Kysymys masentuneille tai masennuksen läpikäyneille!!

... niin meinaatko että jos katsoo liikaa telkkaria voi suistua syvään masennukseen? Se on ennemminkin niin, että masennustila, joka on suuressa määrin kemiallinen epätasapaino aivoissa ja siksi osittain korjattavissa masennuslääkkeillä, oireilee aloitekyvyttömyytenä ja eristäytymisenä. Toki on niin että masentuneena kannattaisi mennä reippailemaan ja soitella ihmisille, ja kun niin ei tee (koska masentuneen maailmassa kaikki tuollainen tuntuu täysin turhalta, koska ei ole yksinkertaisesti toivoa), masennus jatkaa pahenemistaan.



Minulla masennus alkoi suuren kriisin ja elämän puitteiden romahtamisen jälkeen mutta sen syitä löytyy myös varhaislapsuudesta alkaen. Siksi masennus ei ollut pelkästään huono ja negatiivinen asia vaan nosti esiin asiat, joita täytyi kohdata ja selvittää. Masennus on terve reaktio siihen, että ihminen on haavoittunut, ylikuormitettu. Mutta masennusta pitää sairautena hoitaa, jos tavalliset keinot eivät riitä sen ohimenemiseksi. Tarvitaan siis lääkitystäkin, jos aivoissa on välittäjäaineiden kanssa häikkää. (Vaikka moni maallikko ja asiaa tuntematon mielellään syyllistää ja turhentaa masennussairauden aiheuttaman kärsimyksen).

pahana yhden henkisesti raskaan opiskelujutun yhteydessä. Taustalla koulukiusaamista ja sen sellaista. Jouduin pitämään opinnoissa taukoa kun en vaan uskaltanut mennä luennoille, enkä jaksanut olla sosiaalinen, . mutta minusta se oli masennuksen oire eikä syy. Poikaystävää tapasin mutten muita. Menin fyysisesti aika raskaisiin töihin kun opiskeluista ei tullut mitään ja kävin töissä fillarilla, ei oo varmaan ikinä tullut liikuttua niin paljon. Telkkaria mulla ei ollut niihin aikoihin, ruoka ei masentuneena maistunut paitsi suklaa, mut minusta sekin oli masennusoire eikä masennuksen syy.

Mulla on ihan selkeästi lapsuuden ja nuoruuden kokemukset masennuksen (ja tietynlaisen persoonan haurauden) takana. Kärsin jaksottaisesta masennuksesta 11-24 ikäisenä. Masennuskausien aikana tietenkin syöminen, liikkuminen, ulkoileminen ja sosiaalinen elämä kuivettuivat (joskus enemmän, joskus vähemmän) mikä ei tietenkään edistä terveyttä, mutta ei aiheuttanut masennusta vaan oli seurausta masennuksesta. Masennusepisodin usein laukaisi jokin kuviteltu (joskus jopa todellinen) "tappio" tai epäonnistuminen, kohtuuttomat syyllisyydentunteet ja vaikeat elämäntilanteet, joissa en osannut ottaa ohjia omiin käsiini enkä vastuuta elämästäni.

Lopulta olin ulkoisesti normaalin oloinen, mutta sisältä täysin turta. Kuvittelin ettei minulla ole normaaleja tunteita ja olin siitä jollain sairaalla tavalla melkein ylpeä, tietämättömyyttäni. Jatkuva äärimmäinen tunteiden patoaminen aiheutti jatkuvia stressi- ja masennuskierteitä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän väsyin ja sitä vaikeammiksi kävivät masennukset. Kunnes lopulta tuli seinä vastaan, tulin tietoiseksi tästä asiasta ja rupesin paranemaan.



