Parisuhdepohdintoja :(

olisiko sun mahdollista mennä ensin yksin jonkun ammattiauttajan luo keskustelemaan ja selvittämään itsellesikin, mikä mättää. Sitten voisi olla helpompi jutella toisenkin kanssa.

Minulla on vähän samanlainen mies.

Omalla alalla tosi huippuammattilainen, mutta välillä hän on niiiiiin TYHMÄ, että oikein ottaa päähän. Pikkujuttuja, mutta niiiin ärsyttäviä.



Olen ottanut vaan sellaisen kannan että on huomattavasti pahempiakin miehiä, että tällaiset pikku ärsytykset ovat pientä verraten esim. väkivaltaiseen tai ryyppäävään mieheen. Eli nobody is perfect, ja minä tässä vähiten olen täydellinen.

Eli minä siedän hänen ärsyttäviä tapoja ja odotan siis myös että hän sietää mun varmaan yhtä ärsyttäviä tapoja.



Joskus myös ihan vaan nauran hyväntahoisesti hänen temmellyksilleen. Välillä ärsyttää enemmän.



Mutta ei se mies vaihtamalla parane, sehän on jo nähty.



Tsemppiä ja koita kestää!

Oletan tunnistavani tuon tunteen jota kuvailet. Olen itse ollut joskus räjähdyspisteessä vastaavasti. Kunnes tajusin että se "ärsytys" liittyikin paljon itseeni. En osaa sanoa olinko "kasvamassa aikuiseksi" tai vaikka "ikäkriisissä" vai mitä ihmettä. Mutta minulla oli pahaolla ja sen takia tavallaan oikein etsin miehestä ärsyttäviä piirteitä.



Valitettavasti en tiedä mitä tapahtui mutta nyt kaikki on normaalisti ja arvostan taas miestäni todella paljon. Mies unohtaa edelleen joskus vetää vessan ja likaiset sukat löytyvät välillä olkkarin lattialta ja tavarat on hukassa. Mutta nyt nuo asiat ei ärsytä. Näen niin paljon hyviä puolia että nuo asiat ei enää ärsytä. Oikeastaan koen että on hyvä että näen jotain "epätäydellistä" miehessäni koska jos katsoisin miestäni jonnekkin korkealle ylös niin en voisi olla yhtä läheinen kun nyt kun olemme samalla viivalla.



Minusta sinun ei kannata mennä kertomaan noita tunteitasi mihellesi. Ennemmin koeta vaikka hankkia joku uusi kiva yhteinen harrastus. Ja miettiä mikä sinua elämässäsi vaivaa nyt.

Oletan tunnistavani tuon tunteen jota kuvailet. Olen itse ollut joskus räjähdyspisteessä vastaavasti. Kunnes tajusin että se "ärsytys" liittyikin paljon itseeni. En osaa sanoa olinko "kasvamassa aikuiseksi" tai vaikka "ikäkriisissä" vai mitä ihmettä. Mutta minulla oli pahaolla ja sen takia tavallaan oikein etsin miehestä ärsyttäviä piirteitä.

Valitettavasti en tiedä mitä tapahtui mutta nyt kaikki on normaalisti ja arvostan taas miestäni todella paljon. Mies unohtaa edelleen joskus vetää vessan ja likaiset sukat löytyvät välillä olkkarin lattialta ja tavarat on hukassa. Mutta nyt nuo asiat ei ärsytä. Näen niin paljon hyviä puolia että nuo asiat ei enää ärsytä. Oikeastaan koen että on hyvä että näen jotain "epätäydellistä" miehessäni koska jos katsoisin miestäni jonnekkin korkealle ylös niin en voisi olla yhtä läheinen kun nyt kun olemme samalla viivalla.

Minusta sinun ei kannata mennä kertomaan noita tunteitasi mihellesi. Ennemmin koeta vaikka hankkia joku uusi kiva yhteinen harrastus. Ja miettiä mikä sinua elämässäsi vaivaa nyt.

En lähtisi minäkään sättimään tai edes keskustelemaan hienovaraisesti tunteistasi. Kuulostaa pikemminkin sellaiselta itsetutkiskelun paikalta. Luet sitten minkä henkisen kehityksen oppaan tai menet mille tahansa kallonkutistajalle, et pääse pakoon yhtä johtolankaa. Et voi muuttaa häntä, mutta voit muuttaa omaa suhtautumistasi häneen (kahvinryystämisestä toki voi mainita, eikä kakkoja jätetä vessaan killumaan).

Toinen asia, mikä tulee aina vastaan on seuraava:

mikä toisessa ihmisesessä ärsyttää, on asia joka itseä tai itsessä pelottaa. Ihmiset toimivat toisille ikäänkuin peileinä.

