Lue keskustelun säännöt.
Minusta tuntuu, etten ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Muita samanlaisia?
06.03.2024 |
Perehdyin juuri hieman skeematerapiaan ja totesin, että siellä se hylätty avuton lapsi oireilee edelleen kaiken taustalla. Ei siis ihme, että usein minusta tuntuukin siltä, etten ole täysin aikuinen vieläkään, näin lähemmäs 40-vuotiaana. Sopeutuminen töiihin tai koulutuksiin on aina ollut vaikeaa. Olen herkästi romahtanut jossain vaiheessa ja kokenut tavalliset arjen pulmat ylitsepääsemättömänä stressinä. Toiset aikuiset ovat aina tuntuneet itseäni vanhemmilta ja kypsemmiltä. Kun istun vaikka palaverissa ihmisten kanssa, minulla on jatkuvasti olo kuin olisin paikan ainut teini. Kun avaan suuni, olen varma, etten vaikuta aikuiselta. Jopa yliopistolla parikymppisten kanssa opiskellessa minusta tuntui yli kolmekymppisenä siltä kuin olisin vanhus valeasussa ja pian kaikki näkevät miten epäkypsä ja typerä olenkaan.
Minua myös pelottavat tavalliset asiat kuten pomolta asioiden kysyminen (ettei hän suutu) ja suoraan puhuminen ihan kenelle vain puolisosta lähtien. Ajatus vastuutehtävistä töissä, asuntolainasta ja ajokortin ajamisesta kauhistuttaa. Minua pelottaa olla yksin kotona ja käydä yleisessä saunassa yksin.
Onko täällä muita, jotka olisivat jotenkin henkisesti keskenkasvuisia vielä tässä iässä? Miten pärjäätte työelämässä, opinnoissa ja yksityiselämässänne?
Kommentit (47)
Monesti surettaa, etten vain voi lopettaa tätä aikuisen esittämistä ja taantua avuttomaksi lapseksi jota joku hoivaisi. Ja tosiaan ilman toisen ihmisen luomaa turvaa on vaikeaa kuvitella tulevansa toimeen. Ehkä tämän takia olen koko aikuisikäni ollut parisuhteessa. Monesti olen haaveillut irtiotosta ja yksin elämän aloittamisesta alusta ja puhtaalta pöydältä, mutta pelkään liikaa yksin jäämistä ja romahdusta, niin olen päätynyt vain roikkumaan toisissa ihmisissä kiinni, vaikka parisuhteet ovatkin olleet kamalia ja kehittelemiäni dramatisointeja täynnä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsia me kaikki ollaan aikuisen vaatteissa.
Olen 44-vuotias. Joku aika sitten keskustelin ystävän kanssa vaihdevuosista. Myöhemmin koin hirveää ahdistusta siitä että enhän voi olla kohta mikään vaihdevuosiakka kun olen ihan teini vielä. Koen todella paljon sitä etten ole edes "aikuinen". Mulla on vielä pienet lapset (3v, 5v ja 8v) ja välillä nolottaa asioida jossain "aikuisten" paikassa kun tuntuu, että olen ihan pihalla piipittämässä jotain. Työssä koen epävarmuutta ja ahdistaa, parikymppisetkin tuntuvat minua fiksummilta.
N63
Sydän käy rippikoulua. Peili kertoo muuta.
Muistan, kun kysyin lapsena äidiltäni, miten hän huomasi tulleensa aikuiseksi. Ei ymmärtänyt oikein kysymystä.
Jotenkin en ymmärrä ikääni. 'Luulen' olevani paljon nuorempi yllättävissä tilanteissa.
Tavallaan ymmärrän sua, ap
Mä olen aika paljon tuollainen, vaikka ikää on 49. Enkä valitettavasti enää usko, että tässä iässä merkittävästi siitä muutunkaan, vaikka olen alkanut käymään terapiassakin itse kustantaen.
