Minusta tuntuu, etten ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Muita samanlaisia?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä taas vähän toisin päin. Vanhempien kautta ja olosuhteidenkin pakosta opin olemaan hyvin nuoresta alkaen itsenäinen ja tulemaan toimeen ilman muita. Muuttiko sitten persoonallisuutta sen verta vai mitä lie, mutta että en vain osaa kuvitella itseäni parisuhteessa (enkä ole ollutkaan, edes treffeilläkään), koska se rikkoisi oman "aikuisuuteni" joka minulle on, aikuinen = itsekseen pärjäävä ja elelevä.

Ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan lapsi vaan aina "aikuinen", ennen pienempi, nyt vaan isompi. Onko nyt sitten sen takia, että on havahtunut ja tiedostaa tämän asian, mutta välillä sitä haluaisi ikään kuin taantua - alkaa vaikka leikkimään pehmoleluilla, olla jonkun halittavana ja paijattavana ja muuta ns. "lapsellista". En nyt muista kumpiakaan edellä mainituista että olisi vanhemmilta saanut tai tehnyt.

En tiedä onko tässä jaarittelussa päätä tai häntää, niin hankala sanoittaa.

Mies kolmissakymmenissä.

Ymmärrän hyvin. Minä N63 olen ensimmäisenä lapsikylässä legojen tai värityskirjan kimpussa, minua ei rarvitse kauaa houkutella pallopeliin, nukketaloon tai avaimen piilotukseen...

Tunnen itseni teiniksi. Huumori on ihan tyhmää ja tekisi mieli olla vastuuton ja istuksia kesät pussikaljalla jossakin ja käydä vaan festareilla. Viihdyin tosi hyvin parikymppisten opiskelukavereiden kanssa kun opiskelin uuden tutkinnon. Toisaalta viihdyin myös vanhempien opiskelijoiden kanssa kun välillä kuitenkin kaipasin "aikuisempaa" keskusteluseuraa. Muakin jännittää pomolle puhuminen, mutta teen sen silti. Hoidan aikuisten asiat kyllä, vaikka en pidä siitä. Ahdistukseen ja pelkotiloihin tarvitsist varmasti apua.

N34

Vierailija kirjoitti:

Monesti surettaa, etten vain voi lopettaa tätä aikuisen esittämistä ja taantua avuttomaksi lapseksi jota joku hoivaisi. Ja tosiaan ilman toisen ihmisen luomaa turvaa on vaikeaa kuvitella tulevansa toimeen. Ehkä tämän takia olen koko aikuisikäni ollut parisuhteessa. Monesti olen haaveillut irtiotosta ja yksin elämän aloittamisesta alusta ja puhtaalta pöydältä, mutta pelkään liikaa yksin jäämistä ja romahdusta, niin olen päätynyt vain roikkumaan toisissa ihmisissä kiinni, vaikka parisuhteet ovatkin olleet kamalia ja kehittelemiäni dramatisointeja täynnä.

ap

Tossa aloituksessa oli aika paljon samaa mitä mulla myös. Tähän spesifisti vastaan että mulla oli vuosikausia sama pelko että en pysty asumaan yksin. Viimeisimmän eron jälkeen oli vaan pakko opetella ja siitä alkoi ensimmäinen kausi ikinä kuin olin asunut oikeasti yksin. Ensimmäiset kuukaudet oli ihan hirveää helvettiä mutta se helpotti ajan kanssa. Asun edelleen yksin, tätä on pari vuotta nyt kestänyt. (Sitä ennen oli parin vuoden jakso kun eksän kanssa ei enää asuttu yhdessä mutta nähtiin melkein päivittäin lasten takia)

Mulla oli isoimpana pelkona se että yksin asuessani tulen syrjäytymään enkä näe ihmisiä. Niin kyllä hyvin pitkälti on käynyt, töissä työskentelen yksin myös. Harrastuksen puolesta on kyllä kavereita internetin välityksellä. Olen välimatkan takia etäsuhteessa. Vaikka olikin kärsittävää niin olen siitä kuitenkin tyytyväinen että nyt on itsellä se kokemus että pärjään hyvin itsekin. 

Tuohon hoivaamiseen, mä oon aiemmissa parisuhteissa ottanut sen roolin että oman jaksamisen uhalla teen toisen puolesta liikaa... siivoan, laitan ruokaa jne. Enää en sitä tee, mutta siitä on jäänyt sellainen olo että jollain tasolla tykkään olla esim sairaalassa osastolla koska saan kerrankin luvan kanssa olla se hoidettava. 

