.

Miksei tästä voisi yrittää puhua ystävälle? On kuitenkin kiltti ihminen, alakuloinen vain. Olisi wake up call hänelle kun ystävä sanoo että nyt alkaa riittää ja avain muutokseen. 

Tuota kutsutaan ihan vaan elämäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Aikansa kutakin. Ihmiset kasvaa erilleen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän jaksaa näitä syvällisiä keskusteluja, ylianalysointia ja vuodattamista. 

Niin, jossain vaiheessa tulee vastaan se, että alkaa paremmin hahmottamaan millaista elämää haluaa elää, eikä suorita sitä standardia näin olet oikein aikuinen. 

Jotta jaksan itse yksin asuvana vanhempana naisena.Olen karsinut pois ne ihmiset elämästä joille olen yksinomaan roska laatikko,jotka kuormitavat minua huolillaan,kuysymättä miten minä voin! Jopa siskoni,jolla kuitenkin puoliso ja ystäviä mielin määrin.Mahdolisuus matkustaa,kauneuden hoidot,risteilyt kylpylät ymm.Minulla ei niihin mahdolisuus,mutta voin silti hyvin arkeni juuri siksi kun karsin tylysty ihmisä elämästäni pois.En vaan jaksa kunnella sairaudet ymm.enää.