Ymmärrän sinua tuon arvostuksen puutteena. Ikävä kyllä se oli yksi syy, miksi liittoni kariutui. Siinä oli myös aivoruhjevamma, suhtautumienn lapseen, rakkauden ja etenkin arvostuksen ja kunniottamisen puute.

Tunnut ihan viisaalta ihmiseltä. Minäkin suosittelisin ensiksi omien ajatusten selvittämistä ystävän, ammattiauttajan tai hyvän kirjallisuuden avulla. Itse olen selvinnyt tähän mennessä rakkaan (kyökkipsykologi)ystäväni ja kirjallisuuden avulla.

Hyvää jatkoa.

-Teija-

typerää olisi ottaa se etenkään hänen kanssaan puheeksi, turhaan vaan pahoittaisit hänen mielensä. Vika on vain ja ainoastaan sun korvien välissä, sun asenteessa.

Minulla on vähän samanlainen mies. Omalla alalla tosi huippuammattilainen, mutta välillä hän on niiiiiin TYHMÄ, että oikein ottaa päähän. Pikkujuttuja, mutta niiiin ärsyttäviä. Olen ottanut vaan sellaisen kannan että on huomattavasti pahempiakin miehiä, että tällaiset pikku ärsytykset ovat pientä verraten esim. väkivaltaiseen tai ryyppäävään mieheen. Eli nobody is perfect, ja minä tässä vähiten olen täydellinen. Eli minä siedän hänen ärsyttäviä tapoja ja odotan siis myös että hän sietää mun varmaan yhtä ärsyttäviä tapoja. Joskus myös ihan vaan nauran hyväntahoisesti hänen temmellyksilleen. Välillä ärsyttää enemmän. Mutta ei se mies vaihtamalla parane, sehän on jo nähty. Tsemppiä ja koita kestää!

Minä erosin miehestäni koska hän oli tyhmempi kuin minä ja jotenkin "alempana". Onkin n yt löytänyt pph:n rinnalleen ja katsovat yhdessä onnellisena JIMiä.

monet ovat sanoneet, että älä puhu miehellesi. Tätähän olen pohtinut itsekin. Mutta eikö se syö läheisyyttä, henkistä yhteyttä jos toisen herättämistä tunteista ei puhuta. Kyllä minä haluaisin tietää, jos puolisoni "inhoaa" minua, mielummin kuin elää hurskaassa luulossa, että kaikki on hyvin. Kuitenkin tuossa on vinha perä, että miestä tieto vain satuttaisi, ja miten sellaisesta keskustelusta pääsisi eteenpäin.



Jotenkin vain tuntuu, että on niin paljon josta joudun jo sanomaan. Mutta kun en kerta kaikkiaan voi kaikkea niellä. Muuan raivostuttava yksittäinen pikku esimerkki on, että mies kertoo samat kaskut aina monta kertaa peräkkäin. Tulen siitä hulluksi. Olen usein sanonut, että joo mä ymmärsin ekalla kerralla jo, tai jopa yrittänyt ystävällisen suoraan kehottaa, että voisitko kertoa jutut vain kertaalleen, ne ei naurata enää toistettuna. Mun on vaikea sitten edes mennä lähelle tai puhua mitään arkipäiväisiäkään jos tunnen sisälläni suurta ärsytystä toisen sinänsä harmittomia piirteitä kohtaan. Kyllä hän varmaan sen etäisyyden jotenkin vaistoaa, vaikka tosiaan tahallani en ole ilkeä, mutta en voi oikein "teeskennellä" onnellista ja esimerkiksi puhua kannustavasti tai halailla jos olen ärtynyt.



Tämä on vaikeaa, ja tunnen suurta syyllisyyttä jo kirjoittaessani tätä. En toivoisi, että minua kohtaan tunnetaan näin vastaavasti. Mutta minkäs voin!! Ja johonkin on pakko purkaa :(

Oletko onnellinen ? Oletko tyytyväinen itseesi ? Mitä haluaisit elämältäsi ? Mitä voit tehdä sen eteen että saisit asioita joita haluat ja olisit tyytyväinen ?



Koetko että miehesi huomioi sinua parisuhteessa ? Tekeekö miehesi mielestäsi riittävästi kotitöitä ? Onko miehesi masenutnut ? Onko miehesi onnellinen ?



Älä sano että inhoat miestäsi. Mutta voit hyvin kertoa että sinua haittaa vaikka se että ei vedä vessanpönttöä.