Jotenkin koen, ettei mun mielipiteet oo aina "oikeita", tai on vaikea perustella miksi olen tätä mieltä... ihan kuin muiden arviot olis useinkin enemmän 'aikuisia'. Tärkeämpiä.

Isoille siskoille oon aina se pikkusisko.

Ja sitten joskus, kun osaan ja tiedän varmasti jonkun erikoisemman asian, saatan ihmetellä, miten tämänkin osaan, vaikka oon niin nuori... varmaan noi muutkin ihmettelee...

N63

Samoja fiiliksiä kuin ap:lla. Ajokortin onnistuin sentään ajamaan parikymppisenä mutta en ole ajanut autoa sen jälkeen. Omalta osalta jämähdin varmaan henkisesti teiniksi kun aloitin parisuhteen melko nuorena ja se kesti melkein 20 vuotta. Suhdekaan ei ollut koskaan kahden aikuisen tasavertainen parisuhde vaan mieskin oli jäänyt sinne henkiseen teini-ikään.

Vasta kaksi asiaa ovat saaneet minut hieman aikuistumaan: vakava sairastuminen ja tosiaan tuo ero koska sen jälkeen kaikki omat asiani olivat vain ja ainoastaan minun vastuullaani eikä ollut ketään keltä pyytää apua.

Minulla on aina ollut huono itsetunto, joka on johtanut juuri siihen, että esim. työelämässä koen automaattisesti olevani alempiarvoinen ja huonompi kuin muut. Nyt taas koen nelikymppisenä olevani niin vanha jo että pitäisi olla niin sanotusti edennyt uralla, mutta silti nuoremmat menevät vauhdilla ohi ja itse jään paikoilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aika paljon tuollainen, vaikka ikää on 49. Enkä valitettavasti enää usko, että tässä iässä merkittävästi siitä muutunkaan, vaikka olen alkanut käymään terapiassakin itse kustantaen. 

Mulla sun tilanteeseen se ero, että en ole parisuhteessa, enkä ole yli 10 vuoteen ollut. En myöskään halua parisuhdetta. Mutta olen niin stressiherkkä ja "romahteleva", että olen käytännössä lukinnut itseni turvaan kotiini hikikomori-tyyppiseen elämään. Teen täysin etätöitä kotoa. En käy juuri kuin ruokakaupassa, koska kaikenlaiset aistiärsykkeet, kuten äänet ja ihmisvilinä ahdistaa. Joskus tekisi mieli mennä vaikka matkalle, mutta miten minä siellä pärjäisin, kun en pärjää kodin ulkopuolella kotimaassakaan. Joten minä sitten vaan katselen matkakohteista youtube-videoita tai dokumentteja. 

Mulla on ajokortti, jo 18-vuotiaana ajettu, ja autokin, mutta mua pelottaa aja

Aivoista voi puuttua suunnistussolut. Eksyminen on myös helposti yhteydessä neurologisiin hahmotushäiriöihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti surettaa, etten vain voi lopettaa tätä aikuisen esittämistä ja taantua avuttomaksi lapseksi jota joku hoivaisi. Ja tosiaan ilman toisen ihmisen luomaa turvaa on vaikeaa kuvitella tulevansa toimeen. Ehkä tämän takia olen koko aikuisikäni ollut parisuhteessa. Monesti olen haaveillut irtiotosta ja yksin elämän aloittamisesta alusta ja puhtaalta pöydältä, mutta pelkään liikaa yksin jäämistä ja romahdusta, niin olen päätynyt vain roikkumaan toisissa ihmisissä kiinni, vaikka parisuhteet ovatkin olleet kamalia ja kehittelemiäni dramatisointeja täynnä.

ap

Tossa aloituksessa oli aika paljon samaa mitä mulla myös. Tähän spesifisti vastaan että mulla oli vuosikausia sama pelko että en pysty asumaan yksin. Viimeisimmän eron jälkeen oli vaan pakko opetella ja siitä alkoi ensimmäinen kausi ikinä kuin olin asunut oikeasti yksin. Ensimmäiset kuukaudet oli ihan hirveää

Vaikutat riippuvaiselta.

