Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi olen aina niin energiaton? En vain jaksa lähteä mihinkään, mielummin jään yksin kotiin :(
04.12.2010 |
Mä olen aina ollut yhtä energiaton. Katselin juuri facebookista kaverin kuvia kun olivat olleet etelässä kahdestaan miehensä kanssa. He olivat tehneet vaikka mitä, olleet sukeltamassa, pakikoimassa, nähtävyyksiä katsomassa jne. Musta tuntuu että jos jaksaisinkin perille asti jonnekin etelään, en tosiaan olisi intoa puhkuen lähdössä yhtään mihinkään. Lomilla olen mieluiten omassa huoneessa mikä tuntuu ihan idiootilta. Kyse ei ole mistään fyysisestä, sillä kyllä mun pitäis jaksaa vaikken hyväkuntoinen olekaan, yleensä silti etsin lähintä penkkiä. Lomakohdettakin katsoisin mieluiten auton ikkunasta. Yleensä kun mies on halunnut nousta autosta katsomaan jotain lähemmin niin mä mieluiten jäisin autoon. Usein olen jäänytkin mutta välillä pakotan itseni. Mikään ei vain näytä sen arvoiselta että jaksaisin itseäni liikuttaa. Vaikka oltais vaikka ajettu pitkään jotain nähtävyyttä katsomaan, niin kun ollaan perillä niin mä en jaksais nousta autosta sitä kattoo. Tuntuu kuin olisin 200 kiloinen läski joka ei vain pääse autosta ulos vaikka ei se painosta ole kiinni. Enkä ole masentunutkaan. Raskaudenjälkeisen masennuksen koettuani tiedän kyllä millaista se on.
Kommentit (18)
Itseänikin ärsyttää etten tunne mitään. Pystyn kuitenkin tuntemaan voimakkaasti, viimeksi kuopuksen syntyessä. Ensimmäiset kuukaudet olin ihan euforisessa tilassa. Pystyn myös tuntemaan tosi syvää surua esim. omaisen kuollessa. Mut sit tää kaikki siinä välillä ei tunnu miltään. Mies saattaa ostaa mulle vaikka kauniin ja kalliin korun. "Joo, ihan kiva." mut silti ajattelen et ihan sama. Elämä sujuu muutenkin hyvin, on kiva koti, sellainen josta joskus haaveilin. Kiva perhe. Rahaa on sen verran ettei tarvitse laskea riittääkö rahat kuukaudeksi vaan aina jää säästöön. Mikä helvitti tässä on etten osaa tätä kaikkea arvostaa enkä nauttia siitä. Saatan ennemmin jopa potea huonoa omaatuntoa, ja ryhtynyt Plan-kummiksi ja lahjoitan muutamia satasia vuodessa hyväntekeväisyyteen vaikka ne olisi kiva lisä matkakassaankin. Ajattelen vain että kyllä matkalle ehtii myöhemminkin, me sentään päästään matkustamaan silloin tällöin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan varovasti ja ystävällisesti esitän, että ehkä saatat sittenkin olla masentunut. Kun puhut ilosta ja surusta, mainitset vauvan syntymän tai omaisen kuoleman. Eikö mikään pienempi sinua hetkauta? Innostutko, raivostutko? Tunteiden poissaolo on masennuksen merkki, ei voi mitään. Plan-kummiudessa ei ole mitään vikaa, niinkuin ei ole matkustelussakaan. Koska pääset töihin?
Älä mieti miksi näin on, silloin jäät vain samaan paikkaan pyörimään. Tee asialle jotakin, syy voi selvitä myöhemmin.
Ensiapuna: vähennä kofeiiinia, alkoholia ja nikotiinia (jos käytössä), pakota itsesi tunniksi yksin ulos joka päivä. Happea aivoihin! Kauppareissuja lasten kanssa ei lasketa.
Kyllä mä tunnen vielä yhen asian tosi voimakkaasti, raivon :(. Saatan raivostua aivan pikkuasioista, viikottain. Tunnen myös katkeruutta ja vihaa milloin mistäkin. Mutta mitään positiivista en tunne :( .
ap
ei ole normaalia, ettei innostu mistään. Hae apua!!!
