Aika parantaa. Joskus kyllä joskus ei.

Vanha sanonta on, että aika parantaa haavat mutta joskus näin ei käy. Tai tottahan sekin, että kukaan ei ole määritellyt ajan pituutta joten ei voi olla satavarma.

Omalla kohdallani on käynyt näin. Kaikki oli edellisessä elämässä kunnossa, tai ainakin näin uskoin ja sitten se romahti. Tuli ero. Ex-vaimo löysi parempaa seuraa tai siltä se taisi silloin vaikuttaa koska tämä prinssi uljas on nyt kuulemma jo historiaa. Oli talo, mökki, autot, lapset ja muutama koirakin. Kaikki näin ollen kunnossa. Laitoimme asiat puoliksi mitkä kuuluivatkin ja asia oli hoidettu.

Alkoi surutyö. Itsensä syyttely, itsesääli, itseinho ja kaikki perinteiset paitsi juopottelu. Se ei koskaan ole ollut minun juttuni. Kylillä vedin hymy huulessa ja kotona yksin ollessani peiton alla. Hoidin työni, hoidin kodin lasten ollessa luonani (vko/vko mennään), hoidin kulissit. Meni muutama vuosi. Tarkemmin miltei 3 vuotta. Odotin, että ystävieni hokema "aika korjaa" tekisi työnsä. Ei tehnyt. Kuoppa vaan syveni ja lopulta pohjalla ollessa se alkoi tuntua normaalilta ja poispääsyä ei enää kaivannut. Oli muodostunut uusi normaali joka koostuu lähinnä pahasta olosta ja loputtomasta stressi-tilasta. Tällä tiellä ollaan edelleen.   

Kaikki ympäröivä on palautunut ennalleen. On edelleen talo, autoja, mökki ja koiriakin 3. Ainoa joka on jäänyt menneeseen olen minä itse. Tajusin tämän kun eräänä viikonloppuna lapsista vanhin, nenäkäs teini (ei vaiskaan, vaan ihana lapseni) kysyi, että miksi en tee koskaan mitään itselleni tai mitään sellaista joka olisi minusta hauskaa. Toki hieman eri sanoin mutta viesti oli kutakuinkin tuollainen. Jäin tätä miettimään. Aluksi luulin, että hän haluaa minut pois viikonlopuksi jotta voi järjestää kavereilleen kotibileet. Oli syy mikä tahansa, niin näkisin että lapsen havainto oli vilpitön ja hän on tarkkaillut tilannetta jo jonkin aikaa.

Renkaat sutivat edelleen samoissa kuopissa joihin ne jäivät vuosia sitten. Itsensä voi sulkea, tunteensa voi näemmä kytkeä pois päältä ja elää omassa harhassaan, että asiat lutviutuvat jos vain odottaa. Täydellinen muuri ympärille ja kaikki ympäristön tarkkailu sen ulkopuolelle tapahtuu tähtäimien lävitse. "Tunkeilijat ammutaan" kyltti portilla.

Pitkä vuodatus. Pahoittelut siitä. Väitän, että toipuminen ei ole ajan funktio vaan jokaisesta meistä itsestämme kiinni. Minä valitsin, ehkä väärin, ehkä en alitajuntaisesti polun jonka ei ollut tarkoituskaan viedä tätä asiaa maaliin vaan haudata sen syvälle. Siellä se voi edelleen hyvin ja paksusti. Hätistellen kaiken ja kaikki jotka yrittävät lähestyä.

Ja vielä niille jotka kommentoivat, että hae ammattiapua, niin sitäkin on kokeiltu. Tunnelukot ja traumat eivät siellä auenneet. Joko minä en uskonut siihen tai terapeutti ei uskonut onnistuvansa. Todennäköisesti molemmat olivat epäuskoisia onnistumisen suhteen.

M45