Oon (toivottomasti) rakastunut, mutta yllätyksekseni nautin jopa tästä "riutumisesta"

Rakastan erästä miestä, ja tiedän hänen rakastavan minua, mutta tietyistä esteistä johtuen meistä ei koskaan voi tulla paria.

Olen jo keski-ikäinen ja tiedän että kuulostaa todella kliseiseltä kun sanon, etten ole koskaan tuntenut näin ketään kohtaan. Hän tuntuu sielunkumppanilta ja vetovoima on vahvempi kuin koskaan ketään kohtaan, ja varsinkin henkinen vetovoima ja yhteenkuuluvuus. Sitä en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan.

Luulisi, että tällainen epätoivoinen rakkaus tekisi kipeää, ja kyllä se sitäkin tekee, mutta toisaalta myös nautin näistä kaikista tunteista joita mulla tätä miestä kohtaan on. Rakkaus, kiintymys, vetovoima, yhteenkuuluvuus, epätoivo, raastava ikävä.

Tajusin, etten vuosikausiin ole tuntenut voimakkaasti mitään, ja sinänsä siis jopa tämä raastava ikävä tuntuu elähdyttävältä. Koska TUNTUU selkeästi joltain. En ollutkaan vielä tunne-elämältäni niin pystyynkuivunut kuin kuvittelin. 

Ja kyllä, tiedostan myös että tämä laantuu jossain vaiheessa. Vie varmasti aikaa ja muistan tämän miehen silti loppuelämäni, mutta laantuuhan tämä. Tai siis toivottavasti laantuu, että pää kestää...

(Niin ja siis mitään keskusteluita ja halauksia kummempaa ei ole välillämme tapahtunut, emmekä ole nähneetkään toisiamme enää pariin kuukauteen.)