Sä olet niin turtunut ettei mikään enää kiinnosta. Ei varmaan miehestäsikään ole kivaa kun vaimo mökättää aina vaan huoneessa.
Mä oon ihan surkea vaimo. Jos oon masentunut niin sit olen aina ollut. Tämä on mun perusolemus, ainakin perheen kanssa. Onneksi jaksan välillä teeskennellä innostunutta. Mutta kyllä saatan innostua vaikka jostain tyttöjen illasta, tai jostain muusta jota teen ilman miestä tai perhettä. Mun perhe on mulle tärkeä ja rakas, mut jotenkin koen sen kivirekenä. Enkä halua et se tuntuu siltä. Jos lähtisinkin vaikka siskon kanssa reissuun, niin luulen että olisin ihan toisenlainen ja innostunut. Voiko olla että perhe imee musta energiaa?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen epäillyt itsessäni ihan samaa. Tai sitten tää maailma on vaan niin mätä?
Mun kilppariarvot on olleet aina alakantissa. Kävin loppujen lopuksi yksityisellä hakemassa lääkityksen. Oon syönyt niitä nyt 3 kuukautta ja ero on selvä. Nukun nykyisin normaalimäärän, olen herätessä virkeä eikä ole sellaista sumuista oloa. Pää toimii paremmin, sanat ei huku jne. Mutta jaksamiseen muuten se ei ole vaikuttanut :(.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä nukun 12 tunnin yöunia tai olen äreä.
En oo käynyt edes testaamassa arvoja, mutta oon satavarma, että pakko olla jotain häikkiä.
Tai sitten oikeesti pitää tehdä täydellinen elämänmuutos, jotta saa sitä energiaa!
mitään henkisiä tai älyllisiä harrastuksia, luetko, katsotko leffoja (teatteria?), kuunteletko musiikkia? Minkä suhteen olet utelias? Millaisia haasteita olet asettanut itsellesi esim työssäsi?
Tiedät itse oletko masentunut vai et. Tuntuu kamalan tylsältä tuo, että olet uudessa paikassa eikä se kiinnosta sinua ollenkaan. Oletko miettinyt, miksi ei kiinnosta? Pelottaako joku?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sulla käytössä hormonaalinen ehkäisy? mulle tuollaista aiheutti e-pillerit. kummasti valaistu maailma ja katosi taakka harteilta kun lopetin ne. siihen asti olin luullut ettei niillä ollut mitään sivuvaikutuksia.
luulen kyllä, että maailma sen aiheuttaa hulluudellaan!
homous on normaalia, kaikki epänormaali on normaalia, mutta normaali onkin epänormaalia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarvi oikein miettiä olenko itse kirjoittanut ap:n jutut, niin kohdilleen ne meni. Onkos ap. jo saanut selville mikä oli vikana?
Onko siis tehty kunnollista lääkärintarkastusta? Itselläni on ainakin hemoglobiini aina ollut vähän alhainen, ja sen on myös pahimmillaan huomannut olossa ihan kunnolla tuollaisena vetämättömyytenä ja ettei mikään kiinnosta. Voi olla joku fysiologinen taustasyy, jonka ympärille on syntynyt itseään ruokkiva kierre. Kun ei koskaan ole tullut jaksettua, sen rutiinin rikkominen vaatisi ekstraponnistuksia, johon ei ole energiaa.
Myös näkisin että joko kantasyynä tai sitten seurauksena tuosta elämäntyylistä on ainakin lievää masennusta ap:lla. Tsemppiä! Hae hoitoa ja selosta lääkärille tai psykologille kaikki tämä. Ei tuo ole todellakaan liian pieni syy etsiä apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen aina ollut tuollainen, mutta en pidä sitä minään ongelmana. Minä vaan ajattelen, että olen enemmän mietiskelijä- kuin tekijä- ja menijätyyppi. Toki en ole sitten mitään perhettä hankkinutkaan -en jaksaisi enkä haluaisi- vaan elelen sinkkuna tyytyväisenä tekemättä mitään (muuta kuin että töissä käyn päivisin).