Mitä tulee tuohon kaskujen moneen kertaan kertomiseen niin muistuttaako se sinua vanhemmistasi tai muista tutuista ? Pelkäätkö itse toistavasi samoja juttuja ihmisille moneen kertaan ? Mikset vaan anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tässäkohden olisi hyvä miettiä miksi se ärsyttää sinua niin kovin ??? Miehesi ei ole vastuussa siitä että sinua ärsyttää kaskun kertominen useampaan kertaan. Se on ihan sinun oma ongelma. Ehkä mies vaistoaa sinun ärtymyksesi ja siksikin menee lukkoon ja toistaa itseään kun ei oikein tiedä miten olisi ?



Saatko sinä riittävästi omaa aikaa ? Nukutko ja liikutko riittävästi ?



Mihin sinä rakastuit aikanaan kun tapasit miehesi ? Kertoisitko mitä hyviä puolia miehessäsi on (paitsi töissä huippuammattilainen)?

Minähän olen kuin miehesi...hajamielinen, vähän epäsiisti, vähän hönö. Kiva tietää nyt, että olen ala-arvoinen ja tyhmä. Mieluummin silti elelisin omissa oloissani kuin sellaisen ihmisen kanssa, joka salaisesti halveksuu minua.

jos puoliso tulis sanomaan että "inhoaa" mua, olkoon kuinka lainausmerkeissä tahansa.

monet ovat sanoneet, että älä puhu miehellesi. Tätähän olen pohtinut itsekin. Mutta eikö se syö läheisyyttä, henkistä yhteyttä jos toisen herättämistä tunteista ei puhuta. Kyllä minä haluaisin tietää, jos puolisoni "inhoaa" minua, mielummin kuin elää hurskaassa luulossa, että kaikki on hyvin. Kuitenkin tuossa on vinha perä, että miestä tieto vain satuttaisi, ja miten sellaisesta keskustelusta pääsisi eteenpäin. Jotenkin vain tuntuu, että on niin paljon josta joudun jo sanomaan. Mutta kun en kerta kaikkiaan voi kaikkea niellä. Muuan raivostuttava yksittäinen pikku esimerkki on, että mies kertoo samat kaskut aina monta kertaa peräkkäin. Tulen siitä hulluksi. Olen usein sanonut, että joo mä ymmärsin ekalla kerralla jo, tai jopa yrittänyt ystävällisen suoraan kehottaa, että voisitko kertoa jutut vain kertaalleen, ne ei naurata enää toistettuna. Mun on vaikea sitten edes mennä lähelle tai puhua mitään arkipäiväisiäkään jos tunnen sisälläni suurta ärsytystä toisen sinänsä harmittomia piirteitä kohtaan. Kyllä hän varmaan sen etäisyyden jotenkin vaistoaa, vaikka tosiaan tahallani en ole ilkeä, mutta en voi oikein "teeskennellä" onnellista ja esimerkiksi puhua kannustavasti tai halailla jos olen ärtynyt. Tämä on vaikeaa, ja tunnen suurta syyllisyyttä jo kirjoittaessani tätä. En toivoisi, että minua kohtaan tunnetaan näin vastaavasti. Mutta minkäs voin!! Ja johonkin on pakko purkaa :(

En ole aina onnellinen muutenkaan, perheessämme on paljon koettelemuksia ollut, sairautta, talousongelmia ym. Mutta ne eivät sinänsä syö parisuhdetta, siitä ei ole kyse.

Mieheni kyllä huomioi minua ja tekee kotitöitä, on siis perinteisesti ottaen hyvä mies. On sosiaalinen, hyväntahtoinen, hyvät elämänarvot, hyvä isä, hauska, pidetty ym. Näen hänen hyvät puolensa kyllä, päivittäin. Mutta mutta.



Mutta kaipaisin mieheltä enemmän henkistä haastetta ja draivia, kaipaisin, että hän saisi minusta esiin enemmän eikä olisi se, jota minä joudun vauhdittamaan ja sparraamaan. Ehkä vaan yksinkertaisesti tarvitsisin rinnalleni voimakkaamman ja minua lahjakkaamman ihmisen. Mielummin olisin kahdesta ääripäästä itse se heikko, kuin että mies on. Kuitenkaan, tästäkään huolimatta en tahdo erota. Enemmän on hyvää kuitenkin. Mutta jatkuva turhautuminen minua miehen suhteen vaivaa. Ehkä vaadin liikaa, en tiedä, mutta minkä minä sillekään voin, mitkä sisäiset tarpeeni ovat.