Mulla sun tilanteeseen se ero, että en ole parisuhteessa, enkä ole yli 10 vuoteen ollut. En myöskään halua parisuhdetta. Mutta olen niin stressiherkkä ja "romahteleva", että olen käytännössä lukinnut itseni turvaan kotiini hikikomori-tyyppiseen elämään. Teen täysin etätöitä kotoa. En käy juuri kuin ruokakaupassa, koska kaikenlaiset aistiärsykkeet, kuten äänet ja ihmisvilinä ahdistaa. Joskus tekisi mieli mennä vaikka matkalle, mutta miten minä siellä pärjäisin, kun en pärjää kodin ulkopuolella kotimaassakaan. Joten minä sitten vaan katselen matkakohteista youtube-videoita tai dokumentteja.
Mulla on ajokortti, jo 18-vuotiaana ajettu, ja autokin, mutta mua pelottaa ajaa mitään muuta kuin tuttuja reittejä. Muistan, kun silloin vielä kun tein töitä toimistolla, toimisto muutti eri kaupunginosaan, ja kuljin ekat 2 vuotta 2:lla bussilla, vaikka siihen meni ihan pirusti aikaa, koska en uskaltanut ajaa uutta reittiä. Lopulta sitten uskalsin, kun olin ensin ostanut sähköpyörän ja käynyt ensin pyörällä tutustumassa reittiin riittävän monta kertaa. Tämän asian suhteen rohkaistumisyritykset ei ole yleensä päättyneet hyvin. Joskus olen saanut päähäni lähteä esim. sunnuntaina ajelemaan jonnekin lähipaikkakunnalle, mutta niinhän ne on päättynyt, että lopulta panikoidun, ja siellä sitten tärisen ja itken holtittomasti parkissa jossain, tajuamatta yhtään miten pääsen takaisin kotiin. Olen minä aina lopulta päässyt, mutta kokemus on niin karmea, ettei sitä usein halua.
Raskasta on elämä tällaisena, usein toivon etten olisi koskaan syntynytkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena luulin, että aikuistuessa tulee sellainen hetki, kun rupeaa tuntemaan itsensä aikuiseksi, osaavaksi ja kypsäksi. Aikuistuttuani tajusin, ettei niin tule käymään. Kaipa sen tajuaminen oli sitten sitä aikuistumista.
Ei sun ongelmat liity aikuisuuteen mitenkään. Sulla on jotain häikkää mielenterveydessä kun haluat olla jossain alle 3v tasolla, avuttomana, ei teinitkään ole noin avuttomia.
Toki aikuisetkin haluavat, että joku pitää huolta, siksi ollaan parisuhteissa ja on muitakin ihmissuhteita, ettei tarvi aina olla yksin, se on täysin luonnollista. Ja monia aikuisia pelottaa olla yksin kotona, kun jostain syystä pelkäävät, että joku murhaajamurtovaras yhtäkkiä tulee kotiin eikä itse osaa puolustautua, mutta jokainen ymmärtää järjellä, että sellainen on hyvin epätodennnäköistä, eikä anna omalle mielikuvitukselleen liikaa valtaa.
Mutta se ei ole sama asia kuin taantua pikkulapseksi. Kyllä omat asiansa pitää silti osata hoitaa, eikä yksinjäämisen pelko saa olla lamaannuttavaa. Ei ne muut jotka sun mielestä on paljon kypsempia ja aikuisempia, ole sen kummempia, he vaan eivät julkisesti näytä omaa haavoittuvuuttaan, jota näyttävät ehkä vain puolisolleen kotona. Ainoa keino selvittää se, että pärjääkö yksin, on kokeilla olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen aika paljon tuollainen, vaikka ikää on 49. Enkä valitettavasti enää usko, että tässä iässä merkittävästi siitä muutunkaan, vaikka olen alkanut käymään terapiassakin itse kustantaen.