Eli ajattelen, että sekin on mahdollista, että sinä vaan olet nyt elämäntyylissä joka ei sovi sun luonteelle ollenkaan. Näin varsinkin, jos olet aina ollut tuollainen.
Miksi ap:stä väkisin yritetään täällä tehdä sairas joko fyysisesti tai psyykkisesti, vaikka vaikuttaa että hän on lähinnä rauhallinen, sisäänpäinkääntynyt introvertti, jolla nyt on vaan luonteelleen mahdollisimman sopimaton elämänvaihe perhe-elämässä kun pitäisi väkisin mennä ja tehdä.
Ei kaikkia kiinnosta menemiset ja matkat. Itse olen ääri-introvertti ja minulle kaikki maailman nähtävyydet on aina olleet varsin yhdentekeviä. En maksaisi euroakaan "päästäkseni" tungeksimaan turistilaumaan näkemään ne. Telkkarista näkee paremmin. Eikä mua ulkomaailma muutenkaan niin kiinnosta, luonnossa yksin kuljeskelu, lukeminen ja asioiden ajatteleminen ja mielikuvitteleminen lähinnä.
Muutenkin, tutkimus jo osoittaa että introverteilla aivokuori on jo yksin kotona levossakin hyvin aktiivinen, ja kaikki lisäaktivaatio helposti lyö stressin ja ahdistuksen puolelle. Ekstrovertin aivokuori taas on yksin mitään tekemättömänä epäaktiivinen ja hän tuntee tylsistymistä ja tarvetta tehdä jotain tai tavata joku, mennä jonnekin. Kummassakaan ominaisuudessa ei ole mitään vikaa, ihmiset vaan ovat erilaisia.
"Voiko olla että perhe imee musta energiaa?"
Totta kai voi. Ei läheskään kaikki ne jotka perheen perustaa, itse asiassa luonteen puolesta sovi kovin hyvin perhe-elämään. Kyllä monelle on valtava helpotus kun lapset kasvaa ja itsenäistyy, ei siksi etteikö lapsia olisi rakastanut vaan siksi, että ihan se tekemisen ja menemisen tarve, häly ja puhe ja meteli kotona jne on syönyt jatkuvasti energiaa lasten ollessa pieniä.
Joo kuulostaa vähän itseltäni myös. Olen funtsinut että sellainen itsensä sättiminen, syyllistäminen ja vääränlaiseksi tunteminen pahentaa syndroomaa ja osaltaan varmaan nuo raivokohtauksetkin kumpuavat siitä? Mitä sitten jos tekee mieli ottaa vähän rennosti jonkin kuvitteellisen odotuksen täyttämisen ja suorittamisen sijaan? Sellainen armeliaisuus itseä kohtaan auttaa ainaki jonkin verran. Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Ei mulla ole oikein harrastusksia, luen kyllä jonkin verran tietokirjallisuutta aina siitä aiheesta mikä sattuu kiinnostamaan. Tällä hetkellä feng shuista, jos oikeasti koti voisikin vaikuttaa mielentilaan... Koen että olen utelias nojatuolimatkailija, minua kiinnostaa terveyteen liittyvät asiat vaikka en niitä nyt kauheasti toteuta. Minua kiinnostaa myös ympäristöön ja luonnontilaan liittyvät asiat. Olen kotiäiti, musiikkia en juuri kuuntele että kuulisin mitä lapset puuhaa. Välillä on tosin radio on hiljaisella taustaäänenä. Haasteita elämässäni? Kyllä se on vain lähinnä selviytyminen siitä että lapset kasvaa ja lähtee kotoolta. Ei sillä ettenkö heitä rakastaisi tai edes haluaisi että he lähtevät kotoolta, mutta on kamalan raskasta olla äiti. Perhe imee minusta kaiken energian. Pääsen kyllä kuntosalille 2xvkossa ja lähikauppaan välillä yksin. Kannan kuitenkin perhettäni pään sisällä joka hetki.
Ei ole hormonaalista ehkäisyä juuri mielen heilahtelujen takia.
On tosiaan valtava sääli, että lennän vaikka Pariisiin ja Eiffelin huipulla ajatus ei olekaan että "Uskomatonta että olen täällä!" vaan "Kuinkakohan kauan kestää päästä pois täältä?".
ap