Mikä on "pitkä suhde" ja mitä niistä täytyy oppia?

Pitkän suhteen mitta on vähintään kaksi vuotta saman katon alla. Lyhyemmän ajan voi kärvistellä, mutta kahden vuoden yhteiselossa on ollut pakko oppia tekemään kompromisseja ja ottamaan toista huomioon. Pelko on, että pitkään yksin asunut, on ehdoton ja hankala.

minulla on takanani vain yksi pitkä suhde ja se kesti 21 vuotta. Mitä opin siitä? Opin, että ei saa lähteä miellyttämisen tielle, vaan pitää sanoa selkeästi omat tunteet ja omat tarpeet ja oma tahto.



Toisaalta tämä minun oppini on miehen kannalta huono! Mikäs sen parempi kuin vaimo, joka on aina kaikesta samaa mieltä ja kiirehtii tekemään miehensä onnelliseksi...



Eli sori, en osaa yhtään vastata alkuperäiseen kysymykseen.

Pitkä alkaa olemaan kun kesto on 5-10 v.

niissä opitaan joustamista ja omien rajojen asettamista

25-vuotiaalle 2 vuotta on jo ihan pitkä suhde, nelikymppiselle ei. Teinille koko "aikuis"ikä ;)



Minustakin näillä tarkoitetaan suhdetta, jossa on ehditty elää arkea yhdessä, maksaa laskuja ja vierailla sukulaisten luona ja muutenkin luovia ja sovitella noissa peruskuvioissa. Siis suhdetta, jossa on joutunut huimioimaan toisen suunnitelmat ja halut muutenkin kuin sopivaa leffaa valitessa.

Itse en ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi pitäisi olla takana pitkiä suhteita, ennen kuin joku suhde voi oikeasti toimia. Eikö olisi vähän outo ajattelutapa, että elän nyt tämän ihmisen kanssa 5-10 vuotta, jotta voin sitten aloittaa uuden suhteen, joka sitten toimii sen takia että minulla on jo x vuotta kokemusta pitkässä suhteessa elämisestä.



Toisin sanoen, en vieroksuisi kumppaniehdokkaita aiempien suhteiden perusteella, koska kahta samanlaista kahden aikuisen ihmisen välistä parisuhdetta ei ole olemassa. Jotain osviittaa sitoutumiskyvystä ehkä antaa, mutta aiempien suhteiden ja niiden keston ei pitäisi olla mikään maatajärisyttävä osa parisuhteen muodostamista.

Omat suhteeni ovat 11 v ja 8 v yhä jatkuen.

(jotka kestivät vähän yli vuoden, puoli vuotta ja 4 vuotta) että mitä en enää siedä eikä tarvitsekaan sietää, ja mitä voi vaatia, ja mikä ei ole itsestäänselvää.



Aviomiehenä mulla on nyt sitten mies, jolla ensimmäinen kunnollinen suhde mun kanssa.. ja ongelmana on tosiaan se, että mies pitää tiettyjä asioita täysin itsestäänselvyytenä (jotka sitä eivät ole) ja hän on aivan tajuttoman itsekäs ja olettaa, että teen kaiken niinkuin edellinen ykkösnainen hänen elämässään, eli äitinsä. Voitte varmaan kuvitella, mitä siitä tulee..



Tässä suhteessa itse haluan kuitenkin pysyä, koska tuli lapset tehtyä. Se jäi aiemmista suhteista oppimatta, että ei kannata aloittaa pitkää suhdetta miehen kanssa, joka on tullut miltei suoraan äitinsä hoivista. Tai osaksi se voi olla luonnekysymyskin, mutta olisin kernaasti antanut jonkun toisen kouluttaa miehestäni nämä pahimmat kulmat pois, mulle valmiiksi :)

Aviomiehenä mulla on nyt sitten mies, jolla ensimmäinen kunnollinen suhde mun kanssa.. ja ongelmana on tosiaan se, että mies pitää tiettyjä asioita täysin itsestäänselvyytenä (jotka sitä eivät ole) ja hän on aivan tajuttoman itsekäs ja olettaa, että teen kaiken niinkuin edellinen ykkösnainen hänen elämässään, eli äitinsä. Voitte varmaan kuvitella, mitä siitä tulee..