Mulla sun tilanteeseen se ero, että en ole parisuhteessa, enkä ole yli 10 vuoteen ollut. En myöskään halua parisuhdetta. Mutta olen niin stressiherkkä ja "romahteleva", että olen käytännössä lukinnut itseni turvaan kotiini hikikomori-tyyppiseen elämään. Teen täysin etätöitä kotoa. En käy juuri kuin ruokakaupassa, koska kaikenlaiset aistiärsykkeet, kuten äänet ja ihmisvilinä ahdistaa. Joskus tekisi mieli mennä vaikka matkalle, mutta miten minä siellä pärjäisin, kun en pärjää kodin ulkopuolella kotimaassakaan. Joten minä sitten vaan katselen matkakohteista youtube-videoita tai dokumentteja.
Mulla on ajokortti, jo 18-vuotiaana ajettu, ja autokin, mutta mua pelottaa ajaa mitään muuta kuin tuttuja reittejä. Muistan, ku
Toi 'eksymisen' pelko on mullakin. Vieraassa kaupungissa olen ihan hukassa. Jos kerran ajan ohi ennalta katsomastani reitistä, on täysin suunta hukassa. En voi käyttää navigaattoria, kun sitten en ole lainkaan 'kartalla'. Maantieajossa pärjään vanhan maantiekartan turvin. Just niin 'turvib', koen olevani jotenkin turvassa, kun tiedän missä ajan.
Naurettavaa, eikö? Puoliso reissaa ympäri maata ja hänestä se on vain mielenkiintoista. Kaupungissa ja maalla. Joskus kun ollaan yhdessä kerran käyty jossain vieraassa kaupungissa, hänen ajaessa, hän kuvittelee että osaisin sinne yksin ajaa, ihan tosta vaan. Nope.
Ollaan oltu 30v yhdessä, ja edelleen häntä ihmetyttää tämä asia.
N63
Vierailija kirjoitti:
Lapsena luulin, että aikuistuessa tulee sellainen hetki, kun rupeaa tuntemaan itsensä aikuiseksi, osaavaksi ja kypsäksi. Aikuistuttuani tajusin, ettei niin tule käymään. Kaipa sen tajuaminen oli sitten sitä aikuistumista.
Näin minäkin kuvittelin. Ja sitten ajattelin, että kun se hetki koittaa, pärjään kaikessa. Osaan töissä, ymmärrän verotukset, vaalijärjestelmän, sijoittamisen, asunnonostokiemurat jne.
En vaan osaa, ei ole sellaista hetkeä tullut
N63
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niin tutulta, et ole AP ainoa!
Mä taas olen jotenkin taantunut tuollaiseksi. Olin joskus kolmekymppisenä aika aikuinen ja menestyväkin monella tapaa. Oli itseluottamusta ja rohkeutta mennä ja tehdä mitä halusin.
Mutta elämässä on ollut monenlaista vastoinkäymistä, avioero, lapsen kuolema, masennus, päihdeongelma, joten jotenkin olen jo 15 vuotta elänyt totaaliyksinäistä pelokasta elämää, enkä tunnu enää pystyvän muuhun. Minusta on tullut valtavan arka ja kaikesta liikaa kuormittuva. Haaveilen vain, että saisin muuttaa johonkin korpimökkiin kauas pahasta maailmasta ja muista ihmisistä. Työelämässä vielä olen, koska pystyn tekemäään työtäni kotoa. Silti sosiaaliset fobiat tekee jopa etänä asioiden hoitamisesta vaikeaa ja olen aika huono työssäni sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne itseäni aikuiseksi, mutta pärjään silti itsenäisesti. Mulla on myös ns. lapsen pimeä puoli jossa mietin paljon tappamis- ja väkivaltajuttuja, mutta se ei ole nykyään niin vallitseva. Onneksi on ammatti ja työyhteisö jossa ei tarvitse olla erityisen aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ihminen sisäisesti niin muutu. Tai tietysti voi muuttua monella tapaa, mutta ikä ei tuo automaattisesti mitään kypsyyttä ja viisautta.
