Oma lapsuudenperhe vs. puolison lapsuudenperhe

Nyt on pakko avautua. Olen ollut puolisoni kanssa lähes 10 vuotta, josta muutaman naimisissa. Meillä on tänä vuonna syntynyt vauva. Muutama kuukausi sitten juttelin mieheni kanssa, ja hän kysyi, miksi perheeni on niin katkera. En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta niinhän se on. Olen aina ajatellut, ja äitinikin on takonut päähäni, että suku on tärkein ja tulee aina ensimmäisenä, veri on vettä sakeampaa. Nyt, kun olen saanut oman lapsen, kaikenlainen katkeruus on vain lisääntynyt. Sisaruksillani ei ole lapsia syystä ja toisesta, mutta nämä asiat ovat tabu myös lapsuudenperheeni sisällä. Asioista ei vain voi puhua. Olen vältellyt lähettämästä kuvia vauvasta perheeni WhatsApp -ryhmään, koska en halua pahoittaa sisarusteni mieltä (tiedän ainakin yhden olevan katkera siitä, että minulla on lapsi mutta hänellä ei). Äitini sen sijaan pyytää kuvia joka päivä, jos en itse ole ehtinyt hänelle niitä laittaa. Ne laitan yksityisviestillä.

Nimiäisten jälkeen kyllä huomasin sen, miten eri tavalla perheemme suhtautuivat esim. lapsen nimeen. Miehen perhe kehui miten kaunis nimi, kehui tarjottavat jne., mutta minun perheeni ei edes vastannut, kun kysyin, miten tarjoilut maistuivat tai mitä mieltä he ovat nimestä, varsinkin, kun yksi nimistä on meidän suvustamme... He vain vaihtoivat puheenaihetta. Lisäksi katkeruutta lisää se, ettemme kastaneet lastamme, koska emme kuulu kirkkoon emmekä halunneet liittää lasta uskoon, johon emme itsekään usko. Mieheni suvussa on uskovaisia, mutta heitä ei päätöksemme kiinnostanut. Oma perheeni taas... Himouskovaisia riittää ja painostusta tuli joka suunnasta, äitini ei esimerkiksi suostunut puhumaan minulle moneen päivään ja kuvaviesteihinkin vastasi lyhyesti ja kylmästi. Muutaman päivän jälkeen hän oli saanut sulateltua asiaa, jotta pystyi taas olemaan yhteyksissä.

Olen aina ollut ylpeä kotipaikkakunnastani ja kokenut olevani paikkakuntalainen, vaikken ole asunut siellä yli 15 vuoteen. Juureni ovat vahvasti siellä. Tänä vuonna kuitenkin aloin ajatella asiaa uudelleen ja enää en koe ko. kuntaa omakseni. Minulla ei ollut hyvä lapsuus tai nuoruus, koska olin aina erilainen ja silmätikkuna. Nyt tämä katkeruus myös lisää halua pysyä pois paikkakunnalta. Koen, että koko paikkakunta on katkera (esim. yksi lapsuudenkavereistani koki jotenkin hirveän hienona sen, että asuin jonkin aikaa Helsingissä).

Yksi hyvä esimerkki taas perheidemme eroista on se, että puolisoni isoäiti on minulle läheisempi kuin oma mummoni koskaan oli. Hän otti minut avosylin sukuun jo heti ensitapaamisella ja puhuttelenkin häntä mummonani. Toki perheeni katkeruus on kulkenut sukupolvelta toiselle monien traagisten tapahtumien vuoksi.

Tietenkään mieheni suku ei ole täydellinen, mutta olen aina innoissani nähdessäni heitä, kun taas omien sukulaisten tapaaminen tuntuu ajatuksena ahdistavalta, enkä enää osaa edes keskustella heidän kanssaan, kun tuntuu, että pitää kulkea munankuorilla.

Piti vain jonnekin purkaa nämä ajatukset, kun äsken tuli taas huoleen puettua katkeruutta ryhmäkeskusteluun.

Onko muilla samankaltaisia kokemuksia tai miten koette oman lapsuudenperheenne vs. puolisonne lapsuudenperheen?