Kaikkina noina vuosina havaitsin, että juuri millään terveillä elämäntavoilla jne. ei ollut masennukseen juurikaan vaikutusta. Liikuin kuitenkin säännöllisesti n. 3 kertaa viikossa kaikki nuo vuodet. Hassua kyllä, paranemiseni ensimmäisen puolen vuoden aikana en liikkunut juuri ollenkaan :). Nyt olen taas aloittanut liikunnan uudestaan.

masennus kriisistä, mutta olen ollut ilmeisemminkin jo ihan lapsesta masentunut. Vaikea, turvaton, henkistä jaf yysistä väkivaltaa lapsuuden kodissa. Hoidan omaa mieltäni liikunnalla, terveellä ruokavaliolla ja terapialla ja kykenen tänä päivänä suht normaaliin elämään. Tosin se on kaukana mun "huippu vuosista". Ehkä olen tuomittu melankoliaan..

masennusta olenkin miettinyt nimenomaan tuollaisena "ylikuormitustilana".. eli tässä tapauksessa olisi tarpeen "mennä itseensä" ja sulkea ylimääräisiä ärsykkeitä pois (esim. tv) ja tuoda ns. aitoja ärsykkeitä (läheiset ystävät, pieninä annoksina).

Ja niin olenkin ymmärtänyt että kriisi aiheuttaa usein masennuksen.. tai siis vakava muutos..

masennusta olenkin miettinyt nimenomaan tuollaisena "ylikuormitustilana".. eli tässä tapauksessa olisi tarpeen "mennä itseensä" ja sulkea ylimääräisiä ärsykkeitä pois (esim. tv) ja tuoda ns. aitoja ärsykkeitä (läheiset ystävät, pieninä annoksina).

Tämä tämmöinen on mahdollista sitten kun tiedostaa haitalliset ajattelumallit. Silloin jos on lapsesta asti tottunut olemaan kuuntelematta itseään, ei tajua olevansa ylirasittunut. Ylirasittuneisuuden tila on toinen luonto. Tai oman tilansa tulkitsee sen väärin. Minä esim. ylirasittuneena ajattelin että en ole tarpeeksi hyvä ja tämä ylirasitus johtuu siitä. Eli minun pitää tehdä entistä enemmän töitä ja raataa kaikki illatkin, että tulee viimeinkin se päivä että osaan tarpeeksi ja olen tarpeeksi hyvä ja teen tarpeeksi töitä (lue kaikki ajat) eikä minun tarvitse enää rasittua.

Tajuatko, että kun sisällä jauhaa tällainen mylly, jotkut puheet ruokavaliosta ja liikunnasta tuntuu vähän naiveilta, anteeksi vaan...

jaksavasi pitää yhteyttä ystäviin, se on hienoa. Kaikki ei jaksa, eivätkä näe siinä mitään "ideaa".K un mikään ei vaan kiinnosta. Mulla on muutama ystävä enää jäljellä, he ymmärtävät jos en jaksa kuukauteen nähdä. Telkkaria ei ole ollut moneen vuoteen. Minä vietän aikaa perheeni ja harrastusteni parissa.

käy terapiasta, siinä kuule ylikuormitukset häviää kun laittaa aivot off-asentoon ja antaa CSI:n henkilökunnan murehtia.

Masennus on usein kiellettyjen tunteiden ulostulomuoto. Masennus voi olla vihaa, jota ei voi tunnistaa itsessään, tai surua, jota ei ole kyennyt suremaan. Se voi olla itseen kohdistettua vihaa tai masennuksella voi suojella itseään pettymyksiltä.



Ylikuormitustila laukeaisi itsestään kun kuormitus on ollut tarpeeksi kauan riittävän alhaisella tasolla, mutta masennus ei käyttäydy siten.



Ja noista ärsykkeistä muuten, kyllä minä olen ollut internetin ja tv:n suurkuluttaja masennuskausina, kun taas reaalielämä on maistunut huonommin. Jopa omaa perhettä on vaikea aidosti kohdata masentuneena.