Joku saattaa itsekin luulla, ja esittää jotain arvokasta aikuista. Sitten ne itkupotkuraivarit saattavat viedä mennessään.
Sulla on muita pelkoja ja ahdistustiloja, jotka eivät ole ihan tavallisia.
Itse asiassa ap:n kuvaamat pelot ja ahdistukset ovat hyvin tavanomaisia. Me vaan peitellään niitä kaikin tavoin.
Olen aina ollut se innokas leikkijätäti siskojen lapsille. Yks poika kerran sanoi, että xx varmaan töissä on asiallinen jakkupukutäti, sit kun tulee mummolaan, riehuu farkkuhaalarissa ja ruutupaidassa, kiipeilee puihin ja leikkii piilosilla oloa ja pallopelejä...🙂
Itsellä taas vähän toisin päin. Vanhempien kautta ja olosuhteidenkin pakosta opin olemaan hyvin nuoresta alkaen itsenäinen ja tulemaan toimeen ilman muita. Muuttiko sitten persoonallisuutta sen verta vai mitä lie, mutta että en vain osaa kuvitella itseäni parisuhteessa (enkä ole ollutkaan, edes treffeilläkään), koska se rikkoisi oman "aikuisuuteni" joka minulle on, aikuinen = itsekseen pärjäävä ja elelevä.
Ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan lapsi vaan aina "aikuinen", ennen pienempi, nyt vaan isompi. Onko nyt sitten sen takia, että on havahtunut ja tiedostaa tämän asian, mutta välillä sitä haluaisi ikään kuin taantua - alkaa vaikka leikkimään pehmoleluilla, olla jonkun halittavana ja paijattavana ja muuta ns. "lapsellista". En nyt muista kumpiakaan edellä mainituista että olisi vanhemmilta saanut tai tehnyt.
En tiedä onko tässä jaarittelussa päätä tai häntää, niin hankala sanoittaa.
Mies kolmissakymmenissä.
Kuulostaa tutulta. Itse kärsin vaikeista ahdistuneisuushäiriöistä, enkä ole työelämässä. Samoin ajokorttia en voisi hankkia, kun en uskaltaisi ajaa, kaikki vastuu myös ahdistaa. Yksin jääminen pelottaa, pelkään olevani kyvytön hoitamaan aikuisuuteen kuuluvia tavallisia asioita, esim. muuttamaan muualle vuokralle. Asuntolaina ei tulisi kuulonkaan. Huolestun pienimmästäkin asiasta kohtuuttomasti. Tuntuu, että olen hädissäni oleva lapsi ja yritän vain selviytyjiä aikuisten keskellä.
Täällä joku kirjoittikin, että useimmat ihmiset elää tietyn epävarmuuden ja kypsymättömyyden kanssa. Ehkä herkät ihmiset näyttää sen. Toiset taas peittää paremmin.
Kun kuvittelemme pelotonta ja osaavaa ihmistä, mieleen tulee työkseen esiintyjät. Mutta, mutta: suuri osa heistäkin kokee esiintymispelkoa, 'ramppikuumetta', epävarmuutta. He sanovat, ettei esitys onnistu, ellei jännitystä tule.
Siispä. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. Onneksi elämän rikkaus on erilaiset ihmiset ja kohtaamiset.
Ei ihminen sisäisesti niin muutu. Tai tietysti voi muuttua monella tapaa, mutta ikä ei tuo automaattisesti mitään kypsyyttä ja viisautta.
Joku saattaa itsekin luulla, ja esittää jotain arvokasta aikuista. Sitten ne itkupotkuraivarit saattavat viedä mennessään.
Sulla on muita pelkoja ja ahdistustiloja, jotka eivät ole ihan tavallisia.