Minulla on niin päin, että joissain tilanteissa koen helpommaksi toimia yksin. Mutta vastuu muiden ihmisten asioista pelottaa. Esim. kun olisi pitänyt hakea itsensä oman vanhemman edunvalvojaksi, en saanut tehtyä sitä koskaan, ja ihmettelin, miten muut tavalliset ihmiset pystyvät sellaiseen.

Minulla oli samaa arkuutta kolmekymppisenä. Jännitin sosiaalisia tilanteita, työpaikan ihmisiä, ajamista, koin että en osaa hoitaa asioitani. Annoin itseäni kiusatakin kun en uskaltanut puolustautua. Menin tolaltani aika pienistä ristiriidoista.

Minulla siihen auttoi yksinkertaisesti aika ja asioiden tuleminen rutiininomaisiksi. Totuin olemaan vieraiden ihmisten seurassa, kommunikoimaan työpaikalla ja ajanutkin olen paljon. Reipastuin ihan  vain luontaisesti. 

Nykyään ihan kivaakin sanoa pomolle mielipiteitä ja vaihtaa ihmisten kanssa ajatuksia. Tajusin jotenkin vaan että ihmisiä me kaikki ollaan, ei kukaan niin täydellinen ole. Virallisten asioiden hoitamiseen kysyn apua jos en netistä löydä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli samaa arkuutta kolmekymppisenä. Jännitin sosiaalisia tilanteita, työpaikan ihmisiä, ajamista, koin että en osaa hoitaa asioitani. Annoin itseäni kiusatakin kun en uskaltanut puolustautua. Menin tolaltani aika pienistä ristiriidoista.

Minulla siihen auttoi yksinkertaisesti aika ja asioiden tuleminen rutiininomaisiksi. Totuin olemaan vieraiden ihmisten seurassa, kommunikoimaan työpaikalla ja ajanutkin olen paljon. Reipastuin ihan  vain luontaisesti. 

Nykyään ihan kivaakin sanoa pomolle mielipiteitä ja vaihtaa ihmisten kanssa ajatuksia. Tajusin jotenkin vaan että ihmisiä me kaikki ollaan, ei kukaan niin täydellinen ole. Virallisten asioiden hoitamiseen kysyn apua jos en netistä löydä.

Hyvä sinä. Useinhan tietynlainen varmuus tulee siitäkin, että osaa asiansa. Olin aiemmin työssä, jonka oikeita asiantuntijoita tuli vain sitä työtä tekemällä, meitä oli Suomessa ehkä 10. Silloin osasin esiintyä ja sain usein myönteistä palautetta osaamisestani. Jotenkin luulin, että olin silloin "aikuinen". Työ loppui, hakeuduin muulle alalle, epävarmuus palasi.

Jotenkin pelokkaasti ajattelen vanhuutta ja kuolemaa. Jos puolisoni kuolee ennemmin, miten ikinä osaan järjestää kaiken? Esim. moottoripyörän myynnn? Mistä löydän kaikki tarvittavat paperit, onko papereita vai joitain sähköisiä sopimuksia??? Toisaalta, mulla on niin paljon kaikkea sälää, puoliso olis pulassa, jos jäis niitä setvimään...

Minulle on joskus kiusaamismielessä vihjailtu että olisin ikäistäni nuoremman oloinen. Siitä tulee vaan ärsyyntynyt ja sisuuntunutkin olo. Tiedän kyllä että pärjään. Olen välillä arka ja ujo, ja siitä se vaikutelma ehkä tulee. Mutta näillä noin sanojilla on AINA ollut itsensä kanssa ongelmia, ja tuo on vain tapa lytätä muita. Oma tilanne on kaksijakoinen. Samalla tiedostin jo teininä ja lapsenakin oikeastaan että äidilläni on mt-ongelmia ja pärjään häntä paremmin monissa asioissa. Olin kuin perheen aikuinen, kypsempi henkisesti. Samalla on se toinen puoli että olen välillä hiljainen ja arka jatkuvan nälvimisen yms takia. Äidilläni on ihan samanlaista käytöstä kuin aloittajalla, mutta en saanut kuvaa että aloittaja purkaa pahaa oloaan raivoamalla muille, kuten oma äitini teki.

Kun on kerran pikkusisko, on sitä aina. Joskus niin  ä r s y t t ä ä  esim sukujuhlissa, kun isot siskot 'pätee', eikö se lopu ikinä?