3 tai joku

Masennus on usein kiellettyjen tunteiden ulostulomuoto. Masennus voi olla vihaa, jota ei voi tunnistaa itsessään, tai surua, jota ei ole kyennyt suremaan. Se voi olla itseen kohdistettua vihaa tai masennuksella voi suojella itseään pettymyksiltä.

Eli varsinainen syy ei koskaan selvinnyt. Vietin superaktiivista opiskelijaelämää ja vasta näin jälkeen päin tajuan monien asioiden jo ennakoineen romahdusta, joka sitten tuli tunne-elämän takaiskun myötä. Ko takaisku ei kuitenkaan yksinään olisi muuten terveelle ihmiselle aiheuttanut muuta kuin sydänsuruja muutamaksi viikoksi, mutta minun se suisti kahden vuoden totaaliseen pimeyteen mielisairaaloineen ja itsemurhayrityksineen. Kävin intensiivisessä psykoterapiassa ja se lääkehoitojen ja muiden sairaalahoitojen ohella toimi niin hyvin että pystyin saattamaan opintoni loppuun, tekemään normaalia työtä ja perustamaan perheen. Eli ison kysymyksen esität; tällaisen todella tuhoavan masennuksen syitä ei helposti saa selville. - Olen tämän 90-luvulla kokemani kriisin jälkeen potenut lievää uupumuksen aiheuttamaa masennusta pariinkin otteeseen, mutta ne on hoidettu osin lääkityksellä ja osin keskusteluterapialla. Tunnen itseni nyt sen verran hyvin että osaan hakea apua heti oireiden ilmestyessä. En missään nimessä usko että koskaan enää sairastun niin dramaattisesti kun tuolloin kauan sitten, jos ei nyt lapsilleni tapahdu jotain kauheaa.



Todella sairas ollessani en tehnyt juuri mitään järin suunitellusti, yritin vain selvitä päivästä toiseen. Näiden uupumusmasisten aikana olen yrittänyt muistaa että mitä tahansa tapahtuukin, on syötävä järkevästi ja mielellään hyvin sekä tavata sellaisia ihmisiä joiden kanssa todella viihtyy ja voi olla oma itsensä. Liikunta auttaa myös ja on lähes välttämätön osa paranemista.

Syyt masennukseen minulla on lapsuuden kokemusten käsittely aikuisena .



Insesti jota minulle tehtiin, perheväkivaltaa, alkoholismia, narsisti vanhempi joka mollasi itseluottamuksen ja haukkui toistuvasti, koulukiusaaminen, 13 vuotiaana aloitettu päihteiden käyttö, raiskatuksi tule´minen kahdesti teininä....

eli tuon 14 viestin luettuani tuntuu hölmöltä että kirjoitin että syitä olisi usein vaikea löytää - sorry! Olisi pitänyt tietty kirjoittaa että juuri minun kohdallani oli näin, mitään noin kamalaa en ole kokenut oman elämäni aikana vaan päinvastoin elänyt ainakin päällepäin turvallisen ja tavanomaisen lapsuuden. Terapeutti löysi kaikenlaisia ongelmia varhaislapsuudesta, mutta en ole ihan varma oliko oikeilla jäljillä. (Muutin ja jouduin lopettamaan terpaian kesken.) Ihmiset on erilaisia, monet pärjäävät hyvin elämässään vaikka ovat kokeneet todella kovia ja toiset romahtavat vähemmästä, ja toiset ovat sairaita läpi elämänsä.

Ihmiset on erilaisia, monet pärjäävät hyvin elämässään vaikka ovat kokeneet todella kovia ja toiset romahtavat vähemmästä, ja toiset ovat sairaita läpi elämänsä.

usein ymmärtää tämän väärin. Kun se ei mene niin, että kokemuksen kovuus on se määräävä tekijä. Vaan se että miten niitä kokemuksen aiheuttamia tunteita voi käsitellä. Ihmiselle voi sattua vaikka mitä kamalia ja hän selviää kohtalaisen hyvin, jos on joku turvallinen ihminen jonka kanssa käydä läpi asioita. Tunteet saa näyttää ja niistä saa puhua. Silloin traumaattisen asian muistaa, se on osa elämänkerrallista muistia.