Tässä suhteessa itse haluan kuitenkin pysyä, koska tuli lapset tehtyä. Se jäi aiemmista suhteista oppimatta, että ei kannata aloittaa pitkää suhdetta miehen kanssa, joka on tullut miltei suoraan äitinsä hoivista. Tai osaksi se voi olla luonnekysymyskin, mutta olisin kernaasti antanut jonkun toisen kouluttaa miehestäni nämä pahimmat kulmat pois, mulle valmiiksi :)

Minulla taas päinvastoin. Olen myös miehen kanssa, jolle olen ensimmäinen vakava suhde, ja hän kyllä osaa kunnioittaa ja arvostaa meidän suhdetta ja yhteiseloa. Myös juttelu itsestäänselvyyksistä ja muista "ongelmista" yleensä auttaa. Hän ei useinkaan pidä sitä määräilynä jos huomautan jostain asiasta, vaan alkaa ajatella että niinhän sen pitäisi mennäkin, ei vain ole aiemmin tajunnut. On siis hyvin käsittänyt etten ole mikään kakkosäiti vaan nainen, puoliso ja kumppani, jota kohdellaan sen mukaisesti tasavertaisena, ei kotiorjana.

Päinvastoin koen että vuosia villiä sinkkuelämää tai kevytsuhteita harrastaneet miehet ovat niitä, joille on mahdotonta luopua omista harrastuksistaan ja menoistaan perheen vuoksi. Ollaan jo niin kangistuttu omiin kaavoihin, ettei tyttöystävät tai vaimot voi rajoittaa tekemisiä.

Koska kusipäiden suhteet päättyy aiemmin. Tai jos ei kestä arkea, lähtee lätkimään suhteesta, kun tunne vaan loppui.



Suhteessa yleensä joutuu jotain kompromisseja tekemään, varsinkin jos saman katon alla asuu. Tottua toisen tapoihin.



Jos nyt aletaan puhua suhteesta oppimisesta, kuulostaa ehkä siltä, että pakko selitellä ettei ne vuodet ihan hukkaanheitettyjä olleet = jos ei muuta, niin oppia tuli.



Pitkä suhde riippuu myös osaksi iästä. Joidenkin teinien pitkät suhteet on enemmän yhdessä roikkumista kuin arkeen sopeutumista.

Pitkiä suhteita.



Suhde 1: Olin 20v ja tapasin kivan 28v miehen. Puolessa vuodessa kävi ilmi, ettei meillä ole juuri yhteistä, vaikka hän olikin ihan herttainen.



Suhde 2: Olin 21v. Seurustelin 2v kollegani 26v kanssa, kunnes kyllästyin siihen, että ainoa asia mitä hän halusi tehdä, oli ryypätä.



Suhde 3: 23v aloin seurustella yhden tutun tutun kanssa. 1,5v aikana tämä työssäkäyvä 27v mies oli ryhtynyt sossupummiksi ja halusi dokata myös minun rahani. Kiitos ei.



Suhde 4: Olin 26v ja seukkasin 28v (taas!) kollegan kanssa. Vuoden aikana kävi ilmi se, että tyyppi oli täysin narsistinen peräkammarinpoika, jolla oli toinen tyttöystävä kuvioissa myös.



Suhde 5: 32v tapasin nykyisen mieheni ja hän osoittautui varsin asialliseksi jo ensi metreillä. Nyt olemme molemmat 37v.

enkä siitäkään, pitääkö asua yhdessä vai ei (edellyttäen että ei ole lapsia). Mutta mitä niistä täytyy oppia? Ainakin itsetuntemusta, joustamista, sellaistenkin asioiden ymmärtämistä, joita ei hyväksy. Kyky nauraa itselleen ei ole pahitteeksi :)

Ja eroista täytyy oppia myös omat virheensä. Mikään ero ei ole vain toisen syy. Jos näkee itsensä pelkkänä uhrina ja toisen yksin syypäänä, siirtää samat ongelmat uuteen suhteeseen.