Olen vielä enemmän allapäin kuin aloitettuani :( Tunnen itseni julmuriksi

Tahtoisitko siis että voimakkaampi ja lahjakkaampi miehesi ei kykenisi hyväksymään harmittomia unohduksiasi ja pikkuvikojasi ja sparraisi sua olemaan ihan erilainen kuin olet, ts. motkottaisi sulle jatkuvasti jostain mitä teet väärin?

Jos mies on hajamielinen ja vailla suuntavaistoa niin siitä on vaikea tahdonvoimalla vaan päättää parantua, varsinkaan jos miehelle itselleen se ei ole ongelma, sulle vaan.



Miksi et käyttäisi sitä energiaa sparraamalla itseäsi johonkin? Ilmeisesti kaipaat itsessäsi jonkinlaista kehitystä. Mitä? Mitä asioita sen voimakkaan ja lahjakkaan miehen pitäisi auttaa sua itsessäsi parantamaan? Mieti ensin vastaus tähän ja sitten mieti että miksi koet tarvitsevasi siihen jotain huippuneromiestä, mikset voi tehdä niitä muutoksia ihan itse?

Ei et missään nimessä ole julmuri.



Olet varmaan jonkinlaisessa kriisissä tai kasvuvaiheessa. Minä kirjoitin kokeneeni samantapaisia tunteita. Meillä oli taustalla tosi rankka ajanjakso sairauksia jne. Ja minä olin pitkään kotiäitinä. Meillä kummallakin oli hirveät univelat. Kaipasin jotain uutta.



Loppujen lopuksi tilannetta taisi parantaa paljon se kun löysin itselleni uusia henkisiä haasteita (työtehtävien muodosssa). Jotenkin heräsin tajuamaan että ei ole miehen velvollisuus järjestää sitä säpinää ja haastetta minulle. Vaan haen haasteet töistä/harrastuksista jne. Miehen ei tarvi "sparrata" minua eikä minun miestä. Kun itselle löytyi uusia asioita niin niistä tuli iloa parisuhteeseenkin kun löytyi uusia keskusteluaiheita, mielipiteitä jne.



Sinä kasvat nyt. Voi olla kasvukipuja jne. mutta älä kaada niitä miehesi päälle. Lue jotain oppaita tai etsi uusia harrasteita (joko sinulle tai yhteisiä). Ehkä parasta voisi olla joku parisuhdeleiri ??



Olisit julma jos vain eroaisit yrittämättä mitään. Minusta olet oikealla tiellä kun pohdit tilannetta. Tee asioita sen eteen että voit olla onnellinen sillä se auttaa parisuhdettakin.



Minä olen onnellinen nyt. Ja minulla on edelleen sama mies kuin joskus "räjähdyspisteessä". Mutta nyt molemmat nukutaan riittävästi. Mies vaihtoi työpaikkaa. Minulla on omat haasteeni. Ja ollaan onnellisia yhdessä.



- kolmonen

Sen verran vaan, että itselläni oli vastaavia tunteita exääni kohtaan. Sitten meidän suhde loppui ja tapasin nykyisen mieheni, ja nuo tuntemukset hävisivät kokonaan, sillä nykyistä miestäni arvostan todella.



Sen sijaan häpeän todella paljon sitä exääni kohtaan tuntemaani inhoa. Hän oli oikeasti kaikin puolin hyvä mies, ongelma oli itsessäni. Nyt seuraan vierestä samaa asetelmaa, sillä hyvä ystäväni on naimisissa naisen kanssa, joka ei arvosta häntä. Hänen inhonsa tulee ilmi pienistä kommenteista keskustelussa ja saa aikaan sen, että en todellakaan voi arvostaa tätä naista tai pitää hänestä. Ei ole reilua, että toinen joutuu parisuhteessa kärsimään tuollaisesta.

tuohon näkökulmaan, että ongelma on sinun päässäsi (siis näin karkeasti sanottuna, ei pahalla :). Tunnistan itsessäni juuri samaa kuin kerroit ja muutamat muutkin tässä ketjussa. Minua ärsytti ennen miehessäni jotkin sosiaaliset tavat ja joskus myös tietty "avuttomuus". Olen kuitenkin alkanut tajuta, että tämä johtuu omista kipupisteistäni - en ole sosiaalisesti kovin taitava ja koin, että mies vie minulta liikaa tilaa vaikka hän keskustelee aivan normaalisit - sekä jonkinlaisesta rajattomuudesta, koin liikaa vastuuta miehen toimista. Olen opetellut siitä pois ja se on todella kannattanut, koen olevani paljon tasapainoisempi.