N63

Täällä lapsi 60 vuotta.

Ei ole mitään hylkäämistä taustalla, vaan vain lapsekas mieli, mikä vaatii joskus asioiden tekemistä normeja poikkeavalla tavalla. 

Käyn töissä, ja hoidan asiani, mutta muuten teen mitä huvittaa muiden esimerkkiä katselematta. Kuulemma lapsekasta.

Minulla on ihan samoja fiiliksiä. Olen ilmeisesti ollut liian iloinen, rento ja huumorintajuinen jotta se tosikkoja ja kaiken liian vakavasti ottavia on ärsyttänyt. On haukuttu vastuuntunnottomaksi, hessaleeksi ja muita vastaavia nimityksiä.

Ärsyttää sellaiset haudan vakavat tyypit ja kun koittaa keventää ilmapiiriä niin nehän suuttuvat. En vaan jaksa pingottaa, olla paskantärkeä ja halkoa nuppineulan päitä. En ole koskaan alentunut ketään ihmistä nimittelemään päin naamaa vaikkei hänen persoona miellyttäisi ollenkaan. Vai pitäisikö ilmaista suoraan nimittelijän itsensä luonnetta yhtä negatiivisilla  haukkumasanoilla.

Enää en nieleskele vaan annan nimittelijälle samanlaista luonne analyysia takaisin jos sellaista alkaa kerjäämään.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aika paljon tuollainen, vaikka ikää on 49. Enkä valitettavasti enää usko, että tässä iässä merkittävästi siitä muutunkaan, vaikka olen alkanut käymään terapiassakin itse kustantaen. 

Mulla sun tilanteeseen se ero, että en ole parisuhteessa, enkä ole yli 10 vuoteen ollut. En myöskään halua parisuhdetta. Mutta olen niin stressiherkkä ja "romahteleva", että olen käytännössä lukinnut itseni turvaan kotiini hikikomori-tyyppiseen elämään. Teen täysin etätöitä kotoa. En käy juuri kuin ruokakaupassa, koska kaikenlaiset aistiärsykkeet, kuten äänet ja ihmisvilinä ahdistaa. Joskus tekisi mieli mennä vaikka matkalle, mutta miten minä siellä pärjäisin, kun en pärjää kodin ulkopuolella kotimaassakaan. Joten minä sitten vaan katselen matkakohteista youtube-videoita tai dokumentteja. 

Mulla on ajokortti, jo 18-vuotiaana ajettu, ja autokin, mutta mua pelottaa ajaa mitään muuta kuin tuttuja reittejä. Muistan, ku

Vuoden vässykkä. Uskomatonta olla kehittymättä vaan alistutaan tuohon. Itse itseäsi pidät vankina

Onpas taas rakentavia kommentteja. Osa.

Minä vain esitän aikuista. Normaalius ja aikuisuus ovat kuoria, jotka puen päälleni tarvittaessa tai yhteiskunnan sitä vaatiessa. Oikeasti olen kuin pelokas pikkulapsi tai avaruusolio ihmisten seassa. Avuttomana katson miten pitäisi ikäiseni elää, tuntea ja toimia, mutta yrityksistäni huolimatta en ole koskaan onnistunut. 

Samaistuttavaa. Omalla kohdalla ajattelen että mielenterveysongelmat ovat niin nuoresta asti olleet läsnä, että sillä on ollut vaikutusta persoonan kehitykseen/kehittymättömyyteen.

Itse näen, että lapsena oli itsetunto, rohkeus ja osaaminen huipussaan. Silloin ei tuntunut avuttomalle, vaan oli visioita ja tahdonvoimaa.

Aikuisena taas tuntuu huijarilta, epäkypsältä, lapselliselta. En ole löytänyt paikkaani tässä elämässä enkä tiedä miten voisin tästä jatkaa eteenpäin.

Monethan on nuorena 'niin viisaita', se kai kuuluu asiaan. Ja rohkeita myös. Hyvä niin, kun pitää sukeltaa opiskelemaan ja työelämään... vasta vanhempana ymmärtää, miten vähän tietää...

Jotenkin en kyllä haluais olla nuori 'tässä ajassa', välin tuntuu että maailma on tullut hulluksi: sodat, hallituksen toimet, ilmaston ongelmat... huh huh

N63