En mä osaa tarkalleen sanoa, mitä suhteissa opitaan. Se oma käytös vaan muuttuu, oppii suvaitsemaan ja ymmärtämään toista, ei ole niin itsekäs jne.



Olen omissa eksissäni huomannut niitä samoja piirteitä, joista itse olen seurustelun myötä kasvanut pois. On se ainakin haastavaa ottaa ihan untuvikko kumppaniksi, jos itsellä on paljon suhteita takana. Mutta toisaalta silloin voi ymmärtää kumppania paremmin, kuin jos molemmat olisi kokemattomia.

Olen 42 v., takana on 12 vuoden avioliitto (yhdessäoloa yhteensä 18 v) ja vuoden seurustelu. Nyt olen uudessa suhteessa ollut 5 kk, asumme yhdessä.



Mä ainakin opin edellisistä suhteista, etten ala mustasukkaiseksi, en ripustaudu mieheen, en hylkää kavereitani, vaikka asunkin avoliitossa ja ennenkaikkea opin, että toista ei voi muuttaa.

tuo pitkän suhteen kehityksen muodóstuminen, minä kyllä koen että minulla on takanani pitkä suhde, 10 vuotta, itse olen 25-vuotias..



Jollekkin 40-50 vuotiaalle, joka on ollut saman ihmisen kanssa 20-30 vuotta tuo voi olla lyhyt aika.

kun on oltu lähemmäs 10 v yhdessä. Joku 2-5 v on ehkä sellainen keskipitkä suhde, alle 2 v lyhyt.



Jos pitkän (ja keskipitkänkin) suhteen haluaa toimivan (ja tällä tarkoitan nyt sitä että kumpikin on tyytyväinen) pitää päästä yli siitä ettei alkuhuuma kestä ikuisesti, on opittava suunnittelemaan tulevaisuutta yhdessä pitkällä tähtäimellä, päästävä yli siitä että toisella on väitämättä sellaisia ärsyttäviä tapoja joita ei voi muuttaa jne jne.



Kyllä minä pidän vähän omituisena sitä jos esim. 35-vuotiaalla on ollut vaikka 8 suhdetta mutta mikään ei ole kestänyt yli 2 v. Väistämättä tulen ajatelleeksi että tämän ihmisen ihmissuhdetaidoissa tai sitoutumiskyvyssä on jotain häikkää.

pidempiä suhteita ei ole ollut. Mutta jos vielä yli kolmikymppisen parisuhdehistoria muodostuu pelkistä yhdenyönpanoista tai deittailusta, se kertoo jotain sitoutumisen kyvystä ja halusta.



Pitkä yhdessäolo edellyttää aina jonkinasteista kykyä tinkiä ja tehdä kompromisseja. Kynnysmatoksi asettuminen tietysti on toinen juttu...



Tiedän yhden viisikymppisen naisen, joka purkaa aina parisuhteensa parin vuoden jälkeen. Siis suhde kestää tasan sen aikaa, kun romanttinen rakastuminen yleensä kestää eli sen pari vuotta. Kun arki alkaa tulla suhteeseen, mies saa kenkää ja tämä nainen metsästää itselleen uuden kumppanin. Traagista, koska siinä jää pitkän suhteen tuoma kumppanuus kokematta ja perhekin perustamatta. Taustalla tällä naisella on vaikea lapsuus, kiertely sijoitusperheistä toiseen, joten se voi osin selittää sitä, ettei hän kestä arkista parisuhdetta ollenkaan.

Väistämättä tulen ajatelleeksi että tämän ihmisen ihmissuhdetaidoissa tai sitoutumiskyvyssä on jotain häikkää.

Kaikissa meissä voi olla jotain häikkää, eikä sitä kerro parisuhteiden pituus. Jotkut voivat olla sisältä rikki siksi että ovat olleet HUONOSSA parisuhteessa vuosikausia. Jotkut olisivat valmiita sitoutumaan ja tekemään kompromisseja mutta eivät ole löytäneet sellaista ihmistä, jonka kanssa olisivat VOINEET sitoutua pitkään suhteeseen.