ja haluan korostaa, etten tahdo olla epäreilu enkä tieten tahtoen arvostele miestäni. Mutta edelleen kysyn kahta asiaa: Mitä ihmettä voin niille ärsytyksen tunteille? Ja miten kukaan, joka on ärsyyntynyt, kykenee samanaikaisesti kohtelemaan toista hellästi tai lempeästi? Jos taas olen jotenkin kylmäkiskoinen ja turhautunut, kai se toinen osapuoli aavistaa ja huomaa. Jos asiasta ei kuitenkaan mielestänne voi puhua, ettei se turhaan loukkaisi miestä (jota en siis tahdokaan turhaan loukata) niin aika umpikujassa tässä ollaan. Eikö elämä silloin ole ihan teennäistä "kohteliaisuutta" vain? Kuitenkin tahtoisin lujan henkisen yhteyden ja sen, että kaikesta voidaan puhua jne. Mutta en ole keksinyt yhtään ainutta hyvää aloitusta, miten voin ottaa asian puheeksi, kun en todellakaan voi enkä halua sanoa, että saat minut raivon partaalle pelkällä sillä että seisot siinä, mitenkäs kulta edettäisiin tästä. Kyllä pitäisi olla jotain rakentavamapaa ja sellaista, mikä lujittaa suhdetta ja vie eteenpäin eikä vain johda vuosisadan riitaan ja haavoittumisiin.

Hui kun elämä on vaikeaa.

samoja tunteita joskus, etenkin kiusaa samojen vitsien kuuleminen. (tähän sanon, että olet jo kertonut tuon)



Lisäksi harmittaa miehen raaputtelu, milloin mitäkin paikkaa rapsuttelee.( tähän totean huumorilla, että äläs nyt viitsi)



Sain käsiini kirjan Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu. Tämän lukeiminen on auttanut ymmärtämään etenkin itseäni ja ajatuksiani toista kohtaan. Suosittelen lämpimästi.



Ketään ei voi muuttaa, vain itseään tai suhtautumista asioihin. Kun muuttaa itseään, muuttuu se toinenkin.

Mies on osaaja alallaan, hyväntahtoinen, tekee kanssani kotityöt.

Tarvitsen miehen, jonka rinnalla saan olla joskus heikko, vaikka olenkin aika vahva persoona. Miehellä on vahvuuksia, joita minulla ei ole ja päinvastoin. Viihdymme yhdessä, se on tärkeintä.

Voisihan mies kertoa minulle inhottavista piirteistäni, mutta se tuntuisi tosi loukkaavalta, eikö kohdallasi ole samoin, ap?

Olen kyllä samoilla linjoilla muiden kanssa siinä, että olisi todella epäreilua alkaa puhua asiasta miehelle, sillä hän ei voi itseään muuttaa eikä siihen ole mitään syytäkään. Kuten monet ovat asnoneet, ongelma on sinussa itsessäsi, ei miehessäsi, ja sinun tulee kantaa vastuu ongelman selvittämisestä.

tuohon näkökulmaan, että ongelma on sinun päässäsi (siis näin karkeasti sanottuna, ei pahalla :). Tunnistan itsessäni juuri samaa kuin kerroit ja muutamat muutkin tässä ketjussa. Minua ärsytti ennen miehessäni jotkin sosiaaliset tavat ja joskus myös tietty "avuttomuus". Olen kuitenkin alkanut tajuta, että tämä johtuu omista kipupisteistäni - en ole sosiaalisesti kovin taitava ja koin, että mies vie minulta liikaa tilaa vaikka hän keskustelee aivan normaalisit - sekä jonkinlaisesta rajattomuudesta, koin liikaa vastuuta miehen toimista. Olen opetellut siitä pois ja se on todella kannattanut, koen olevani paljon tasapainoisempi.

että ongelma on minun, eikä miehessä ihmisenä ole vikaa. Mielestäni sanoin tämän auki jo aloituksessa niin siksi en kommentoinut.

Ihan kärjistäen: haluan ITSE mielummin olla se heikko ja hauras osapuoli ja mies vahva ja "johtajatyyppinen" - siis todella tämä on kärjistys, totta kai haluan tasapainoisen suhteen, mutta siis painotuksena en ainakaan halua olla se vahvin lenkki - ja miehen tietynlainen juuri heikko itsetunto ja avuttomuus ja "taakse jättäytminen" on minulle vaikeaa. Olen itse melko voimakastahtoinen, ja haluaisin että mieskin olisi. En oikein jaksa heikkoa ja avutonta miestä.

HUOM: jo tämän kirjoittaminen saa minulle voimakkaan syyllisyyden tunteen, eli en huvikseni tosiaankaan tätä täällä jauha. Haluaisin todellakin kirjoittaa ihan muuta.