Toisaalta taas vastaavasti ulkopuolisen silmissä suhteellisen mitätönkin asia voi traumatisoida pitkään jatkuessaan, jos lapsella ei ole mitään mahdollisuutta käsitellä kokemaansa. Silloin traumaattiset asiat siirtyy käsittelmättöminä traumaattiseen muistiin. Se taas ei ole tietoinen muistamisen muoto, vaan näkyy enemmänkin ihmisen (järjettömänä) toimintana. En käsitä mikä minuun meni-tyyliin. Yksinkertaistettuna näin.

Viimeinen niitti oli varmaan se, kun vuorokuukausin omassa perheessä oli syntymää ja kuolemaa. Tunteet heittelehtivät laidasta laitaan, ja sitä vain jatkui ja jatkui kuukausia. (Joo se vuosi sisälsi tosi paljon syntymää ja kuolemaa.) Ja kun elämä ei sitten "ikinä" suonut hengähdystaukoa tästä tunnevuoristoradasta, niin ei kai siinä sitten muuta mahdollisuutta ollutkaan kuin masentua.

Ei niinkään varmaa, että olisin silti säästynyt sairaaloilta vaikka normaali lapsuus olisikin ollut :)

Masennus on mystinen sairaus ja uskon minulla olevan synkempi mielenlaatu jo valmiiksi. Sisareni miltei samanlaista elämää viettäneenä on ollut suht´koht normaali.

Herkkäkin olen kuin mikä aina nieleskelemässä.

14

eli tuon 14 viestin luettuani tuntuu hölmöltä että kirjoitin että syitä olisi usein vaikea löytää - sorry! Olisi pitänyt tietty kirjoittaa että juuri minun kohdallani oli näin, mitään noin kamalaa en ole kokenut oman elämäni aikana vaan päinvastoin elänyt ainakin päällepäin turvallisen ja tavanomaisen lapsuuden. Terapeutti löysi kaikenlaisia ongelmia varhaislapsuudesta, mutta en ole ihan varma oliko oikeilla jäljillä. (Muutin ja jouduin lopettamaan terpaian kesken.) Ihmiset on erilaisia, monet pärjäävät hyvin elämässään vaikka ovat kokeneet todella kovia ja toiset romahtavat vähemmästä, ja toiset ovat sairaita läpi elämänsä.

sen voimme ainakin todeta! Tsemppiä teille kohtalotoverit ja kaikkea hyvää! Terv 13

14/18

Elin rakastavassa ja turvallisessa kodissa, mutta jo pikkulapsena tunsin selittämätöntä ahdistusta ja kerroin siitä usein vanhemmilleni sanomalla, että "mua pelottaa". Vanhempani tietysti kyselivät, että mikä pelottaa, mutta en osannut kertoa, se oli vain se tunne. Kärsin myös unettomuudesta jo lapsena. Siitä asti kun aloin ymmärtää, mitä kuolema on, noin 6-7-vuotiaana, ajattelin ja toivoin omaa kuolemaani. Arkuuteni vuoksi minua kiusattiin päiväkodissa ja koulussa, ja se tietenkin syvensi masennustani. Teini-iässä sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan ja viiltelin itseäni. Kouluterveydenhoitaja lähetti minut psykologin puheille, mutta kun lakkasin käymästä psykologilla, asia tyssäsi siihen.



Olen siis lapsesta asti ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän masentunut, mutta en viitsi kertoa elämäntarinaani pidemmälle. Eiköhän tämä riittänyt kertomaan, että masennukseni syy ei ole ulkoinen. Ja mitenkö käyttäydyn syvimpien masennuskausieni aikana? Kun minulla ei vielä ollut perhettä, hoidin pahaa oloa kuntoilemalla pakonomaisesti. Nykyään perheellisenä siivoan.