Miksi kokoajan pitää pyrkiä parhaimpaan? Miksei alisuoriutuminen ja laiskottelu ole hyveitä?

Laiskottelua ja rennosti ottamista pitäisi arvostaa enemmän. Siinä kilpailussa kuka tekee eniten ja kuka on ahkerin ei ole voittajia. Hyödytkin siitä menee aivan muille kuin tekijöille. Laiska pitää itseään arvossa eikä rehki liikaa. Voisin jopa nähdä itseni opettamassa laiskuutta.

Ei kannata tavoitella aina parasta, koska se ei ole käytännössä mahdollista. Esim. kukaan urheilija ei pysty aina parhaaseen suoritukseen. Sama homma se on työelämässä eli kannattaa pitää yllä tietty hyvä perustaso, eikä edes yrittää parasta.

Kilpailulta tämä kaikki näyttää. Nythän on nostettu tikunnokkaan vapaa tahto - jos kieltäydyt kilpailemasta, niin olet automaattisesti häviäjä...ja häviäjän rooli on kuolema loppujen lopuksi. Aika mustavalkoista, mutta niin olemme halunneet, koska enemmistön arvot ja normit.

Mutta kuka on kilpailun tuomari loppupeleissä? Kuka pyörittää kilpailua globaalilla tasolla käynnissä?

Sinänsä ihan hyvä alotus, mä nään ite henkisen kehityksen ainoana tärkeänä asiana tässä maailmassa. Mut se täytyy ymmärtää et henkinenkään kehitys ei tule helposta elämästä, ihminen ei voi kehittyä jos se ei koe haasteita ollenkaan minkään asian suhteen. Eli siis siinä mielessä pelkkä oleminen ja sellanen laiskottelu ei oo hyväks. Sille on syynsä miks kaikki maailman viisaimmat tietäjät on itse elänneet todella vaikean elämän, koska se vaikeus on nimenomaan se mikä on herättäny nää ihmiset. 

Pitäähän sitä suorittaa että talous kasvaa ja rikkaat rikastuu.

Totta turiset. Hyvää kyllä kannattaa tavoitella, mutta ei tarvitse parhaaksi pyrkiä. Riittää kun on riittävän hyvä, eli tekee työnsä, tai mitä nyt tekeekin, kunnolla. Olen jo eläkkeellä, mutta yli 40 vuoden työurani tein aivan tyytyväisenä sitä mitä tein, ilman tarvetta koko ajan edetä urallani. Samoin harrastuksissa ei ole koskaan ollut tarvetta kilpailla. Ei siinäkään mitään väärää ole jos haluaa kehittyä ja edetä, kunhan se on vapaaehtoista. Monille meistä se tuo vain stressiä ja siitä seuraa työtehon lasku, eli päinvastoin kuin olisi tavoite.

Tuohon tunteeseen vaikuttaa paljon se, millaisten ihmisten kanssa viettää aikansa. Elämässä voi ottaa rennommin ja tehdä vähemmän vaativaa työtä, jolloin ei koe niin paljoa stressiä. Sen hyväksynnän saa itseltään ja samanmielisiä voi löytää, kun osaa katsoa ympärilleen. Moni näin tekeekin, mutta tällaista ei jostain syystä pidetä juurikaan esillä mediassa tai se esitetään downsiftauslinssin läpi, jolloin siihen liitetään tietyntyyppisiä muita elementtejä mukaan. Ei duunarityö tarkoita automaattisesti niska limassa raatamista. Jos miettii rahankäyttönsä tarkkaan niin pienemmästäkin palkasta voi hyvin jäädä rahaa sijoitettavaksi. 

Osalla on kovempi kilpailuvietti, inhoaisin itseäni jos menisin aina ja kaikessa sieltä, missä aita on matalin, koska tiedän pystyväni parempaan. Se itsensä kehittäminen on palkitsevaa, en koe tarvetta "kilpailla" muita vastaan enkä kaipaa mitään kehuja tai kiitoksia ulkopuolisilta. Toki on paljon asioita, joissa en jaksa pingottaa ja hakea täydellisyyttä, mutta haluan pitää näiden välillä tietyn tasapainon. 

Ehkä tuossa "parhaimpaan pyrkimisen" yhteiskunnallisessa arvostuksessa on kyse siitä, että kyse on hankalammin saavutettavasta, ponnistelua tai poikkeuksellista älykkyyttä tms. vaativasta asiasta. Laiskotella taas voi käytännössä kuka hyvänsä niin halutessaan, siinä ei samalla tavalla ole sitä tiettyä ansaitsemisen tunnetta?

Nimenomaan vaihdoin soten vakiduunista soten keikkalaiseksi ja teen helpoimpia ja rahakkaimpia vuoroja useaan paikkaan. Ei vastuita. Palkka on kk tasolla sama, mutta vapaita rutkasti enemmän ja ne on siellä missä haluan. Lomia pidän milloin haluan ja niin pitkään kuin haluan.

Mulle iski työuupumus. Taas. Suorittaminen jää tähän. Onnekas jos olen, voin ehkä jotain töitä joskus tehdä. Jos jaksan 

Itsestähän se on kiinni miten asioihin suhtautuu. En minä ainakaan pyri mitenkään kehittymään. Asiat on ihan hyvin näinkin.